JOULU ON JUHLITTU

Joulu oli ja se meni. Tosin jonkunlaista joulunaikaa vietetään vielä Loppiaiseen asti ja joku jopa Pääsiäiseen. Minusta Joulu päättyy Tapaninpäivään. Ennen muinoin aloin kotia riisua kiireesti joulun dekoraatiosta. Näytti jo kulahtaneelta. Nyt ei ole suuremmin riisumista. En edes puhalla kynttilöitä lopullisesti sammuksiin. En oikeastaan "puhalla" ollenkaan, on niitä sammutusvempeleitä, snuffereita, siihen työhön. Rakastan kynttilöitä. Jos Suomen kesä ei olisi niin valoisa, polttelisin vuodet ympäriinsä. Onneksi jo elokuun illat ovat tarpeeksi pimeitä.

Vuoden viimeinen päivä oli/on puolison syntymäpäivä. Sitä ei suuremmin juhlittu, mutta terveinä aikoina juhlistimme uuden vuoden tulemista rapukekkereillä. Kesänaapurin pojat kaukana Hämeessä ravustivat, puoliso keitti ja panimme pari sataa pakastimeen odottamaan uudenvuoden aattoiltaa. Kutsuimme vieraita. Valettiin tinaa, ennustettiin varjokuvasta tulevaisuutta, pidettiin hauskaa aina pitkälle seuraavan vuoden puolelle. Ne olivat aikoja, ne.

Puolison sairastuttua aattoillat menivät jo nukkuen ja niin tein minäkin vuoden 2015 vaihtuessa. Samoin ehkä käy vuodenvaihteen kanssa nytkin. Kyllä se seuraava vuosi ilman minun vahtimistanikin tulee. Vaikka nyt puhutaan  juhlavammin, kun on Suomi menemässä juhlavuoteen eli biletämme 100-vuotista taivaltamme itsenäisenä maana. Nuori olemme. Ensin isäntänä hääräsi Ruotsi ja sitten Venäjä. Nyt olemme oman itsemme herra. No, EU tuppaa vähän määräilemään. Uhittelemme, olen nähnyt kaupoissa käyriä kurkkuja. Joskus myös mansikkaropposen pohjalla on piilotellut pikkuruinen alamittainen EU:n direktiivistä piittaamaton mansikkapahanen.

Katselin YleAreenasta Illan Esko Salmisen kanssa Kansallisteatterissa. Maskuliininen, väkevä ja ah, niin isänsä näköinen. Salmista haastatteli Mika Myllyaho ja taustalla soi Samuli Laihon hiljainen pianomusiikki. Salminen toi lavalle Eino Leinoa, Aleksis Kiveä, Shakespearea, Edmond Rostandin Cyrano de Bergeracia. Hän kertoi elämästään lapsuudesta lähtien, nuoresta näyttelijästä, näyttelijäkollegoistaan, työstään eri teattereissa. Hän kertoi ainaisesta haaveestaan päästä Suomen Kansallisteatterin näyttämölle ja sinne hän pääsi. Katselin ja kuuntelin hievahtamatta ja ikävä alkoi kalvaa: koska pääsisin taas teatteriin? Minulla ei ole koskaan ollut haavetta näyttämölle, mutta haave oli päästä katsomoon. Pääsinkin, mutta sitten tuli pitkien vuosien tauko. Meillä oli ensi-iltapaikat ensimmäisen parven ensimmäisellä rivillä. Ennen esityksen alkua ihailin suurta kattomaalausta ja parvekkeiden kultakoristeiden päällä olevaa pölyä. Väliajalla meille oli valmiiksi katettu pöytä kahvineen ja leivoksineen. Päällysvaatteet asetettiin odottamaan sohvalle näytännön päättymistä. Näistä pienistä palveluksista me korvasimme henkilökunnalle kauniisti kiittäen. Näin tekivät muutkin, joilla  tämä palvelu oli. Vieläköhän teatterissa on sama tuoksu kuin ennen? Sen tiedän,  että enää ei yleisö pukeudu kuten silloin. Ei edes ensi-iltoihin. Se jäi, kun avantgarde tuli teatteriin. Niin minusta ainakin tuntui.