PIRTTI PESTY JA PUHTOINEN KUIN JUHANNUKSENA

Ahkeroin eilen niin, että hirvittää. Imuroin ja kunnolla. Järjestelin paikkoja, käytin huonekaluvahaa, luin Waltaria, juttelin puhelimessa, vaihdoin vuodevaatteet, pesin pari koneellista pyykkiä, otin talouspaperilla ja silitysraudalla steariinia matosta, sytyttelin kynttilöitä palamaan,  söin salaattia, join vettä, makasin sohvalla ja katselin televisiota. Kaiken tämän jälkeen en ollut edes poikki. Mikähän minua vaivaa?

Nyt soi taustalla Benny Goodman, ehkä myöhemmin kuuntelen vaikka Elvis Presleyn joululauluja. Nythän on aivan pian joulu. Minulla se typistyy lukemattomien kynttilöiden palamiseen ja Herkun joululaatikoiden ja kinkun syömiseen. Otan palan painikkeeksi lasillisen punaviiniä. Avaan television muuksi seurakseni ja olen tyytyväinen. Toinen joulu jo yksin. Edellinen meni muuttopuuhissa tänne, etten juuri ehtinyt/jaksanut muuta. Nyt on puolisoa suunnaton ikävä. Vaikka meidän joulumme eivät hänen sairautensa aikana entisenlaisia olleetkaan, mutta olimme kaksin, lähellä toisiamme  ja yhdessä.

H. on alkanut käydä kaikenlaisissa eläkeläisten riennoissa, kuuntelemassa musiikkia, syömässä, rupattelemassa, saamassa uusia kontakteja. Minä lappaan taidenäyttelyissä. Ensi vuonna avautuu taas uusia ja ystäväni M. ja minä olemme valmiina kuin lukkarit sotaan. Ateneumissa kajaanilaisen Tuomo Sepon Ateneumille lahjoittamat 2000 teosta näytillä. Tuulikki Pietilän töitä niin ikään. Toukokuun keväimessä Alvar Aaltoa ja syksyllä 2017 von Wright-veljesten näyttely. Päälle vielä kaikki muut taidemuseot tässä kaupungissa. Jopa aivan käymättömiäkin minulla. Puutos lienee paikallaan korjata.

Tähän lopuksi Mika Waltarin Vaatimaton jouluruno vuodelta 1938.

Katse totinen ja vakaa
katsoo ikkunasi takaa.
Maltitonta ikävää
tuntee nyt jo pieni pää.

Eteisessä kulkee salaa
äiti. Kynttilät jo palaa.
Pieni koira odottaa
paistiluuta ihanaa.

Tänään elämä on hyvä,
joulurauha täyttää syvä
ilon, murheen kaupungin
ja myös Mika Waltarin.

(lainattu Waltarin Joulutarinoista, WSOY Bon-pokkari)