Aloin lukea Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Vaikka takakannessa ei lukisi "Viikilä kirjoittaa runollista proosaa", lukija tietäisi kirjailijan olevan runoilija. Tämän kirjan "akvarellit" ovat kuin runoja. Niitä lukee mielellään, minä varsinkin, sillä Viikilä on pujahtanut 1800-luvun Helsinkiin ja Engelin aikaan, kun saksalainen arkkitehti oli Helsinkiä rakentamassa. Osa faktaa ja osa fiktiota. Engelhän ei täällä viihtynyt, tässä kallioisessa pienessä kaupungissa, puoliso vieläkin vähemmän. Engel viihtyi kyllä työnsä ääressä ja Helsinki oli hänen työnsä.
"Suurin osa ihmisten tekemästä työstä menee näkymättömiin. Siivoojalla on edessään joka päivä aina sama urakka. Kaupunkia rakentavan arkkitehdin laita on toisin. Myös tehty työ on aina näkyvillä. Työn kunnia ympäröi hänet jopa arkisilla kävelyillä, ellei hän ole osannut muuttaa kaupungistaan. Mikään ei tunnu niin maalliselta kuin julkisuus, ja kiveen hakattu on pahinta julkisuutta. - Erottajan kaivolta katsottuna näen sen selvästi: rakentamani kivihelsinki näyttää antiikin kukkulalta."
En sittenkään Hakikseen lähtenyt tänään. Olisin mennyt vain Stadin Slangin myyntikojun takia. Olkoon. Olen lämpimässä sisällä ja katselen välillä ikkunasta ulos tiuhaa lumisadetta. Yöllä kuului useampaan kertaa poliisiautojen ujellus. Nykyinen kotikatuni ei ole koskaan hiljaa. Se elää ympäri vuorokauden talvet ja kesät. Kuin isommankin kaupungin katu. Jos Helsinki olisikin jäänyt siihen, mihin Engel sen jätti? Kaukana maalla olisi tämä alue, lehmiä ja lampaita, metsää täynnä. Engelin kynä ei tänne asti yltänyt. Hän oli kaupunkien arkkitehti, joka kaipasi takaisin Berliiniin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti