Eilinen meni menojaan ihan sunnuntain tapaan. Tänään puolison suihkuttelua ja jo nyt karvat nousevat pystyyn ajatellessa, mitä väkeä tulee. Maanantait ovat ikäviä päiviä.
Fysioterapeutti soitti ja yllättäen kertoi alkavansa ottaa selvää, saammeko Kela-korvausta mahdollisesta seuraavasta 10 kerran terapiasta. Käynnit ovat nyt katkolla, enkä, näin meidän kesken, ole edes kovin innostunut jatkamaan, kun käynnit ovat olleet puolisolle yhtä piinaa ja kidutusta. Mutta mikäänhän ei ole kirkossa vielä kuulutettu. Kunnioitan terapeutin aktiivisuutta.
Tuuraajatorstaina on kampaaja, enkä muualle ehdi. Tietää nettitilausta Herkkuun. Odotan kasvavalla innolla palveluseteliä. Mitäs jos kaupunki antaakin koko asian kuivua kokoon? Meinaa, että se vapaa, mikä nyt omaishoitajilla viran puolesta on, riittäköön. Onhan se minulla 12 tuntia kuukaudessa. Kolme viikkoa kohden. Ei ole enää O-naapuriakaan, jota voisi pyytää avuksi, eikä muista ystävistä ole oikein tulijoiksi. Omat elämät ja kiireet, vaivaisiakin joukossa. Puoliso intervallihoitoon? Ei, en ole sillekään ajatukselle juuri nyt lämmennyt. Semmoisesta vapaudesta en osaa nauttia.
Istuin tänään parvekkeella aamupalan kanssa. Oikein mukavaa. Minulla on partsilla kiviä, eikä niitä ole vähän. Aikoinani olen kerännyt suuriakin mötiköitä luonnosta, pienempiä matkoilta ja puutarhakaupasta ostanutkin. Niitä on lattialla ja pöydän tapaisilla ympäri parveketta. Tykkään kivistä. Niillä olisi tarinoita, vaan pysyvät vaiti historiastaan. Mua ennen syntyneet ja jälkeheni jäävät. Vaikka pois heitettäisiin, eivät lakkaa olemasta.
Ei passaisi nyt lorvia. Oma vuode päiväkuntoon, suihkuun, vaippapussi roskikseen, silmäys, että huusholli jollain lailla kondiksessa. Lopuksi hymyä huuleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti