"On kesän kirkas huomen ja suvisunnuntai..." Korkeapaineen alla eletään ainakin vielä ensi viikolla. Eikä el Niñosta ole hajuakaan täällä päin. On tämä Suomi niin mukava maa asua. Ei suuria luonnonnäytelmiä, valtavista katastrofeista puhumattakaan, mitä nyt joskus vesi nousee Kauppatorille ja Pohjanmaalla keväisin tulvii. No, jokunen trombi on koettu, kattopellit lennelleet ja puita naksahtanut poikki isoltakin alalta. Pientä kuitenkin muuhun maailmaan verrattuna. On täällä niin hyvä.
Isänmaan rakkaudesta poiketen olen aina vannonut belgialaisen suklaan nimeen, mutta katseltuani taas yhtä ruokaohjelmaa tv:n laajasta ruokaohjelmistosta, ja se ohjelma oli suklaasta, päätin siirtyä vannomaan Sveitsin puolelle ja hurraata lurittamaan sen suklaalle. Maassa en ole koskaan ollut. Mutta Johanna Spyrin Heidi-kirjoja lukenut. Niin tyttösenä, etten ollut ihan varma, missä Sveitsi on, mutta Alpit ja Heidin isoisä viehättivät. No, Alpeilla olen sittemmin muualla ollutkin, Heidikin mennyttä aikaa. Ja tiesin jo tarkasti, missä Sveitsi on. Lindtin suklaa on tuttua, mutta olisikohan jotain muuta?
Juuri muistinkin yhden ei-sveitsiläisen suklaavalmistajan Helsingissä. Liisankadun Chjoko. Aloitti 2005 ja omistajasuklaamestari on Mika Gröndahl. Piti aina mennä, mutta jäi menemättä. Jälleen yksi tekeminen setelipäivänä joskus. En ole mikään suklaafani, mutta silloin tällöin harvakseltaan tykkään ja varsinkin, jos on jotain muuta kuin Fazerin Sinistä. Kaikki kunnia kotimaiselle, mutta minä olen vaihtelun- ja kokeilunhaluinen. Uteliaskin vielä sillä terveellä tavalla.
En Espanjassa ollessani ole haikaillut suomalaisten lihapullien perään, joita tuntuu varsinaisilla turistialueilla olevan. Kun matkustaminen muille maille oli Suomessa nuorta, lähdettiin matkaan laukkuun pakattuna näkkileipää ja sillipurkki. Herttinen, eihän sitä tiedä, mitä moskaa ne siellä tarjoavat ja voipi olla niin tulistakin, että korvista pursuaa lieskat. Tämä oli sitä Keihäs-aikaa, kun Kalevi Keihänen vei suomalaisia Espanjan Costa del Soliin 1950-1960-luvulla. Mammaraiset ja papparaiset keikkuivat iloisesti turistibussissa laulaen täyttä kurkkua silmät kyynelissä isänmaan rakkautta rinta tulvillaan suomalaisia lauluja ja bussin ikkunoitten takana siinsi Välimeri. Ja sitten mentiin niihin kuuluisiin porsasjuhliin. Tummat espanjalaispojat kulkivat mammaraisrivistössä ja sujauttivat viiniä suoraan suuhun ja mammaraisia nauratti niin että vatsa hetkui. Voi tokkiinsa. Siinäpä juttua kotona naapureille. Kerta kaikkiaan.
Kalevi Keihänen on kuollut ja matkoista vain muisto Keihäsmatkat Oy:n historiikissa. Nyt matkaillaan omatoimisesti ilman kotimaan eväitä ja usein paljon pitemmälle kuin Aurinkorannikko. Maailmasta on tullut pieni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti