Olen laatinut jonkun näköisen tärkeysjärjestyksen asioiden suorittamisessa palvelusetelipäivänä. Ensimmäiseksi pankkiin. Siitä se alkaa. Herkku on viimeisenä ennen kotiutumista. Myös ajattelin mennä Sofiankadun museokauppaan katselemaan uusia Helsinki-aiheisia kirjoja. Joku vielä noituu, jos ei ole Helsinki-rakastaja, joutuessaan jälkeeni selvittämään, minne kaikki Helsinki-kirjat laittaa. Niitä on monta metriä. Isäni aloitti aikoinaan niiden keräämisen ja minä olen jatkanut. Isä tiesi ja tunsi kaupunkinsa. Tarinoi mielellään ja kävi joskus esitelmöimässäkin, jos pyydettiin. Kirjoitti niin ikään jotain synnyinkaupungistaan. Olen silloin tällöin siteerannut.
Jos onnistuisi, tuumin pitäväni kerran kuussa kuuden tunnin vapaapäivän palvelusetelillä. Räknäykseni mukaan lakisääteiset kolme päivää per kuukausi riittänee järjestelyyn loppuvuodeksi. Tarkistan kuitenkin. En liioin taida luopua tuuraajapäivästä, vaikka samalla viikolla on setelipäivä. Kyllä minulle vapaat kelpaa. Olen niin kauan joutunut pihtaamaan. Kaupunki on täynnä näyttelyitä, museoita ja vielä on kesää, että voi istuksia Espan puiston penkillä ja katsella lokkia kansallisrunoilijan pään päällä. Ei mitään kunnioitusta. Niin, ja pääsen vihdoinkin Esplanadin Café Aschan Jugendiin. Otan ihastuneen turisti-ilmeen kasvoille ja nautin. Hei Helsinki, täältä tullaan!
Taas on sunnuntai. Juuri viikko sitten oli. Lämpöä piisaa. Puoliso ei ole yleensä tahtonut tuuletinta pyörimään, nyt tahtoo, että aika-ajoin osuu ilman sekoitus olemukseen. Makuuhuone aamuisin aurinkoisin huone ja sitä myöten lämpimin. Iltaa kohti kaikin puolin viilenee meidän kiertyessämme toiseen asentoon tämän pallon kanssa.
"Pitkän uran tehnyt hoitaja" kertoo Iltasanomissa vanhusten hoidosta Heini Särkän kirjoituksessa. Hoito on retuperällä, epäinhimillistä, piittaamatonta ja kaikki on "kiireen" vika. Kun tämmöistä lukee, vahvistuu ajatus, että puolisoa en laita hoitolaitokseen niin kauan kuin itse kykenen häntä kotona hoitamaan. Näitä ikäviä tarinoita on vuosien aikana kuullut sieltä ja täältä sekä omaisilta että hoidettavilta ja totuus on karun karmeaa.
Itselläni ei ole aivan kamalia kokemuksia puolison kohdalla missään hoitopaikassa, mutta niitä ei pääsekään syntymään, kun käyn usein, soitan ja kysyn ja paikalla ollessa pyydän henkilökuntaa auttamaan tarpeen vaatiessa. Mutta miten on niiden potilaitten kanssa, joilla ei ole omaisia tai läheisiä kontrolloimassa? En usko hoitajien "kiireeseen" joka asiassa. Kun osastolle menee, kuuluu kahvihuoneesta hoitajien kikatusta ja iloista puheensorinaa. Kukaan ei päivystä. Kellot soivat huoneissa, apua tarvitaan. Totta kai ymmärrän, että henkilökunnalla on, ja pitääkin olla, taukoja.
Olen kuitenkin katsellut jo äitini ajoista lähtien vuosikymmenten ajan hoitolaitosten rutiinia ja tiedän, mitä se on. Ennen oli paremmin, tämäkin on totuus. Sitten alettiin vähentää henkilökuntaa, osastoja suljettiin, säästettiin kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa, ulkoistettiin missä voitiin ja vähän siinäkin, missä ei olisi voitu. Tästä on seurannut tilanne, missä me nyt räpiköimme. Asennekysymys henkilökunnassa on yksi kompastuskivi. On, on toki ammattitaitoisia ja inhimillisiä hoitajia, on, mutta he häviävät massaan, jossa työmoraalilla ei ole aina suurtakaan sijaa. Olen ollut tyytyväinen ja kiitollinen Kivelän intervallihoitopaikan henkilökunnalle, moittimista ei ole ollut. Siellä on joskus aikaa potilaalle. Ei pitkästi, mutta sen verran, että potilas tuntee olonsa hyväksi ja turvalliseksi. Näin pitäisi joka paikassa olla.
Hörppään viimeisen kahvitipan mukista ja onnahtelen suihkuun. Hyvää viikon viimeistä päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti