Panee mietityttämään. Semmoinen asia, että joskus sairastumisen myötä jotkut ihmiset ympäriltä saattavat poistua "takavasemmalle" fiinisti ja hiljaisesti. Puolisolle ja minulle kävi juuri näin. Suurin hävikki oli lähisukulaisen kohdalla . Kävin henkilökohtaisesti hänelle vakavasta sairastumisesta kertomassa. Annoin sairaalan puhelinnumeron, koska tilanne oli alussa kriittinen. Hän ei soittanut sen enempää sairaalaan kuin minullekaan. Siitä on nyt yli yksitoista vuotta. Pelkäsikö hän, että alamme vaivata, apua huutaa? No, jos hän olisi ollut rakastava lähisukulainen, olisi apua tarjonnut ja kysynyt silloin tällöin vointia. Olen pyyhkinyt hänet pois mielestäni (mitä nyt juuri ajattelin), enkä hänestä puolisolle milloinkaan puhu. Meille hän on kuollut.
Näin on varmaankin monelle sairastuneelle käynyt. Meiltä hävisi muutama muukin ihminen/ystävä läheisyydestä. Onneksi jäi muita. Ihminen ehkä arkailee/pelkää sairautta, jota ei tunne. Ehkä ei halua "häiritä". Tätä tapahtuu usein kuolemantapauksen yhteydessä. Minusta se on outoa. Hienovaraisesti saa läheisyyttä tarjota. Joku saattaa kaivata seuraa, jonka kanssa puhua tapahtuneesta. Olkapää olisi hyvä olla olemassa. Ketään ei saa jättää yksin ja jos hän haluaa sitä, se selviää hyvin pian. Sitäkin on kunnioitettava. Vaikka kysymys "mitä kuuluu?" on kulunut ja usein tarkoitukseton, se on oikeassa paikassa hyvä kysymys.
Tulin näihin ajatuksiin luettuani erään kommentin. Pani ystävyyttä pohtimaan ja sitä, onko se aitoa, kestääkö ystävyys, mitä kaikkea siihen sisältyy? Minua paljon viisaampi Jules Renard (1864-1910) on sanonut "ystävä on se, joka aina aavistaa, milloin häntä tarvitaan".
Suomalaisilla on monia tapoja miten välttyy auttamasta ystävää. Ei saa häiritä, ei saa sekaantua toisten asioihin, annetaan olla rauhassa ym. Nämä vanhat tavat olisi jo syytä unohtaa. Miksi meillä on tällaisia tapoja alunalkaen?
VastaaPoistaMukavaa kesää, sinulle Friidu!
Sari. Ennen muinoin ei näin "kylmää" ollutkaan. Olimme läheisempiä niin maalla kuin kaupungissa. Autettiin naapuria, sukulaista, huolehdittiin, eikä kukaan leimannut sitä uteliaisuudeksi, sekaantumiseksi, kuten sanoitkin. Me olemme muuttuneet ja pahoin pelkään, paluuta entiseen ei ole. Meillä ei ole aikaa auttaa kaiken hektisyyden ja "oman itsen" keskellä.
PoistaJa mukavaa kesää Sinullekin, Sari.
PoistaNäistä tapauksista kuulee silloin tällöin. Mikä sitten kenelläkin on syynä. Minä en vaan ymmärrä minkäänlaisia syitä, jos kyseessä on sukulainen tai ihminen, jonka kanssa on pidetty yhteyttä siihen saakka. En ole joutunut tuollaista vielä itse kokemaan, mutta toimisin varmaan samalla tavalla kuin sinäkin eli poistaisin hänet elämästäni. Jules Renard on asettanut sanansa hyvin viisaasti.
VastaaPoistaMarjatta. Sellaista elämä on. Olemme muuttuneet kylmiksi ja tunteettomiksi. Välinpitämättömyys on ajan sana. Toivottavasti et koskaan koekaan tällaista.
PoistaOn helpompaa jättää joku rauhaan kuin "vaivautua" osoittamaan tunteita, minkäänlaisia. Paitsi negatiivisia... *no olen minä itsekin niissä hyvä* ;)
VastaaPoistaSuvun Musta Lampas olen ollut jo penskasta lähtien eli suku ei tunnusta, jollei ole tarvis pyytää materiaalista apua johonkin. Ystävät häipyivät, kun ensin sanoivat aina tulevansa auttamaan ja jos pari kertaa pyysi, ei enää sopinutkaan. Eipä sitten. Toisaalta, kyllä minä yksin viihdyn - jollei olisi näitä prleellisiä kipuja. En siis pääse enää edes yksin ulos. Argh, nyt lievästi ottaa päähän!
Polgara.Näin on meillekin käynyt monen kohdalla, että lupauksia auttamisessa ei lunastetakaan. Mutta onneksemme ne oikeat ystävät jäivät, jopa kaksi miespuolista naapuria tulee tarvittaessa jeesaamaan. Etkö jo tuossa sairautesi vaiheessa saisi kunnallista apua? Vai etkö halua? Kokeeksi?
PoistaTänään (ke-aamuna) rapotusta asiasta blögissäni.. =)
Poista