HYVÄSTI ELOKUU

On päästy elokuun loppuun. Einari Vuorela on runossaan Kottaraiset sanonut:  "Saapui syksyn kuu./ Kottaraisten suku/ yllään murhepuku/ lähtöön valmistuu."  Osa linnuista jo poissa, osa jäänyt ja osa jääkin. Mökkiaikana oli aika haikeaa seurata muuttolintujen valmistautumista etelään menoon. Kottaraiset juuri kerääntyivät sähkölangalle pitkiksi riveiksi ja sitten ykskaks kuin lähtölaukauksesta kaikki nousivat ilmaan suuntana aurinko ja lämpö merien takana. Me emme mökkiä jättäneet koko talveksi. Vain kovimpina pakkasaikoina jätimme sinne menemättä. Tie aurattiin läpi talven ja heti kevään vasta aavistellen tulemistaan, ajoimme sinne. Kairasimme avannon järven jäähän, panimme hellan keittiössä lämpiämään kuten muutkin tulisijat ja patterit. Eikä aikaakaan, kun oli hyvä olla. Muistot ovat mukavia.

Eilen jyrisi oikein kunnolla. Kiirehdin heti parvekkeelle ensimmäisen salaman välähdettyä. Vettä tuli kuin aisaa. Pyörävajan kouru päästi veden kohisten alas Istuin ja ihastelin kaikkea näkemääni ja kuulemaani. Toivotin syksyn koko sydämestäni tervetulleeksi.

Suihkuttajat tänään. Semmoinen jännitysmomentti, mitä väkeä taas tulee. Tulenko olemaan pelkästään kiitollinen avusta vai nostaako tyytymättömyydellä höystetty pettymys päätään? Vuosien aikana kun on nähty ja kuultu kaikenlaista sekä omakohtaisesti että kentältä suoraan. Syyskuussa on taas omaishoitajien keskustelutilaisuus, jossa saa purkaa sydäntään, toiveitaan ja ehdotuksia oikein kaupungin virkamiesten läsnä ollessa. Kuunnellaanko meitä niin, että tulisi parannuksia, se on toinen juttu?

Nyt hommiin. Suihkuttajien tuloajasta ei koskaan tiedä, enkä halua heitä vastaan ottaa aamutakissa.

KYLLÄ TÄMÄ TÄSTÄ

Minulla tätä "asiaa" riittää kuten nyt taas. Fiksumpi jättäisi joskus kirjoittamatta. En väitä olevani fiksu tässä asiassa. Muuten kyllä olen. Ei kai tässä haise?

Eilinen päivä meni lepoa hipoen, vain pakolliset kuviot. Pihalla yhytin naapurin. Tovi juteltiin, kuulumisia vaihdettiin. Luin, katselin televisiota (jopa James Bondin), istuin partsilla ja kun sain kun sainkin koneen toimimaan, pesin yhden koneellisen pyykkiä. Ystävä soitti, keskusteltiin niitä näitä huolettomasti, jos vakavaakin aihetta oli. Enää ei nauraa kikateta kuten nuorempana. Koskakohan olen nauranut oikein ääneen? Pieniä pyrskähdyksiä ja leveää hymyäkin esiintyy, mutta nauru, joka tarttuisi toisiinkin, on kadonnut. Elämä on vakavoitunut, on huolia, on ikää, maailman tapahtumat harteilla. Meriveden nousukin huolestuttaa.

Viime aikoina on tapahtunut paljon pahaa. Rekoissa ruumiita ihmissalakuljetuksen jäljiltä, Göteborgissa hylättyjä lapsia, turvapaikanhakijat vyöryvät pohjoiseen, eläkkeet pienenevät, kansa köyhtyy, pitää puhaltaa yhteiseen hiileen, vaikka se kirpaisee, suomalainen liikennekulttuuri poskellaan, suojateitä ei autoilija kunnioita. Rikesakot nousevat, povataan vahvempaa vartiota taas rajoille, poliiseja on liian vähän ja sen ovat rikollisetkin huomanneet. Suomi on hyvä maa rötöksille. Etuisuuksia karsitaan, soppajonot pitenevät, mikään ei ole enää kivaa. Mutta me sinnitellään! Ei vielä lyödä läskiksi. Ei masennuta, ei suututa, valoa on joskus kuitenkin tunnelin päässä. Sitä kohti. Kyllä tämä tästä.

Taas meni yö hyvin. Aamulla on niin mukavaa nousta, kun olo on pirteä ja lonkkakin ystävällinen. Osa aamutöistä jo tehty ja kohta on aamuruuan vuoro puuroineen päivineen. Päivä voi alkaa, sunnuntaipäivä ja elokuun viimeistä edellinen päivä. Sitten saamme toivottaa syksyn tervetulleeksi. Nyt jo on tuuli riepotellut sen verran koivuja, että pihan pinnalla tuntuvasti keltaisia lehtiä. Alkavat siirtyä talviasuun.

EVAKOT TIETÄVÄT MITÄ SE ON

Eilen minulla oli vieras. Miespuolinen. Keskustelimme muun muassa maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista, pakolaisista, sodista. Ne kaikki liippaavat toisiaan. Olen napissut siitä, että omista maistaan lähtijät ovat isoksi osaksi nuoria ja raavaita miehiä. Olen myös sanonut lähtijöitä "pakenijoiksi". Ystäväni ärähti, että pitääkö näiden miesten sitten tapattaa itsensä omissa maissaan?  Tietysti jokainen ajattelee oman nahkansa parasta ja pelastautuu. Kun en tiedä, mitä ja miksi näissä maissa oikein soditaan ja tahdotaanko yleensä rauhaa, on ehkä parempi olla arvostelematta.

Oman sotamme jälkeen ja Karjalan ja Petsamon  menetettyämme, kokivat evakot saman ikävän kohtelun kuin nyt monissa maissa maahanmuuttajat. Heitä karsastettiin, pelättiin, eikä tahdottu juuri mihinkään. Vieras ja tuntematon panee toimimaan puolustavasti. Evakotkin tulivat tavallaan vieraasta kulttuurista omine tapoineen. Monia satoja tuhansia ihmisiä sijoitettiin muualle Suomeen niin Petsamon seudulta kuin Laatokan rannoilta. Vei oman aikansa, ennen kuin heidät hyväksyttiin joukkoomme. He tietäisivät, mitä on, kun joutuu muuttamaan kotoaan, jättämään kaikki jälkeensä, olla ei-toivottuna.

Sitten muihin aiheisiin. Yö oli meillä molemmilla hyvä. Aamutoimet kaikin puolin suoritettu, helle kaikonnut ja eilinen pitkä sade raikasti pihan. Viikonloppu hollilla ja minä luovuin suosiolla salmiakkilakritsoista. Luin illemmalla hiukan Matti Klingen "Pääkaupunkia" uppoutuen miellyttävästi 1800-lukuun. Entinen historianopettajani olisi tyytyväinen ja iloinen, kun olen säilyttänyt kiinnostukseni historiaan.

Tänään, jos saan koneen toimimaan, konepyykkiä. Pestävä aina, jos masina suostuu. Mielituuraajani soitti ja kertoi olevansa estynyt ensi viikolla tänne tulemiseen. Tulee toinen vakituinen tuuraaja. Minua ei siis hylätä. Olen hyvissä käsissä.

SALMIAKKIA SALMIAKKIA SALMIAKKIA

Olin eilen karkkiosastolla. Ostin Kouvolan lakritsia pussillisen Tykkään lakritsista. Avasin illalla kotona pussin ja tungin suuhun lakritsia. Salmiakkilakritsia!  Jos olisin tarkemmin tutkinut pussia, en olisi tämmöistä ikinä ostanut. Salmiakkia pannaan joka paikkaan. On salmiakkikossua, salmiakkia on salmiakeissa ja sitä on monissa karkeissakin ja nyt sitä on pantu lakritsiin. Taitaa mennä biojätteisiin lakut. Ostin suklaata, joka on terästetty chilillä. Häpeäkseni tunnustan, etten ollut tutustunut tähän makuun aiemmin kuin ihan erillään, chilin chilinä ja suklaan suklaana. En tykännyt tästäkään yhdistelmästä. Mutta minttu ja suklaa sopivat samoin kuin marsipaani ja suklaa. Mansikatkin ovat kivoja suklaaseen upotettuina. Maito ja suklaa eli kaakao on myös namikasta. Nyt tuntuu siltä, että sekä suklaa- että lakritsikiintiöni on pitkäksi aikaa täynnä ja jos palaan jompaankumpaan, nautin puhtaista mauista.

Istuin tavaratalon eräällä penkillä vanhan rouvan ja vanhan herran välissä. He eivät toisiaan tunteneet, enkä minäkään heitä. Pelkäsin jopa, että virittävät keskustelun kanssani. Eivät virittäneet. Näillä yleisillä penkeillä on aika usein semmoinen vaikutus, että ikään kuin asiaan kuuluvana on alettava keskustella vierustoverin kanssa. Varsinkin iäkkäiden ihmisten kesken. Yritän aina olla luotaan työntävän ja kiireisen, ajatteluun uppoutuneen näköinen. Ja yleensä olen onnistunut, paitsi Espan puiston penkeillä. Jotenkin luonnon läheisyys kirvoittaa kielen kannat, eikä omissa ajatuksissa istumisesta tule mitään. Pitää ainakin kohteliaasti vastata. Juttu lähtee "on pidellyt ilmoja" tai "pian kääntyy syksyksi" tai "katsokaa, Runebergin pään päällä on lokki". Ja minä katson. Pakosta. Näky ei ole edes tavaton. Siinä on usein lokki. Runoilijan hiusrajasta valuu lokin kakkaa.

VANHASSA EI ENÄÄ VARA PAREMPI

Kun ostin vuosia sitten pyykinpesukoneen, sain uuden kohtuullisessa  ajassa. Nyt vasta joskus syyskuun puolessa välissä tai myöhemmin. Tilataan Ruotsista! Vaikka on saksalainen. Siihen asti minun on sinniteltävä ja toivottava edes jonkunlaista pesutehoa vanhalla, jonka sain yllättäen aamulla jotenkin toimimaan. Kuinka kauan, sitä ei tiedä susikaan.

Silmät ympyrkäisinä katselin konerivistöä kaupassa myyjän, joka on myynyt ja asentanut minulle tuulettimia, opastuksella. Toivottavasti kaikki ne namikat ja hienoudet ovat ohjekirjassa, jota sitten iltapuhteena lueskelen.No, onhan se hyvä juttu, että minäkin koneeni päivitän. Se kun on niin muodikasta kaiken kohdalla nykyisin. Sitä paitsi, koneet on tehty niin, että noin kymmenen vuotta ja sitten loppuslut. Ennen kaikki kesti kauemmin.

Koneostoksen jälkeen menin kanta-asiakkaiden Loungeen espressolle. Siellä oli muitakin ihmisiä, osa tietokoneiden kimpussa, joku katseli televisiota, toinen luki päivän lehtiä ja minä katselin heitä kaikkia. Olisin istunut kauemminkin, mutta piti vielä mennä asioille ja sitten päästämään tuuraaja pois. Kotona syötin puolison, vaihdoin sen, joka aina pitää vaihtaa, ajoin parran ja pöyhin tyynyt. Itselle ei ruoka maistunut. Vähän näykin rucolasalaattia ja vesimelonia, haukkasin persikasta ja join lasillisen vettä.

Nyt tässä tovin huilaan ja sitten koetan mahduttaa jääkaappiin vielä ostamani marjat, jotka kohtapuoliin alkavat vedellä viimeisiään tämän sesongin aikana. Saahan niitä sitten etelämpää jossain vaiheessa. Mutta niissä ei ole pohjoisen auringon ja tuulen makua eikä meikäläisen suven tuntua.

STADIINKIN PILVENPIIRTÄJIÄ

Pyykkikone otti ja simahti. Huomenna uuden hankintaan. Tietysti menee päiviä, ennen kuin se tuodaan ja asennetaan paikoilleen. Pyydän viemään vanhan pois. No, pesemistä kaipaavat lakanat ynnä muut vaan kekoon ja odottamaan. Talon konetta en pääse käyttämään kellariin. Liian jyrkät portaat rollaattorille kuin myös minulle. Nyrkkipyykin pesuun pienempien vaatteiden kohdalla. Eiköhän tästä selvitä.

Helsinkiin pilvenpiirtäjiä. Ei aivan keskustaan sentään. Lättänän Stadin silhuetti tulee muuttumaan 120 metriä korkeilla tornitaloilla. Joskus oli oikein säännöt, kuinka korkeita sai pykätä. Nyt kai on sitten luovuttu kuten kauppojen aukioloajoistakin. Onko jälkimmäinen hyvä asia? Lisää asiakkaita? Pitääkö palkata väkeä? Pidetäänkö auki yötä myöten? Kannattaako, kun lasketaan kaikki kulut? No, eihän ole pakko pitää auki yhtään enempää kuin aikaisemminkaan. Minun lapsuudessani myymälät olivat yleensä auki 8.30-17 ja lauantaisin lyhyemmän ajan. Sunnuntaisin visusti kiinni. Eikä purnattu. No, aika oli tietysti eri.

Aloin lukea Matti Klingen Helsinki-kirjaa. Painaa kuin mikäkin, on sivuja ja on kokoa. Klinge on kaiken tietämänsä pannut kansien väliin. Ja kaikki me tiedämme, että Matti Klinge, stadilainen, tietää paljon. Matti Klinge on herrasmies kiireestä kantapäähän, käyttää kirjakieltä ja puhuminen on miellyttävää kuultavaa. Ikävä kyllä, hän kuuluu katoavaan luonnonvaraan. Hänen kaltaisiaan ei juurikaan enää ole.

Vein aamulla roskat. Painostavaa, hiostavaa, pilvistä. Epävakaista on luvattu. Korkeapaine väistyy, saisi sataa.

NUO IHANAT PILVET

Peter Falk (1927-2011) näytteli komisario Columboa tv:n rikossarjassa. Falkilla oli oikeassa silmässä lasisilmä. Eräs ystäväni kerran kysyi, onko myös Columbolla lasisilmä? Minä olen sitä miettinyt. Naiselle tuskin tulisi koskaan tämmöinen mieleen. Ystäväni onkin mies.

Olen tykännyt tästä Columbosta, joka kulki aina paremmat päivänsä nähneessä popliinitakissa, ajoi ikivanhaa autoa, eikä hänellä ollut kai etunimeä. Hänenkin harmaat aivosolunsa työskentelivät ahkerasti kuten Hercule Poirotillakin. Heillä ei kai muuta yhteistä sitten ollutkaan. Herkullisia hahmoja molemmat.

Eilen suihkuttajat, joista toinen ammattitaitoinen, vaikka olikin kuulemma harjoittelija. Puoliso oli yhteistyöhaluinen, josta olin hyvin ylpeä. Minä sain vaihdettua vuodevaatteet ja vuoteeseen kipattiin puhtoinen kaveri. Lounas oli tuntuvasti myöhässä, kun pesijöillä ei ole koskaan tiettyä aikaa, vaan se on laveasti 10-15. Annoin pienen voileivän, että jaksoi odottaa. Aamiainen oli tietysti syöty. Tänään on lepopäivä. Huomenna saan Herkun tilauksen ja torstaina tuuraajapäivä. Silloin on jo viileämpää, tiesi meteorologi.

Tänään kun heräsin, näin makuuhuoneen ikkunasta taivaalla ihanaa harmautta, kattavaa harmautta. Pilviä. Aurinkoa ei missään. Tuota suurta keltaista palloa, jota ilman emme eläisi, mutta joka paahteellaan tekee olon tukalaksi. Heräsin yöllä kroppa hiessä, avasin parvekkeen oven. Lämmintä kuin etelän yössä. Eikö enää vilpoisia öitäkään? Se muuttuu, tiedän, ja tunsin oloni huomattavasti paremmaksi. Suljin oven ja join keittiössä lasillisen vettä, kömmin takaisin vuoteeseen.

HIKIPISAROIDEN KERTOMAA

Ystäväni valittavat nyt vallitsevaa korkeapainetta ja sen  aiheuttamaa lämpöä. Totta kai on hiukan tukalaa, varsinkin iäkkäillä ja sydänsairailla, mutta se nyt on sitä mitä on. En minäkään riemusta hihku. Läpiveto ei ole välttämättä hyväksi, eikä ikkunoiden auki pitäminen auta, kun ulkona on lämpimämpää kuin sisällä. Ilmastointi tai tuuletin helpottaa tilannetta. Ilmastoinnista voi saada nuhan tai peräti flunssan. Tuuletin oikein kohdistettuna on minulle ja puolisolle paras ratkaisu. Kun ei mitään tee, löyhyttää voi silloin tällöin kasvoja viuhkalla, hengittää rauhallisesti, juo runsaasti nestettä, niin kyllä tämän kestää. Tosin minä en näitä kaikkia voi noudattaa, kun hoitotoimenpiteet on suoritettava, on sitten kylmä taikka vari. Hiki tulee, kun vaihtaa lakanoita ja vaippoja puolison maatessa vuoteessa. Hän painaa ja on aikuinen mies, lisäksi yhteistyöhaluton, joka tarkoittaa kuin jauhosäkkiä liikuttaisi. Odotan kiihkeästi loppuviikkoa, jolloin on luvattu viileämpää. Viime viikon pesumaanantai jäi Kotisairaalan takia väliin. Onneksi tänään tullaan suihkuttamaan ja pääsen kunnollisesti vaihtamaan vuodevaatteet. Mies puhdistuu ja raikastuu.

Joku puhui minulle tämän olevan "intiaanikesä". Ei ole. Intiaanikesä tarkoittaa lämmintä jaksoa, joka tulee syksyn kylmien jälkeen yllättäen. Wikipedia tietää kertoa enemmän. Tämä, mikä meillä nyt elokuussa on, on ihan tavallista kesää, tosin tavallista lämpimämpää ajankohtaan nähden. Yöt ovat todella viileitä. Silloin voi avata ikkunoita ja vetää syvään henkeä. Partsilla en tarkene kuitenkaan yöpaidassa istuksia. Joskus olen seurannut lepakoiden lentoa, mutta  niitä ei ole enää vuosiin näkynyt. Jos parvekkeen lasit olivat auki, kuuli aivan selvästi niiden nahkaisten siipien kahinan. Aika jänniä eläimiä.

Olen lueskellut museokaupasta ostamiani kirjoja. Tuntuu niin hyvältä, en ole vuosiin kirjan kirjaa ostanut.  Marjatta ja Heikki Paunonen ovat kulkeneet tuttuja katuja, kirjoittaneet  Stadin mestat-kirjaan paikoista, joissa olen minäkin ollut ja joista osa on jo historiaa. Jopa jompikumpi on käynyt samaa Töölön Yhteiskoulua, Tykki, kuin minäkin. Urheilukatu taloineen, Bollis, talojen pihat, jonne hiivimme talonmiehiltä salaa, kaikki minulle tuttuakin tutumpia. Kirjoittajat eivät mainitse sanallakaan kallioista, jotka olivat nykyisen Kansaneläkelaitoksen paikalla. Isompi oli todella suuri. Siellä kasvoi puita ja pensaita, oli pehmeää nurmikkoa, jos paljasta kalliotakin. Siellä mahtui pelaamaan pesistä, nelistä, jalkapalloa, vaikka mitä. Ehkä kirjoittajat ovat niin nuoria, että aika ennen 1956, jolloin Kelan pääkonttori Taka-Töölöön valmistui, ei ole tiedossa.

Kun töölöläiset saivat tietää Kelan aikeista, nousi siitä aikamoinen kohu. Lapset ja nuoret jäivät ilman "kaltsia", joka oli vuosikymmenet ja kauemminkin ollut ihmisten virkistyspaikkana, jossa talvisin laskettiin mäkeä niin että pipo nippanappa pysyi päässä. Kallion yli oikaistiin niin Stadionin apteekkiin kuin Axa-elokuvateatteriin tai Lehmuskosken siirtomaatavaraliikkeeseen, jossa tuoksui aina hyvälle ja eksoottiselle. Sitten tulivat maansiirtokoneet ja veivät takatöölöläisiltä kaltsit. Tilalle tuli massiivinen Alvar Aallon suunnittelema Kelan rakennus, joka sullottiin väen väkisin paikalleen.

HEI, ME LENNETÄÄN

Olen joskus blogissani maininnut Katajanokan lentoaseman ja siitä puhunutkin. Nyt taas tartun aiheeseen. Lentoyhtiö Aero aloitti liikennöinnin Helsingin ja Tallinnan välillä vuonna 1924. Kaksi konetta, molemmat Junkers F13 ja ne olivat vesitasoja. Kellukkeet vaihdettiin suksiksi talvella.

Lähtö tapahtui laiturin päästä, jonne matkustajat kävelivät ajosiltaa pitkin, joka hiukan vietti mereen. Piti varoa, ettei liukastunut veteen. Sää oli aina tärkeä tekijä. Kaisaniemen sään mittausasemalta tuotiin säätiedot tuntia ennen koneen lähtöä. Jos kaikki oli suotuisaa, lähdettiin ilmaan.

Alettiin totta kai miettiä lähtöpaikaksi muuta kuin Katajanokkaa, joka puolusti kuitenkin paikkaansa keskeisellä sijainnillaan.  Puotinkylän kartanon pellot ja ranta vaikuttivat hyviltä paikoilta. Myös Viikkiä kaavailtiin kuten Santahaminaakin. Kymmenen vuoden kuluttua merenkulkuhallitus sai tahtonsa läpi ja Katajanokan lentoasema siirtyi historiaan vuonna 1936. Samana vuonna aloitettiin lentoliikenne uudelta Malmin kentältä.

Muutakin jännittävää Katajanokalla oli. Vankila. Se oli ollut jo  1700-luvulta lähtien. Ensimmäinen jykevästä hirrestä rakennettu  oli valmis 1749. Pian se osoittautui liian pieneksi ja korotettiin yhdellä kerroksella sekä rakennettiin ympärille paaluaita. Uudistaminen alkoi 50 vuoden kuluttua, hirsien tilalle tuli kiviä ja tiiliä. Seuraavalla vuosisadalla pantiin kaikki uusiksi ja vankila sai myös kirkon. 1800-luvun loppupuolella vankilaa toden teolla  laajennettiin. Vankien olot parannettiin, yhteissellit vaihtuivat yhden tai kahden henkilön selleiksi.

Aikaa kului ja nykyisin vankila on muuttunut hotelliksi. Tässä virassa vuodesta 2007 jouduttuaan  Senaatti-kiinteistön omistukseen. Vangit oli siirretty tietämäni mukaan Sörnäisiin Helsingin keskusvankilaan. Arkkitehtuuri säilytettiin, muurit samoin. Hotelli on korkeatasoinen ja Suomen oloissa myös erikoinen. Tervetuloa vankilahotelli Hotel Katajanokkaan.

(Lähteenä käytetty Lauri Putkonen Katajanokka Skatudden ilm. 2010)

MUISTOJA LEFFATEATTEREISTA

Olisikohan elokuvateatteri Rex yksi Helsingin tunnetuimpia elokuvateattereita? Ainakin se on yhä jollain lailla olemassa, ostamani leffakirjan mukaan tilausteatterina. Lasipalatsia korjattiin ja entisöitiin vuonna 1998, jolloin Rex sai funkisilmeensä kokonaisuudessaan takaisin. Koko Lasipalatsi piti alun alkaen olla väliaikainen, ja nyt sitä ei saa enää pois kulumallakaan ja hyvä niin.

Rexissä kävin paljon ja yleensä Tarjan kanssa. Ajoimme Töölöstä ratikalla ja usein kello seitsemän näytökseen. Yhdeksältä oli jo liian myöhäistä meille. Kerran taas istuttiin Rexissä ja Tarja piti kädessään setelirahaa, jolla maksaisimme ratikkamatkan kotiin. Leffaa en muista, mutta jännä sen on ollut, koska Tarja silppusi setelin kädessään pieniksi muruiksi. Väitti myöhemmin, kun jouduimme kotiin kävelemään, luulleensa sitä leffalipuksi. No, ei matka nyt niin pitkä ollut, mutta se tuntui, kun harmitti.

Me valitsimme aina leffan näyttelijöiden mukaan. Juonesta ja arvosteluista viis. Teattereiden aulassa oli seinät täynnä filmitähtien valokuvia ja me liimauduimme niihin kiinni ennen näytöksen alkua. Keräsimme tähtien kuvia myös milloin mistäkin, leikkasimme lehdistä ja tilasimme painetulla nimikirjoituksella varustettuja kortteja. Ostimme alan lehtiä ja luimme ne ahneesti kannesta kanteen.

Kit-Cat Eteläespalla oli piirrettyjen elokuvien pyhäkkö.  Siellä pyöri nonstopina  kaikki rakastamamme piirroshahmot Tomista ja Jerrystä lähtien. Walt Disney oli ehkä pidetyin Aku Ankkoineen, Mikki Hiirineen ja Plutoineen. Nauru kaikui salissa kaikenikäisillä.

Noina aikoina ihmiset kävivät leffassa. Lippuluukulla oli jonoksi asti asiakkaita. Tarja ja minä kävimme ehkä useimmin Axassa Nordenskiöldinkadulla. Se oli kivenheiton päässä kotoa. Me tunsimme paikannäyttäjäpojan, joka päästi takakautta sisälle. Talo valmistui 1938 ja Axa avasi ovensa heti. Lippuluukku oli ylhäällä heti kadulta tultua ja siitä portaat alas, jossa oli aula ja ovet teatteriin. Axa toimi leffateatterina vuoteen 1984 asti, jolloin siitä tuli seurakuntasali. Vuonna 2013 töölöläiset tahtoivat Axan takaisin elokuvateatteriksi. Alettiin kerätä rahaa, mutta sitä ei saatu riittävästi.

Nuorempana, etten sanoisi lapsena, kävin Tarzaneita katsomassa Tarjan kanssa Bio Hesperiassa Mannerheimintiellä. Se oli vanha teatteri, aloitti toimintansa jo 1912 (lopetti 1965), kun Mannerheimintien nimi oli Läntinen Viertotie. Tarzan oli meille sankarin ruumiillistuma. Kiipeili puissa, liikkui liaaneilla ja tappeli miehekkäästi  krokotiilien kanssa. Hänellä oli asuntokin puussa. Johnny Weissmuller oli ainoa oikea Tarzan meille, muut halpoja kopioita. Me rakastimme Tarzanin apinaa simpanssi Cheetahia, joka eli rikkaan elämän Weissmullerin kollegana ja kuoli vasta 80 vuotiaana eläinten hoitokodissa USAssa. Muistan vieläkin, kuinka Cheetah heitti kuperkeikan takaperin!

Tämä oli uuden leffakirjan innoittamaa muistelua omista kokemuksista elokuvissa kauan, kauan sitten. Kävin minä myöhemminkin leffassa, mutta sitten se jäi. Nyt katsellaan leffoja näköradiosta.

PÄÄSTETÄÄNKÖ HELVETTI IRTI?

Kyselin tässä taannoin "mihin tämä kaikki johtaa" kirjoittaessani Eurooppaan suuntautuvasta massiivisesta turvapaikan hakijoiden määrästä, pakolaisista ja maahanmuuttajista. Johtaa nyt lähitulevaisuudessa siihen, että Suomi vastaanottaa 15 000 turvapaikanhakijaa. Olen edelleen sitä mieltä, että nyt viimeistään pitäisi alkaa miettiä, mitä tehdään niiden maiden omalla kamaralla, josta nämä ihmiset ovat joutuneet lähtemään, eikä vain huolestua, mihin ja miten Euroopan maat pystyvät heidät sijoittamaan.

Katsellessani uutiskuvia Välimerellä seilaavista veneistä, veneissä olijat ovat suurimmaksi osaksi nuoria miehiä. Miksi he eivät jää tappelemaan olemassaolostaan maahansa, oikeuksista saada elää kotonaan? Puolustamaan isänmaataan, sukuaan, perhettään? Ymmärrän toki joillakin olevan aivan rehelliset syyt lähtemiseensä. Kidutusta, vainoa, uhkailua? Minulle on syntynyt kuitenkin epämiellyttävä kuva pakoon luikkimisesta. Voi olla että olen väärässä ja jos, pyydän anteeksi ajatustani.

En yhtään ihmettele sitä pientä katkeruutta, joka meissä suomalaisissa syntyy kuullessamme ja lukiessamme kaikista niistä etuisuuksista, mitä maahanmuuttajat, pakolaiset ja turvapaikan hakijat saavat Suomelta. Tosin se kuva saattaa olla hiukan ylimitoitettua, koska ei se aivan luksuselämää näissä vastaanottokodeissa kuitenkaan ole. Myöhemmin ainakin osalle heistä osoitetaan kunnon asunto ja saavat myös taloudellista tukea kuin myös muita etuisuuksia. Euroopan maiden kapasiteetti ei rajattomasti tule kestämään tätä kaikkea, ja sitten on helvetti irti.

MUSEOKAUPASSA

Ensimmäinen setelipäivä takana. Ei kelloon vilkuilua, vaan rauhallista etenemistä asioimisesta toiseen. Ensin pankkiin. Sieltä rullauduin Sofiankadulle ja menin museokauppaan, jossa uppouduin Helsinki-kirjojen maailmaan.

No, tietysti ostin. Marjatta ja Heikki Paunosen "Stadin mestat osa 3 Stadin kartsoja dallattiin". Kahta edellistä Stadin mestat-kirjaa ei  minulla olekaan. Tuttuja kartsat tuntuvat olevan, kun kirjaa jo ehdin selailla.

Helsinki oli minun lapsuudessani ja vielä nuoruudessakin pullollaan elokuvateattereita. Niitä oli kaikkialla, montakin samassa kaupunginosassa, keskustassa eritoten. Enää ei ole. Mutta minulla on nyt Olli Aaltosen, Jussi Nenosen ja Juhani Styrmanin kirja  "Elokuvateatterit -korttelikinojen aikaan". Siinä on Axakin, jossa eniten olen käynyt. Sehän oli vain kaltsin takana kotikadusta ja sinne tsuppasi parissa minuutissa. 

Minun rakkain vuosisatani on 1800-luku. Kaikki siinä on rakasta ja olisin tahtonut silloin Helsingissä olla olemassa. Matti Klinge on kirjoittanut kirjan "Pääkaupunki, Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863".  Nyt minulla on sekin kirja. Tuhti ja kookas laitos, sivuja 509. Sitten vielä teos "Katajanokka" suomeksi ja ruotsiksi. Teksti Lauri Putkosen. Olen Katajanokasta tänne blogiin kirjoittanutkin, mutta luettuani kirjan, tiedän enemmän.

Sitten musiikkia ja edelleen 1800-lukua. Hämäläis-osakunnan laulajien Ajan aallot-cd.  Paciusta, Merikantoa, Faltinia, Wegeliusta, Järnefeltiä, Hannikaista, Laethénia jne.  Kaikki kuulemma "romantiikan ajan Helsingistä". Vielä muutama postikortti, joista yhden näytin sijaiselleni. Kuvapuolella on Helsingin luminen Snellmaninkatu vuonna 1943, vanha ratikka ja torttuvallia reunustaa muhkea lumivalli, jota miehet käsipelillä lapioivat, kunnes tulee kuorma-auto, jonka lavalle lumi heitetään. Sijainen katseli ällistyneenä kuvaa "näinkö ennen tehtiin?"  Näin, vastasin ja hymyilin nuoren naisen tietämättömyydelle tänä edistyksen aikakautena vuonna 2015.

Ostin museokaupasta kaksi käsintehtyä nekkua, jotka annoin sijaiselle. Nekin ikään kuin mennyttä aikaa. Nekku oli lapsuuteni herkku ja on joskus vieläkin. Jääkaapin oveen ostin uuden magneetin. Ratikka, mutta uudempaaa mallia. Kaupassa oli myös vanhoja kylttejä magneetteina. Kysyin, jos olisi ollut "Spotta ej på golvet", joka oli aina ratikan sisäseinässä muiden ohjeiden ja kieltojen  ohessa. Ei ollut ja myyjää hymyilytti.

Museokaupan jälkeen pasteerailin hetken turistien seassa Senaatintorin tuntumassa ja ajattelin itsekseni, että ei tämä hullumpi kaupunki ole. Lähdin Stockmannille ja sieltä hiukan etuajassa kotiin. Seuraava sijaispäivä vajaan kuukauden kuluttua.

SITÄ JA TÄTÄ TÖÖLÖSTÄ

Töölö oli kylä ja se kylä liitettiin Helsinkiin kuningatar Kristiinan lahjoitusmaana joskus 1600-luvulla. Töölö oli aitoa luonnollista laidunmaata. Oli lehmiä ja lampaita, sikoja ja hevosia. Oli metsiä, joista puutavaraa vallan laivattavaksi asti. Töölönlahden savimaihin raivattiin peltoja. Perustettiin tiiliruukki. Tulot ruukista piti panna  uuden kivikirkon rakentamiseen. Punainen kukko tuli ja poltti  kirkonalun vuonna 1654. Tiilille ei ollut enää menekkiä.

Oli. Myöhemmin, kun syttyi  Hattujen sota ja Viaporiin kaavailtiin linnoitusta. Helsinki alkoi vaurastua, mutta metsät alkoivat huveta. Ei ollut enää puun puuta Helsingin niemellä. Kuningas Adolf Fredrik 1752 esitti, että Töölön metsät (Töölöhän oli kaukana varsinaisesta kaupungista) säästettäisiin Viaporin rakentamiseen. Hesperian puiston metsä oli hävinnyt, kun puut kaadettiin venäläisten viivyttämiseksi Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa 1742.

Nykyisen Pallokentän paikalla Töölössä oli suo ja se nimi oli Krasnasieffin suo. Nimi tuli kasakka-atamaani Krasnashukista, jonka suomalainen rakuuna Isak Oxman tappoi samaisella suolla 1742. Kuka ajattelee Pallokentällä pelatessaan sen historiaa? Eikä edes Krasnashuk kummittele siellä. En ole ainakaan kuullut.

Töölönlahden pohjukassa oli 1700-luvulla suoniityllä hapelähde. Sinne rakennutti kauppias Myhr kaivohuoneen, jonka tervehdyttävää vettä nauttivat myös pormestari  Bock ja raatimies Pipping ihan kansainväliseen tapaan. Helsinki mannermaistui hyvää kyytiä.

Varsinainen Helsinki oli 1800-luvun alussa vain nykyisen Senaatintorin ympäristö, Kruununhaka, Kaartinkaupunki ja Bulevardin katu. Kaavoittamatonta alaa oli paljon ja kaupungininsinööri Gyldén alkoi haaveilla Töölön maita huvilapalstoiksi, joita voi vuokrata. Palstoitus aloitettiin ja Töölö, Hakasalmi, Toivo ja nykyinen Mäntymäki saatiin hyötykäyttöön. Kaupunki alkoi vähitellen levittäytyä. Ravintoloita perustettiin ja venäläisten lisäksi muitakin ulkomaalaisia yrittäjiä alkoi ilmaantua. Oli hyvää ruokaa ja viihdettä. Juostiin pussijuoksua, kiipeiltiin saippuoituja tankoja pitkin. Lystiä oli monenmoista. Hesperian puisto oli ilottelupaikkana kuuluisa ja olihan siellä Tivolikin ja ravintola, joka tosin paloi kahteenkin kertaan. Ravintoloitsija lopetti uran ja perusti kivennäisvesitehtaan. Hän oli Petter Sjögren.

Tämmöistä sillisalaattia Töölöstä, olkaa hyvä. (Lähde Narinkka  1986)

TYYTYVÄISYYTTÄ ITSEEN

Kotisairaala ei eilen tullut, soitti ja sitten soitti lääkäri. Tänään ehkä tapahtuu. Peruutin huomisen oman lääkärin ajan ja voi olla että koko setelipäivä siirtyy tuonnemmaksi. Mr.Murphy tuli vierailulle. Herra, joka panee asioita menemään "pieleen". No, tämä on tämmöistä.

Kiipesin eilen tikapuille. Korkeammalle kuin keittiötikkaille. Olen jo pitemmän aikaa katsellut makuuhuoneen kattovalaisimen kuutta varjostinta suuren häpeän vallassa. Pölyä, paksusti pölyä. Valo ei enää päässyt läpi. Kiipesin, otin varjostimet pois ja pyyhin valaisimesta pölyt varovaisesti, ettei leviä. Menin parvekkeelle, avasin ikkunan ja harjasin varjostimet. Katselin, miten paksu pölypilvi leijaili tuulen mukana jokikisestä. Partsilla ei saa tätä sääntöjen mukaan tehdä, mutta minä nyt tein. Sitten taas kaikki päinvastaisessa järjestyksessä paikoilleen. Olin tyytyväinen ja onnellinen. Ennen vanhaan tämmöinen oli helppoa ja tuskin kertomisen arvoistakaan. Nyt heppoinenkin homma lonkkavaivaisella  on suurta ja aiheuttaa tarinan. Muuta "suurta" en sitten eilen tehnytkään. Tavanomaiset hommat.

Palveluseteli tuli postissa. On tosiaankin voimassa vuoden loppuun asti tarkoittaen minulle vapaa-aikaa 3 x 6  tuntia kuukaudessa. No, minähän uskaltaudun näin alussa vain yhteen kuuden tunnin jaksoon kuukautta kohti. Katsotaan ensi vuonna. Onhan minulla vielä tuuraajankin ajat. Niistä en luovu, vaikka osuisi seteliviikolle. Kyllä minulle vapaus kelpaa.

Pianonpimputtaja yläpuolelta muuttaa. Tästä en voi olla kuin iloinen. Pianoa ei ole, mutta on se pieni instrumentti, jossa on vain rivi koskettimia. Kaveri ei osaa edes soittaa. Sitten vielä hän laulaa! Eikä sekään osu nuotilleen. Kuuluu meille aivan selvästi makuuhuoneeseen. Usein panen Bachia, Mozartia tai Beethovenia soimaan toivoen näiden peittävän yläkerran epämusikaaliset soinnut. O:lla oli oikea piano, mutta sieltä ei milloinkaan kuulunut mitään. O:n puoliso on säveltäjä ja sävellystyö on suurelta osin kirjoittamista.

Kun en tiedä Kotisairaalan tämän päivän meiningeistä, varaudun heidän tulemiseensa. Tavallista  tanakampi aamiainen puolisolle, kun ehkä ei syö enää tänään toimenpiteen jälkeenkään. Nukkuu. Hosuin hänen lakanoittensa kanssa ja itseni ylitin. Mies sängyssä ja vaihdoin lakanat kuin myös kaiken muun vaippa ja paita mukaan lukien. Uskokaa tai älkää, mutta se lakanahomma otti voimille ja lonkalle. Pyöritystä vuoteen laidalta toiselle, lakanoiden myttyämistä ja taas pyörittämistä kasan yli ja suoristus. Sain tehtyä ja ihan ähkin tyytyväisyydestä. Vielä käyn itse suihkussa ja sitten olenkin valmis vastaanottamaan Kotisairaalan. Kunhan olen tässä kahvini juonut ja itseäni hetken lepuuttanut.

OMAISHOITAJAN MIETTEITÄ

Tarvittiin puolisolta lisää verta ja Kotisairaalan viehko hoitajatar tuli eilen ottamaan. Annoin rauhoittavan pillerin. Puoliso niin tokkurassa, että vaati sienimetsään lähtemistä. Kerroin syyn hoitajalle: mökkiaikana sienestettiin heti korvasienien ilmaannuttua ja vielä syyspakkasilla nautimme metsän tuoksuista. Verta tuli putkiloihin, hoitaja lähti, puoliso alkoi nukkua ja minä ryhdyin lounaspuuhiin.

Ammattiväki on alkanut ihmetellä "sisukkuuttani" omaishoitajana. Tämäkin hoitaja. No, kun ei ole kunnon vaihtoehtoa, niin omaishoidan niin kauan kuin voin. Laitokseen en pane ennen kuin viimeisen pakon edessä. "Onko tukiverkostoa?" kysyi. Kyllä, jos lasketaan muutamat ystävät, joista osa minuakin kremppaisempia, vaivaisempia, ikäisiäni.    Ei tämä minun omaishoitamiseni nyt niin kamalaa ole. Otan asiat niin kuin ovat, teen niin hyvin kuin osaan, elän päivän kerrallaan ja tykkään miehestä, jota hoidan. Olen elänyt hyvää elämää, tehnyt paljon ja nauttinut vielä enemmän, matkustellut, ollut nuorena nätti ja minua on kosittu muutaman kerran. Vieläkin nautin monesta asiasta, vaikka elämä on rajallista, lonkkaa ja jalkaa särkee, käytän rollaattoria, enkä enää ole itselleni kaikessa se ykkönen. Tämä tässä on nyt minun elämääni.

Illalla puheenaiheena ystävä K:n  kanssa Jari Sillanpää. Mies juhli Stadionilla puolivuosisataista taivaltaan elämässä. Kerroin ostaneeni Jari Sillanpää-kuohuviiniä. Pullon kyljessä komeilee artistin kuva. Ystävä ei ollut viinistä kuullut, mutta lupasi kysyä pojaltaan, joka etäisesti tuntee Sillanpään. Kuinka etäisesti, en tullut kysyneeksi.

Aamiainen syötetty ja nyt jo taas puoliso nukkuu. Suihkuttajat peruutettu. Jos kotiin tullaan tänään tekemään Kotisairaalasta toimenpide. Minä tästä konttailen suorittamaan päivän askareita.

KEIHÄS-MATKAILUA

"On kesän kirkas huomen ja suvisunnuntai..." Korkeapaineen alla eletään ainakin vielä ensi viikolla. Eikä el Niñosta ole hajuakaan täällä päin. On tämä Suomi niin mukava maa asua. Ei suuria luonnonnäytelmiä, valtavista katastrofeista puhumattakaan, mitä nyt joskus vesi nousee Kauppatorille ja Pohjanmaalla keväisin tulvii. No, jokunen trombi on koettu, kattopellit lennelleet ja puita naksahtanut poikki isoltakin alalta. Pientä kuitenkin muuhun maailmaan verrattuna. On täällä niin hyvä.

Isänmaan rakkaudesta poiketen olen aina vannonut belgialaisen suklaan nimeen, mutta katseltuani taas yhtä ruokaohjelmaa tv:n laajasta ruokaohjelmistosta, ja se ohjelma oli suklaasta, päätin siirtyä vannomaan Sveitsin puolelle ja hurraata lurittamaan sen suklaalle. Maassa en ole koskaan ollut. Mutta Johanna Spyrin Heidi-kirjoja lukenut. Niin tyttösenä, etten ollut ihan varma, missä Sveitsi on, mutta Alpit ja Heidin isoisä viehättivät. No, Alpeilla olen sittemmin muualla ollutkin, Heidikin  mennyttä aikaa. Ja tiesin jo tarkasti, missä Sveitsi on. Lindtin suklaa on tuttua, mutta olisikohan jotain muuta?

Juuri muistinkin yhden ei-sveitsiläisen suklaavalmistajan Helsingissä. Liisankadun Chjoko. Aloitti 2005 ja omistajasuklaamestari on Mika Gröndahl. Piti aina mennä, mutta jäi menemättä. Jälleen yksi tekeminen setelipäivänä joskus. En ole mikään suklaafani, mutta silloin tällöin harvakseltaan tykkään ja varsinkin, jos on jotain muuta kuin Fazerin Sinistä. Kaikki kunnia kotimaiselle, mutta minä olen vaihtelun- ja kokeilunhaluinen. Uteliaskin vielä sillä terveellä tavalla.

En Espanjassa ollessani ole haikaillut suomalaisten lihapullien perään, joita tuntuu varsinaisilla turistialueilla olevan. Kun matkustaminen muille maille oli Suomessa nuorta, lähdettiin matkaan laukkuun pakattuna näkkileipää ja sillipurkki. Herttinen, eihän sitä tiedä, mitä moskaa ne siellä tarjoavat ja voipi olla niin tulistakin, että korvista pursuaa lieskat. Tämä oli sitä Keihäs-aikaa, kun Kalevi Keihänen vei suomalaisia Espanjan Costa del Soliin 1950-1960-luvulla. Mammaraiset ja papparaiset keikkuivat iloisesti turistibussissa laulaen täyttä kurkkua silmät kyynelissä isänmaan rakkautta rinta tulvillaan suomalaisia lauluja ja bussin ikkunoitten takana siinsi Välimeri. Ja sitten mentiin niihin kuuluisiin porsasjuhliin. Tummat espanjalaispojat kulkivat mammaraisrivistössä ja sujauttivat viiniä suoraan suuhun ja mammaraisia nauratti niin että vatsa hetkui. Voi tokkiinsa. Siinäpä juttua kotona naapureille. Kerta kaikkiaan.

Kalevi Keihänen on kuollut ja matkoista vain muisto Keihäsmatkat Oy:n historiikissa. Nyt matkaillaan omatoimisesti ilman kotimaan eväitä ja usein paljon pitemmälle kuin Aurinkorannikko. Maailmasta on tullut pieni.

NISKAVUORESTA PYÖRÄILYYN

Olen aina ihaillen ihmetellyt, mitenkä Hella Wuolijoki on pystynyt virolaissyntyisenä perehtymään suomalaiseen hämäläismaisemaan Niskavuorissaan?  Nyt se on selvinnyt. Kuuntelen   Erkki Wuolijoen kirjaa Niskavuoren henki (Karisto 2015) ja Wuolijoen kartanon elämä oli virikkeenä Hella Wuolijoelle. Erkki Wuolijoki on Sulo Wuolijoen veljen pojanpoika ja isännöi isovanhempiensa kartanoa puolisonsa kanssa. Hella oli naimisissa Sulon kanssa. No, vaikka Hellalla oli esikuva Niskavuoriinsa, on hänen tekstinsä hienoa ja sydänjuuria myöten supisuomalaiseen henkeen kirjoitettu. Siinä on kuitenkin suurin osa kirjailijan vapautta ja mielikuvitusta, taitavaa kerrontaa lujatahtoisista Niskavuoren naisista tuoksuen vahvasti viljapelloille ja mullalle, Niskavuoren leivälle.

Seuraavaksi pyöräilyasiaa. Olen napissut ja vihoitellut siitä, kun pyöräilijä kaahaa jalkakäytävällä. Yleensä vielä niin vauhdikkaasti, että hameeni helma heilahtaa ja silloin vielä, kun lykin pyörätuolia, oli kolari toisinaan liiankin lähellä. Liikuimme yleensä hiljaisella rantatiellä, jossa autoilu oli/on todella vähäistä, niin miksi sielläkin on ajettava jalankulkijoitten seassa?

Nyt kun sai lukea lehdestä polkupyöräilijän kuolemasta auton tönäisemänä, niin tietysti on riskaabelia ajoradalla ajaa, kun liikennekulttuuri meillä on sitä, mitä se on. Autoilijat haluavat polkupyörät pois ajoradalta ja jalankulkijat noituvat pyöräilijöiden ajamista jalkakäytävillä. Missä he sitten ajavat, kun pyöräteitä ei ole kaikkialla?

Jos pyöräilijä ajaa jalkakäytävällä, niin hänen olisi ensisijaisesti otettava huomioon jalankulkija ja hänen ehdoillaan luvattomassa paikassa ajaa. Jos pyöräilijä ajaa laillisesti ajoradalla, autoilijoiden on otettava hänet huomioon. Polkupyörä on ajoneuvo samoin säännöin kuin autoilija autossaan. Mutta kun on lyhyt pinna...  Sitten sattuu ikävyyksiä. Autoilija kiivastuu myös toiselle autoilijalle ja keskisormi heilahtaa ellei kuljettaja peräti tule autosta ulos rähisemään toiselle. Tämmöistä kiukkuilua olen nähnyt ja joskus itsekin tehnyt tiettäväksi kärsimättömyyteni. En tosin muulla lailla kuin ilmeillä ja visusti oman auton sisäpuolella.

Meillä on nuori liikennekulttuuri, emmekä ole vieläkään tottuneet, että meitä on muitakin liikenteessä. Monissa muissa maissa tämä on opittu satoja vuosia sitten, että ollaan liki toista ihmistä paikassa kuin paikassa. Miten se lastujuttu menikään Juhani Aholla?

PRETZEL

Uusi ihminen on rohkeasti tullut lukijoitteni joukkoon. Sydämellinen kiitos ja tervetuloa.

Tilasin Celiasta äänikirjoja ja mukana kaksi Minna Lindgrenin kirjaa Ehtoolehdosta. Minulle on aikoinaan näitä kirjoja suositellut blogiystäväni Ulla, josta kiitos, mutta en tullut kuitenkaan paperikirjoina ostaneeksi.  Nyt olen uteliaasti kuulolla.

Joskus ostan pretzelin ja nyt ostin. En ole varma, mikä on sen oikeaoppinen syöntitapa eli minkä kanssa. Juustoa? Voita? Hanhenmaksaa? Minä söin sen mansikkamehun kanssa ja sen suolarakeet ratisivat  hampaissa. Pretzel näyttää viipurinrinkeliltä, mutta muuta yhteistä ei niillä ole. Pretzelit ovat läpinäkyvän luukun takana laatikossaan aina niin herkullisen näköisiä ja siksi sorrun niitä ostamaan. Herkullisuus jääkin siihen, enkä minä  niistä  tykkää. Tässäkin makuyhdistelmässä, jonka  nautin, oli mansikkamehu ehdottomasti se parempi nautinto. Urheasti pistelin kuitenkin pretzelin ja toivon sen jääneen vihdoinkin elämäni viimeiseksi pretzeliksi. Nimeä voin makustella: pprretttzzzelll.

Viime yö ei ollut meillä mitä parhain. Puoliso näki ilmeisesti pahaa unta. Huusi ja huitoi, eikä tyynnyttelyni heti tepsinyt, Hän oli sekava myös. Sen näkee silmistä. Ja minä tämän miehen tunnen. Lopulta meni ohi, mutta minun nukkumisestani ei enää mitään tullut. Aamuruoka meni entiseen tapaan jo, että ilmeisesti jälleen kaikki hyvin ja loppu erinomaisesti. Tosin olen itse väsynyt. Tänään pitäisi sairaanhoitaja tulla ottamaan verikokeet, jos nyt onnistuu. Viime kerta meni poskelleen, kun antoivat väärän ajan rauhoittavan lääkkeen antamiselle ja vaikutus oli mennyt ohi hoitajan tultua. Ehkä tänään paremmin. Lupasivat soittaa.

STOCKMANN PIRSTALOITUU

Tutustumiskäynti palvelusetelin tiimoilta suoritettu. Sain hyvän positiivisen kuvan hoitajasta, joka meille nyt sitten sijaisekseni tulee ensi viikolla viideksi tunniksi. Kerran kuukaudessa ajattelin tätä vapaatani ja sosiaalitoimisto lupasi vuoden loppuun. Kalenterivuosittain asia uusitaan. Niin että nyt ollaan jo näin pitkällä. Setelin saanen tuota pikaa, jonka annan hoitajalle. Ei, ei se ole ilmaista, mutta ei kallistakaan. Kaiken kukkuraksi hoitaja kertoi hänen toimenkuvaansa kuuluvan muutakin kuin hoidettavan hoitamista eli vaikka imuroimista. Tähän innostuin heti. Eikä tarvitse edes peettimäisen tarkasti imuroida, kun en tee sitä minäkään. Suuremmat "villakoirat" näkyvistä.Varasin itselleni lääkärin pankkikäynnin jälkeen ja sitten vapaata päähän pälkähtämistä sijaispäivänä. Haa, onni on justiinsa tämän näköinen.

Tänään oli tuuraaja ja kiirettä piti. Sain kuitenkin asiat tehtyä ja olin vielä kotona puoli tuntia etuajassa. Väsähdin. Lämmitin Herkun gourmet-ruuan puolisolle purettuani ostoskassit, syötin, vaihdoin vaipan ja retkahdin pitkäkseni ja  - nukahdin. Jalkaa särki ja ei kun pari pilleriä herättyäni. Kyllä se taas tästä. Kotiin tullessa oli taksinkuljettaja puheliasta sorttia ja minun oli pakko olla kohtelias ja ynähdellä vastauksia. Minusta asia on niin, että asiakas aloittaa keskustelun, jos tahtoo, eikä kuljettaja. Tämä on niitä vanhoja sääntöjä, joita ei enää noudateta.

Ostin tulostimeen paperia ja myyjä ent. Akateemisen paperiosastolla sanoi "jos meillä vielä on". Miten niin "vielä"?  No, kun on tämä omistajan vaihdos. No eikös Bonnieria kiinnosta asiakaspalvelu?  "Toivotaan", sanoi myyjä surullisella äänellä. Yläkerrassa Stockmannilla leluista luovutaan ja Hamleys siirtyy myymään  leikkikaluja. Elektroniikka meni Expertille. Mitä vielä tapahtuu? Tuleeko Stockmannin lippulaivasta monen yrityksen marketti? Mitä sanoisi mammavainaa, joka kävi alkuperäisessä Stockmannissa, tämmöisestä? Minäkin jo kolmatta polvea asiakkaana ja vaikka toivon tavaratalolle hyvää, sydäntä kylmää, mitä Stockmannista jää loppujen lopuksi jäljelle. Herkku?  Senkin voi kahmaista vaikka S-ryhmä tai Valintatalo. Lidl on myös voimissaan.

TUKKIJOEN LUMOISSA

Pistäydyn kertomaan, että tänään oli hyvä aamu hyvän yön jälkeen. Maanantaisista ja eilisistä koettelemuksista vain paha muisto. Puoliso heräsi hyväntuulisena ja antoi ystävällisesti kättä ojentaen minun ottaa veren sokerin etusormen päästä. Alhaisempi kuin ambulanssiväellä. Hyvä niin. Nyt on jo puurot ja voileivät syöty, lääkitty ja tyynyt pöyhitty, vaipat vaihdettu, tuuletin painettu käyntiin, ikkunat avattu. Minäkin voin paremmin.

Puolen päivän maissa tulee palvelusetelihoitaja tutustumiskäynnille. Vähän jännittää. Siitä se sitten alkaa. Jos kaikki menee jetsulleen, aion mitä pikimmin pyytää hoitajan tänne kuudeksi tunniksi. On niin pitkä asioimislista, että riittäneekö aika edes. No, onhan näitä viikoittaisia tuuraajatunteja, joihin voi ympätä kuten aina ennenkin. Huomenna menen ostamaan tulostimeen väriä ja paperia.

Illalla eilen "juttelin" puhelimessa vanhan ystävän kanssa. Hän puhui ja minä kuuntelin. Puhui tauotta ja asioista, joista ei minulla hajuakaan, henkilöistä, joita en tunne ja Eino Leinon haudasta, jota en ole nähnyt.

Katselin Tukkijoella-elokuvan. Sitä jaksan kerta kerran jälkeen. Nähty niin kesäteattereissa kuin aivan sisälläkin puhenäyttämöllä ja tämän leffan niin ikään useasti. Eikä yksinomaan Tauno Palon takia, vaan koko homma minua suuresti viehättää. Tolari, Pölhö-Kustaa kirkkaine hopioineen, Rättäri aina vanavedessään kylän juoruakat ja komea Turkka (Palo). Näytelmän (Teuvo Pakkala 1862-1925) juoni kesäistäkin kesäisempi, jotta sopi hyvin hellepäivän viihdykkeeksi. Koski pauhasi heittäen vilvoittavia pisaroita kuvaruudussa, tukkisumat valtavia ja jätkät rohkeita, iki-ihanaa tukkilaisromantiikkaa vaikka jenkan tahtiin.

PIENIÄ VASTOINKÄYMISIÄ

Pesu eilen meni huonoon suuntaan. Puoliso väsähti tyystin suihkutuolissa niin, että vaikutti tajuttomalta, väri pakeni kasvoilta, oli aivan veltto. Soitin ambulanssin. Ambulanssi tuli hyvin nopeasti. Miehet nostivat puolison vuoteeseen. Kokeet otettiin, ainoa, mikä oli huonoa, oli veren sokeri. Korkea, mutta ei hälyttävä. Puoliso alkoi toeta vähitellen, väri palautui kasvoille. Ambulanssiväki kyseli ja lopulta ihmetteli minun yksinhuoltajuuttani näitä suihkuttajia kerran viikossa paitsi. Ei lapsia, ei kotiavustajaa (?), miten pääsen kauppaan? Kerroin palvelusetelistä ja tuuraajan kahdesta tunnista viikossa. Vakuutin olevani myös aivan täyspäinen ja lonkan rasitusmurtumia lukuun ottamatta jaksavainen. Samaa omaishoitajan työtä on tehty jo kohta kaksitoista vuotta. Haartmaniin ei puolisoa viety, eikä ollut enää tarvettakaan. Nämä ambulanssimiehet olivat aivan ykkösluokkaa, josta heille lämin kiitos vielä kerran. Puoliso söikin jo vähän ja mustikoita jälkiruuaksi. "All´s Well That Ends Well", kuten eräs herra Shakespeare joskus 1500-1600-luvulla sanoi komediassaan.

Tänäänkään ei sujunut kuten piti. Sairaanhoitaja tuli ottamaan verikokeet, ei onnistunut. Soitin eilen Kotisairaalaan kysyäkseni, koska hoitaja tulee, että annan rauhoittavan pillerin. Kello yhdeksän, sanottiin. Annoin pillerin ja hoitaja tuli niin myöhään, että pillerin vaikutus oli suurelta osin hävinnyt. Yritetään perjantaina uudestaan ja soittavat ennen tänne tuloa. Tokkurassa oli, mutta ei tarpeeksi. Aivoinfarkti toi tullessaan puolisoon aggressiivisuutta ja hän vastustaa hoitotoimenpiteitä. No, tämmöistä tämä on.

Huomenna tulee palveluseteli-ihminen ja myös Herkku tuo tilaukseni. Torstaina pääsen itse asioille. Taas kertynyt monen moista. Tuli mieleen aika jolloin käytiin maksamassa laskut asianomaisessa paikassa. Olin usein Korkeavuorenkatu 35 maksamassa puhelinlaskua. Rakennus on Lars Sonckin suunnittelema vuonna 1907 valmistunut jugendtyylinen upea kivilinna. Se oli Helsingin puhelinyhdistyksen käytössä moniaita vuosia ja nykyisin muuna liiketilana. Sinne oli ylvästä mennä, vaikka itse asia olikin mitä proosallisin. Nyt, jos ei voisi pikaisesti netin kautta maksaa, ei olisi yhtään mukavaa käydä kulloisessakin paikassa laskun kanssa. Niin vain oli ennen, jos ei tahtonut pankin tiskillä asiaa hoitaa. Oli juoksutyttöjä ja -poikia, jotka ainakin firmoilla hoitivat näitä asioita. Nykyisin heidän nimikkeensä on lähetti tai kuriiri ja toimenkuvakin muuttunut.

Tästä tulikin mieleen. On mentävä nettiin ja maksettava Kotipalvelun suihkutuslasku. Maanantait eivät ole ilmaisia.

KIIREISTÄ AIKAA

Tänään suihkuttajat. Huomenna puolisolta verikokeet. Ylihuomenna palveluseteliasiassa tutustumiskäynti. Torstaina tuuraaja. Perjantaina huilitaan. Hohhoijaa. Kiirusta pitää ja hellettä piisaa. Onneksi puoliso juo yllättävän paljon. Pyytää usein juotavaa päivän mittaan. Hyvä niin. Joskus on kiikutettu kuivuneena Haartmaniin. Nykyisin tuo Kotisairaala tipan kotiin ymmärtääkseni. Kyllä tämä tästä. Eikä helle voi ikuisesti jatkua näillä leveysasteilla.

Jälleen HS tänään  kertoo iäkkäiden ihmisten huonosta laitoshoidosta. Miksi meillä on näin? Jos omaiset eivät valvoisi, moni kuolisi ravinnon puutteeseen ja omaan ulostukseensa laitoksen vuoteessa. Mitähän tässäkin HS:n tapauksessa nyt syytetään? Kiirettäkö taas? Hoidettava oli laihtunut 15 kiloa muutamassa  kuukaudessa ja oli nälkiintynyt. Nyt sukulainen käy syöttämässä päivittäin ja valvomassa, että sairas saa edes perushoidon. Paino on noussut ja kunto kohentunut.

Sama HS vertaa Ruotsin ja Suomen sairaanhoitoa. Aikamoinen ero. Kuin toiselta planeetalta. Miksi heillä on hyvin ja potilasta kohdellaan arvokkaasti hänen tarpeensa huomioon ottaen?  Kun me matkitaan monessa asiassa Ruotsia, emmekö voisi matkia sairaanhoidossakin?

Mikä tämä taksimaailmaa kuohuttava Uber oikein on? Onneksi sen auto tilataan aivan jostain muualta kuin taksikeskuksesta. Olen käsittänyt, että Uberilla ei ole edes taksilupaa Suomessa, mutta niin sitä vaan asiakkaita kuskataan. Firma on joutunut monessa maassa lain hampaisiin ja on kielletty toimimasta. Suomen Taksiliitto ja taksinkuljettajat eivät hyvällä katso tämän kaltaista kilpailua. Minäkään en kyytiin menisi sen enempää kuin  kujilla asiakkaita vaanivien pimeitten taksien. kuljetettavaksi.

Mutta nyt minä kuljetan itseni päivän hommiin ja asennoidun suihkuttajien tuloon.

ONNI ON PALVELUSETELI

Olen laatinut jonkun näköisen tärkeysjärjestyksen asioiden suorittamisessa palvelusetelipäivänä. Ensimmäiseksi pankkiin. Siitä se alkaa. Herkku on viimeisenä ennen kotiutumista. Myös ajattelin mennä Sofiankadun museokauppaan katselemaan uusia Helsinki-aiheisia kirjoja. Joku vielä noituu, jos ei ole Helsinki-rakastaja, joutuessaan jälkeeni selvittämään, minne kaikki Helsinki-kirjat laittaa. Niitä on monta metriä. Isäni aloitti aikoinaan niiden keräämisen ja minä olen jatkanut. Isä tiesi ja tunsi kaupunkinsa. Tarinoi mielellään ja kävi joskus esitelmöimässäkin, jos pyydettiin. Kirjoitti niin ikään jotain synnyinkaupungistaan. Olen silloin tällöin siteerannut.

Jos onnistuisi, tuumin pitäväni kerran kuussa kuuden tunnin vapaapäivän palvelusetelillä. Räknäykseni mukaan lakisääteiset kolme päivää per kuukausi riittänee järjestelyyn loppuvuodeksi. Tarkistan kuitenkin. En liioin taida luopua tuuraajapäivästä, vaikka samalla viikolla on setelipäivä. Kyllä minulle vapaat kelpaa. Olen niin kauan joutunut pihtaamaan. Kaupunki on täynnä näyttelyitä, museoita ja vielä on kesää, että voi istuksia Espan puiston penkillä ja katsella lokkia kansallisrunoilijan pään päällä. Ei mitään kunnioitusta.  Niin, ja pääsen vihdoinkin Esplanadin Café Aschan Jugendiin. Otan ihastuneen turisti-ilmeen kasvoille ja nautin. Hei Helsinki, täältä tullaan!

Taas on sunnuntai. Juuri viikko sitten oli. Lämpöä piisaa. Puoliso ei ole yleensä tahtonut tuuletinta pyörimään, nyt tahtoo, että aika-ajoin osuu ilman sekoitus olemukseen. Makuuhuone aamuisin aurinkoisin huone ja sitä myöten lämpimin. Iltaa kohti kaikin puolin viilenee meidän kiertyessämme toiseen asentoon tämän pallon kanssa.

"Pitkän uran tehnyt hoitaja" kertoo Iltasanomissa vanhusten hoidosta Heini Särkän kirjoituksessa. Hoito on retuperällä, epäinhimillistä, piittaamatonta ja kaikki on "kiireen" vika. Kun tämmöistä lukee, vahvistuu ajatus, että puolisoa en laita hoitolaitokseen niin kauan kuin itse kykenen häntä kotona hoitamaan. Näitä ikäviä tarinoita on vuosien aikana kuullut sieltä ja täältä sekä omaisilta että hoidettavilta ja totuus on karun karmeaa.

Itselläni ei ole aivan kamalia kokemuksia puolison kohdalla missään hoitopaikassa, mutta niitä ei pääsekään syntymään, kun käyn usein, soitan ja kysyn ja paikalla ollessa pyydän henkilökuntaa auttamaan tarpeen vaatiessa. Mutta miten on niiden potilaitten kanssa, joilla ei ole omaisia tai läheisiä kontrolloimassa? En usko hoitajien "kiireeseen" joka asiassa. Kun osastolle menee, kuuluu kahvihuoneesta hoitajien kikatusta ja iloista puheensorinaa. Kukaan ei päivystä. Kellot soivat huoneissa, apua tarvitaan. Totta kai ymmärrän, että henkilökunnalla on, ja pitääkin olla, taukoja.

Olen kuitenkin katsellut jo äitini ajoista lähtien vuosikymmenten ajan hoitolaitosten rutiinia ja tiedän, mitä se on. Ennen oli paremmin, tämäkin on totuus. Sitten alettiin vähentää henkilökuntaa, osastoja suljettiin, säästettiin kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa, ulkoistettiin missä voitiin ja vähän siinäkin, missä ei olisi voitu. Tästä on seurannut tilanne, missä me nyt räpiköimme. Asennekysymys henkilökunnassa on yksi kompastuskivi. On, on toki ammattitaitoisia ja inhimillisiä hoitajia, on, mutta he häviävät massaan, jossa työmoraalilla ei ole aina suurtakaan sijaa. Olen ollut tyytyväinen ja kiitollinen Kivelän intervallihoitopaikan henkilökunnalle, moittimista ei ole ollut. Siellä on joskus aikaa potilaalle. Ei pitkästi, mutta sen verran, että potilas tuntee olonsa hyväksi ja turvalliseksi. Näin pitäisi joka paikassa olla.

Hörppään viimeisen kahvitipan mukista ja onnahtelen suihkuun. Hyvää viikon viimeistä päivää.

POIROT MENETTÄNYT HOHTONSA

Lauantai urkeni lämpimänä ja hiukan painostavana ikään kuin sadetta enteillen. Aurinkoista ja kuumaa kesää povattu eteenkin päin. Lomilta palanneita harmittaa. Minkäs teet, Suomen kesä on oikullinen kaveri.

Palvelusetelintuottaja soitti ja varmisti ensi viikkoisen tutustumiskäynnin. Tiedän nyt myös hiukan enemmän setelin käytöstä puhuttuani sosiaaliohjaajani kanssa. Omaishoitaja menettää lakisääteisiä vapaapäiviä kutakin kuuden tunnin tuuraajan aikaa kohti. Kuin myös hän maksaa käynneistä omavastuuosuutensa. Katsotaan nyt, miten homma menee, jatkuuko setelin käyttöni jne.

Yläpuolen asunnossa on ollut vesivahinko. Veden tulo loppuikin ykskaks eräänä päivänä ja minä heti soittamaan huoltoon, onko hetken vai päivän poissa. Oli hetken. Eilen tuli vesimies tarkistamaan, ettei meillä vuoda. Katselin keittiön lattiaan, mutta se oli turhaa, koska putket kulkevat seinän sisällä ja jos vuotoa on, on se siellä. Jaahas. Miehellä oli keppi, jonka päässä tärkeän näköinen tunniste ja toisessa päässä mittari. Keppi kertoi, että seinän sisällä ei vuoda eli ole kosteutta, kun hän työnsi kepin seinään kiinni. Kaikkea ne saksalaiset keksii. Ennen muinoin luultavasti avattiin seinä tarkistamista varten. Mies oli  antautunut sydänjuuriaan myöten putkialalle, koska olisi luennoinut kauemminkin putkien ihmeellisestä maailmasta. Mutta puoliso odotti lounastaan ja niin putkimiehen ja minun tiet erosivat.

Jaksoin illalla vaivoin katsoa Poirotin. Ennen oli hän mielimiehistäni yksi ja olin kiinnostunut jopa niin, että luin Agatha Christietä laajemminkin. Olenko minä muuttunut, koska Hercule Poirot on menettänyt suurelta osin kiinnostukseni? Poirotia jaksoi katsoa uudestaan ja uudestaan, nyt nippanappa. Eikä siihen välttämättä vaikuta, että jaksot ovat tuttuja entuudestaan. Sanotaan sitten, että minä olen muuttunut. Ehkä katsomisen yritystä innostaa enää näyttelijä Poirotina, David Suchet.

Olen iltaisin ollut käymässä Amazonilla. Pikkutytöstä lähtien ovat tutkimusmatkat minua kiehtoneet, eikä kiinnostus ole laantunut. Nyt etsin 1900-luvun alkupuolella Percy Fawcettin kanssa kadonnutta kaupunkia, jolle hän antoi nimeksi Z. Ei löytynyt kaupunkia ja etsijäkin hävisi jäljettömiin poikansa ja tämän ystävän kanssa jonnekin Amazonin viidakkoon. Heidän katoamisensa on kiinnostanut muita tutkimusmatkaajia, mutta ei jälkeäkään kolmikosta. Luonto pitää salaisuutensa.

Päivä niin pitkällä, että alkaa olla puolison ruoka-aika. Siispä töihin.

NEILIKOITA JA POLKAA

No, ei ole ahomansikoita torilla myynnissä. Hakaniemen torilla kolme "maalaismyyjää" ja kaikilla vain herkullisia kantarelleja. Niitä en ostanut. Perunamyyjältä pesemättömiä (en ymmärrä pestyjen ideaa) Siiklejä, sipulia, porkkanoita ja herneen palkoja. Sitten marjamyyjien kimppuun. Ei mitään Salsaa, vaan kunnon Polkaa, avomaan vadelmia ja pensasmustikat unohti myyjä antaa, huomasin vasta kotona. Harmittaa. Kukkamyyjää en voinut ostamatta ohittaa. Vanhanajan neilikoita muutama kimpullinen. Hakaniemen hallissakin pasteerailin hetken ennen kuin tilasin taksin. Näissä merkeissä meni tuuraajapäivä kampaajan lisäksi. Kotona odotti eräs ruokittava, että ei kun Siiklit kattilaan ja tarjolle jauhelihakastikkeen kera.

Olinkin taas ylen lopahtanut päivän tekemisistä. Pakollisista suoriuduin joten kuten ja sitten heittäydyin sohvalle ja aloin lukea uutta Helsingin kaupunginmuseon Sofia-lehteä. Ensi vuonna vihdoin Senaatintorin laidan korttelit saavat uuden ilmeen museokokonaisuuden muodossa. Turisteilla vastaisuudessa muutakin katseltavaa kuin Aleksanteri taustoineen. Hakasalmen huvilassa vielä näyttely  Musiikkia!  Jazztyttö-nukkeja, paljetteja, charlestonia (äitini osasi tätä tanssia) ja strutsinsulkia. Pääsinsinköhän raahautumaan? Ja eikös huvilan kahvilassa saa kuudella markalla kahvia? Vai oliko viidellä?

Mistä johtuu, että Hakaniemen torilla näkee rollaattorin ja pyörätuolin kanssa liikkuvia ihmisiä enemmän  kuin Kauppatorilla? Sujahdin joukkoon ihan huomaamatta. Tosin nupukivipäällyste vaan on Kauppatorin kiveystä karheampi ja kuoppaisempi. Tärittää reilusti. Alanko minäkin toivoa kummallekin torille asfalttia? No en. Nupukivet kuuluvat  asiaan, eikä niitä sallita peittää. Helsingin historiaa nekin.

SALSAA VATSASSA

Palveluseteliasia etenee. Soitin yhdelle tuottajalle ja sieltä tullaan ensi viikolla tutustumiskäynnille kotiin, että minkä moinen hoidettava on, tehtävät ja sitten minkä oloinen olen minä. Ja minä katsastan tuottajafirman. Vaatimuksena minulla: lähihoitaja, vaipanvaihto-osaaminen ja syöttämistaito sekä vielä seurantaa, että kaikki puolisolla hyvin. Kerroin aggressiivisuudesta sekä kokoaikaisesta vuoteessa olemisesta. Hui kuinka jännittävää ja minulle aivan uutta tämmöinen palvelu. Käynti ei ole sitova. Jos tykästytään puolin ja toisin, pannaan pyörät pyörimään ja seuraava vaihe on yhteydenotto omaan sosiaaliohjaajaan, joka etenee asiassa tahollaan.

Eilen lämmintä. Hiki pinnassa laahustin roskikselle (kaksi kertaa). Aurinkoa ja tuuletonta. Isias hiukan hellittänyt. Vaihtelee. Lonkkavaiva ennallaan. Ei vaihtele. Eilen myös laitoin valmiiksi tämän päivän ruuan, että saan syötetyksi palattuani asioilta. Herkun pojat vitsailivat jäävänsä syömään, kun juuri paistoin jauhelihaa heidän tullessaan. Yöllä satoi ja mikäli unessa oikein ymmärsin, ukkostikin. Pilvistä ja yhä sateen tuntua. Tänään tuuraaja- ja toripäivä.

Sitten söin Herkun mansikoita, jotain Salsa-merkkistä marjaa Särkisalosta. Ei lähelläkään Polkaa. Salsa saattaa olla parempi latinotanssina kuin mansikkana. Pesin koneellisen pyykkiä, aivastin yhdeksän kertaa ja vaihdoin puolison haavapainauman siteen. Sitten piti taas levätä. Joku voi ajatella, että oikein levätä moisten jälkeen, mutta se nyt vaan on niin. Lonkka ei anna anteeksi vääriä liikkeitä ja niitä tulee kuin tuleekin tehtyä. Pitäisi muistaa nostaa vuodekin ylemmäksi vaipan vaihdon ajaksi, mutta ei. Ja taas pitää levätä. Jos ei muuten, niin hetki rollaattorin päällä pyrstöllään. Mutta menee se näinkin kuten Aleksis Kivi on sanonut  "...tämän elämän retkutus käy laatuun, käypä se."

JOKO HELLE HELLII?

Nyt arvuutellaan, missä menee helleraja rikki Suomessa. On karttoja, spekulaatioita, todellista tietoa, toivoa ja epätoivoa. Minä veisaan viis, missä se menee rikki. On laskettu, kuinka monta lämmintä päivää on tänä kesänä ollut ja koska viimeksi on kesä näin kolea ollut. Minusta se ei varsinaisesti "kolea" ole edes ollut. Kyllä kesältä on tuntunut koko ajan. Yrjö Kivimies sanoo kolean synonyymiksi kylmän. Kylmä kesä ei taatusti ole ollut. Viileähkö kyllä. Jos on totta, että saamme hellettä, alkaa uusi keskustelu siitä ja minun kaltaiseni manaavat liiallista lämpöä, joka panee läähättämään, ihmisen vaisuksi, janoiseksi ja joskus jopa ärtyneeksi. Kesä on kesä, on ilma mikä tahansa. Kukat kukkivat, ruoho on vihreää, mansikat myynnissä ja uudet perunat kattilassa. Tilli tuoksuu.

Vasen jalka koko pituudeltaan minua terrorisoi. Isias. Tuulettimet edesauttavat asiaa, mutta on pakko ainakin päivisin makuuhuoneessa puolison takia käyttää. Läpiveto on pahasta, tuulikin panee roskiskeikalla kolottamaan lisää. Onnahtelen rollaattorin kahvoissa entistä enemmän ja pidän vasenta jalkaa lujasti käärittynä lämpöiseen. Syön Panadolia, kuten lääkäri aikoinaan määräsi. Kun menen palvelusetelin turvin lääkäriin saamaan uusittavia reseptejä, pyydän voimakkaampaa rohtoa jalkaan. Nautin jo etukäteen, että voin samana päivänä hoitaa lääkärin vastaanoton, pankin, mahdollisen kampaajan, Herkun, muitakin kauppoja ja vielä mennä vaikka Stockmannin samppanjabaariin lasilliselle. Elämähän alkaa maistua entiselle. Kerroin jo puolisolle järjestelystä ja hän ynähti hyväksynnän.

Uusi päivä alkanut. Herkku tuo tavaraa. Huomenna tuuraaja, kampaaja ja Hakaniemen tori. Perään kuulutan ahomansikoita. Mesimarjoista tuskin kannattaa keskustelua virittää. Nuuhkin tori-ilmaa ja katselen elämää sillan "tuolla puolen", jonne kunnon porvari ammoin ei Helsingissä mennyt. Nykyisin menee.

ILOINEN KUIN KISSA LIUKKAALLA JÄÄLLÄ

Nyt sisaret ja veljet, iloitkaa kanssani. On soitettu sosiaalitoimistosta ja kerrottu, että saan käyttööni vihdoin ja viimein palvelusetelin. Iki-ihana sosiaalivirkailija lähettää palvelun tuottajien nimilistan minulle ja saan valita, mistä firmasta sijaiseni otan. Sos.tsto antaa sitten lähetteen. Alkoi Lyyti kirjoittaa. Alkoi myös jännittää.

Olen vuosien ajan mennen tullen puhunut kotiin tulevasta omaishoitajan sijaisesta ja nyt se on tapahtunut. Helsingissä voi viedä tiettyihin laitoksiin hoidokin päiväksi, mutta vuodesijoja heillä ei ole. Siis ei vuodepotilaille sopivaa. Intervallihoitopaikka on tarkoitettu hiukan pitemmäksi ajaksi kuin yhdeksi päiväksi. Tämä kotiin tuleva sijaisuus on hieno järjestelmä, jota olen todellakin kaivannut. Hoitaja on kuulemani mukaan asiaan koulutettu ja sille vihkiytynytkin tehden kaikki omaishoitajan työt hoitotoimenpiteineen, syöttämisineen, kaikkineen. Kokeilen oitis.

Eilinen suihkutus sujui kitkatta, mutta vuoteen kaidejärjestelmä ei ollut suihkuttajan mieleen. Aina on jotain. Makuuhuone liian pieni, nosturi liian suuri, sängyn alla esteenä olevia sähkövuoteeseen kuuluvia johtoja...  Alan väsyä. Pitääkö kaikesta aina sanoa, moittia?

Jaahas, maailmalta kuuluu taas kummia. Israelilainen miljonääri Jason Buzi tuumailee Suomen olevan oivallinen pakolaisvaltio, jonne kotimaastaan lähteneet asutettaisiin. Buzilla on  Heini Särkän HS:n kirjoituksen mukaan lisää ehdotuksia pakolaisten sijoittamiseksi mm. Indonesian ja Filippiinien saarista jotkut ja sitten  Dominica, jolla on itsellään vähän asukkaita. Kotimaastaan lähteneitä pakolaisia, siirtolaisia, maahanmuuttajia on miljoonia. Osa tietysti jo sijoitettuina, mutta osa seilaa Välimerellä, kiipeää raja-aitojen yli henkensä kaupalla, kahlaa Saharan sannassa, suuntaa parempiin oloihin ja onhan heitä Suomessakin. Meillä kuulee toista sataa eri kieltä kaduilla ja kujilla, kulkuvälineissä. Isäni pyörtyisi, joka oli tottunut vain molempiin kotimaisiin ja turistien englantiin. Mullin mallin on tämä maailma.

Mutta minä olen iloisella päällä.

KIVISTÄ JUTTUA

Eilinen meni menojaan ihan sunnuntain tapaan. Tänään puolison suihkuttelua ja jo nyt karvat nousevat pystyyn ajatellessa, mitä väkeä tulee. Maanantait ovat ikäviä päiviä.

Fysioterapeutti soitti ja yllättäen kertoi alkavansa ottaa selvää, saammeko Kela-korvausta mahdollisesta seuraavasta 10 kerran terapiasta. Käynnit ovat nyt katkolla, enkä, näin meidän kesken, ole edes kovin innostunut jatkamaan, kun käynnit ovat olleet puolisolle yhtä piinaa ja kidutusta. Mutta mikäänhän ei ole kirkossa vielä kuulutettu. Kunnioitan terapeutin aktiivisuutta.

Tuuraajatorstaina on kampaaja, enkä muualle ehdi. Tietää nettitilausta Herkkuun. Odotan kasvavalla innolla palveluseteliä. Mitäs jos kaupunki antaakin koko asian kuivua kokoon? Meinaa, että se vapaa, mikä nyt omaishoitajilla viran puolesta on, riittäköön. Onhan se minulla 12 tuntia kuukaudessa. Kolme viikkoa kohden. Ei ole enää O-naapuriakaan, jota voisi pyytää avuksi, eikä muista ystävistä ole oikein tulijoiksi. Omat elämät ja kiireet, vaivaisiakin joukossa. Puoliso intervallihoitoon? Ei, en ole sillekään ajatukselle juuri nyt lämmennyt. Semmoisesta vapaudesta en osaa nauttia.

Istuin tänään parvekkeella aamupalan kanssa. Oikein mukavaa. Minulla on partsilla kiviä, eikä niitä ole vähän. Aikoinani olen kerännyt suuriakin mötiköitä luonnosta, pienempiä matkoilta ja puutarhakaupasta ostanutkin. Niitä on lattialla ja pöydän tapaisilla ympäri parveketta. Tykkään kivistä. Niillä olisi tarinoita, vaan pysyvät vaiti historiastaan. Mua ennen syntyneet ja jälkeheni jäävät. Vaikka pois heitettäisiin, eivät lakkaa olemasta.

Ei passaisi nyt lorvia. Oma vuode päiväkuntoon, suihkuun, vaippapussi roskikseen, silmäys, että huusholli  jollain lailla kondiksessa. Lopuksi hymyä huuleen.

RAKKAUSHUIJARI, TULE TAKAISIN

Yhteen aikaan en ymmärtänyt naisia, jotka antautuvat rakkaushuijarien kynsiin. Olen alkanut ymmärtää. Nämä "auervaarat" ovat näyttelijöitä, tietävät mitä tekevät ja tekevät roolinsa hyvin. Nainen kaipaa läheisyyttä, on yksinäinen, on iäkäskin. Sitten elämään ilmestyy nuorempi kaveri, joka osaa puhua, katsoo silmiin, hieroo olkapäitä ja sanoo vakavalla äänellä rakastavansa. Mies tarvitsisi vähän rahaa, kun äiti sairastaa. Nainen uskoo ja antaa. Mies ujuttautuu enemmän ja enemmän naisen elämään tehden naisen siinä ohessa onnelliseksi. Nainen tekee kaiken, mitä rakas pyytää.  Totuus tulee esille, esirippu alkaa laskeutua, kaveri häipyy jättäen jälkeen petetyn ja särkyneen sydämen. Nainen on taas  yksin, mutta hän oli hetken niin onnellinen. Mies etsii uudet olkapäät ja kuiskuttelun kohteen, esirippu nousee. Ymmärrän näitä naisia paremmin kuin ennen. He vain kaipaavat läheisyyttä ja rakkautta ja ottavat ne vastaan, kun tarjotaan, ehkä sen valheeksi tietäenkin. Kaipuu on suuri ja hinta on kova. Mutta kannatti maksaa.

Tarmo Manni aikoinaan teki hienon roolityön Gabriel, tule takaisin-elokuvassa (Mika Waltarin näytelmä 1945). Siinä kaksi sisarusta joutuu Gabrielin huijaamaksi, mutta hekin olivat hetken onnellisia. Toivovat Gabrielia takaisin. Tämä ei tule.

Näitä huijareita oikeassa elämässä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Nainen ei usein kerro kokemuksestaan häpeän tunteesta. Menihän hän halpaan. Tai teki sen tieten tahtoen. Mitä väliä, oli sen väärti. Jos pankkitili on tyhjä, on se huonompi juttu. Eikä varoituskellot kilkata missään vaiheessa, kun rakkauden sumussa ollaan. Suomessa häärivät aikoinaan sekä Ruben Oskar Auervaara että "kreivi" Pertti Ylermi Lindgren hyvällä menestyksellä pilke silmäkulmassa naismaailmassa. On niitä muitakin ja vielä maailman sivu. Eikä yksikään tule takaisin.

EKA ELOKUUTA

Tervetuloa elokuu, mutta
"suvi vielä tenhonsa suo,
viel´ aurinko lempensä hehkuvan antaa,
ja aaltoin välkkyvä vuo
lyö riemuiten vasten kalliorantaa..."
(Juhani Siljo)

Näin on, elokuu ja jo hymyyn käypi bloggaajan suu. No, säätieteilijä ennustaa poutaa ja lämmintä, mutta ei ainakaan vielä mitään helteistä puhu. Eikä olisi ensimmäinen kerta, kun elokuussa elo on hikistä, aurinko kuumottaa ja lämpöä piisaa. Juuri eilen manasi golfaajaystäväni,  kuinka on vähiin jäänyt kolopallon pelaaminen. Jos on kentälle rohkeasti säätä uhmaten menty, niin on  tuulikin vienyt pallon raffiin, jonne se ei koskaan muuten joudu. Myönnän, ettei sää ole ulkolajeja tänä kesänä vielä suosinut. Tiedän kokemuksesta, mitä on märällä golfkentällä kävely sateessa tai heti sen jälkeen. Ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu.

Ja sitten taas minulta päin ihmettelyä. Englannin lapsiprinssi sai vaariltaan ylenpalttisen kalliin leikkimökin ja britit ovat käärmeissään. Mutta jos pappa ostikin mökin ikiomilla rahoillaan, eikä kajonnut kansan kukkaroon?  Vai onko se vaan ihan puhdasta kateutta, kun tavallisemmat lapset saavat tyytyä vaatimattomimpiin mökkeihin?  Kyllähän me kaikki kaikkialla tiedämme, että on eroja, on rahoja ja sitten ei ole rahoja tämmöiseen. Elämä nyt vaan menee sillä lailla. Minulla  ei ollut mitään leikkimökkiä lapsena, vaikka mamman ja papan mökin naapurin lapsilla oli. En muista edes kinunneeni moista. No, minä olenkin sitä ikäluokkaa, joka ei suinkaan aina saanut tahtomaansa, emmekä osanneet edes vaatia.