Meillä kuunnellaan terapiatunnin aikana klassillista musiikkia, Mozartia, Bachia, Vivaldia... Fyssarilla oli mukanaan jonkunlainen potpuri klassillisesta, mutta tahtoikin minun levyjäni soitettavaksi. Muutenkin päivisin soittelen puolisolle ja tiedän hänen kuuntelevan mielellään. Myös jazz menettelee, se vanha ja oikea. Uudempaa musiikkia meillä ei juurikaan ole, paitsi pari levyä Jovanka Trbojevic´in säveltämää chamber-musiikkia.
Ystävälläni E:llä kesäaika on kiireistä. Sukulaiset Ruotsista visiteeraavat, samoin helsinkiläiset omaiset. Kun yhdet lähtee, toiset tulee. Elokuussa hiljenee. Semmoista se oli meilläkin mökillä. Ihmisiä tuli ja meni, sakkia aina koolla, soittivat vaan, että saako tulla, oltaisiin muutama yö. Calle tuli koneella ja laskeutui Hallin sotilaskentälle. Muut tyytyivät yleensä autoon. Tämmöistä oli muutama vuosikymmen ja sitten me möimme mökin. Muuttoauto haki tavarat ja kaikki mahtuivat silloiseen kotiimme. Jopa hevoskärryt pihalle, kunnes ne joku osti. Muutettiin sieltäkin ja pidettiin huutokauppa. Meklarina hyvä ystävämme Jore.
Seuraavaan asuntoon ei sitten kaikki enää mahtunutkaan. Ei ollut edes vierashuonetta enää. Eikä ole nytkään. Ei viivytä vieraissa nurkissa entiseen tapaan. Asutaan hotellissa. Ajat ja tavat muuttuvat. No, E on meillä öitsenyt puolison ollessa intervallihoidossa. Ja meillä oli mahdottoman kivaa, kuin ennen vanhaan, kikateltiin, juoruttiin ja viihdyttiin, tehtiin ratikalla kolmosen lenkki, istuttiin Fazerilla, mentiin Stadionin torniin (tai en minä mennyt fobiani takia) ja viisi päivää hujahti ihan huomaamatta Helsinkiin tutustumalla. Mielelläni uusisin tämän visiitin. E on vanhimpia ja rakkaimpia ystäviäni. Välillämme on kuitenkin 600 km. Mutta puhelimia käytetään. Eilenkin.
Blogissani mukamas eilen kolmatta sataa katselukertaa. Katin kontit, kone kujeilee. Alle sata on aina, joskus reilustikin. Siitä olen iloinen, että joku käy ja voi lukeakin. Kiitoksia. Ainahan kirjoittaja toivoo lukijoita, oikeat kirjailijatkin. Jonkunlaista julkisuuden kaipuuta. Ja joskus onnistuu oikein kunnolla, ropsahtaa Finlandia-palkinto, eikä silloin enää ollakaan mikä tahansa kirjailija. Jäädään suomalaiseen kirjallisuushistoriaan, kirjaa käännetään kielille ja ihmiset lukevat maailmalla. Kirjasta voidaan tehdä elokuva tai näytelmäkappale. Voiko sen enempää toivoa? Ollaan jo kuolemattomien joukossa melkein. Näin toivoi aikoinaan Kalle Päätalo ja osti Waltarin neuvontakirjan 1930-luvulta, miten tullaan Kirjailijaksi. Luki sen, oppi ja Päätalo voi alkaa hyvällä syyllä menestyksensä huomioon ottaen tituleerata itseään Kirjailijaksi. Kaikki alkoi Ihmisiä telineillä-kirjasta vuonna 1958. Minulla oli ilo ja kunnia olla kuuntelemassa Kalle Päätaloa Villa Kivessä joskus 1990-luvulla. Hän kuoli vuonna 2000.
Kovasti on vierailut muuttuneet. Kun olin lapsi, niin kotonamme piipahteli tuttuja ja sukulaisia kahvilla sen kummemmin kyselemättä. Kun ei ollut puhelimia, niin oli pakko vaan pistäytyä. Nyt jos ovikello soi ja yllätysvieras tupsahtaa, niin kyllä menee hommat ihan sekaisin :).
VastaaPoistaCurryKaneli, hei. Ennen oli tosiaankin, kuten kerroit. Naapuri tuli vain juttelemaan, sukulainen käymään ja ystäväkin piipahti. Sitten me jotenkin vetäydyimme ja meistä tuli tällaisia. Kukaan ei edes sokeria tule lainaamaan.
Poista