FOBIOITA

Helsingin Jätkäsaareen aiotaan pykätä pystysuoraan 33 kerrosta  hotellia. Minulla on korkeanpaikankammo, jota fiinimmästi sanotaan akrofobiaksi. Tuskin tämän hotellin kerroksiin edes olen menemässä. Ja menen minä korkealle, jos on pakko. Kammoni ei ole laajinta lajia, kun ei ala huimatakaan, mutta tunnen oloni  huonoksi ja pelokkaaksi, hiukan vapisevaksi. Kamalin tilanne syntyy, jos ylös on menossa ihmisiä täyteen tupattu hissi (poden siis myös klaustrofobiaa) ja tiedän päätyväni korkealle. Siinä tilanteessa olen joskus jopa jättänyt koko asian sikseen ja tyydyn matalammalta nähtäviin maisemiin. Matkoilla olen ollut aina urhea. Eiffelin tornissa käyty ja jossakin päin hotellissa asuttu aika korkealla.  Tippukiviluolassa oleminen on myös hien ja tuskan takana. Ensin alaspäin,päivänvalo katoaa ja edessä suljettu tila. Pitää hengitellä rauhallisesti,ottaa järki käteen ja kuvitella nauttivansa näkemästään. Kovalle ottaa, mutta muutamissa olen kuitenkin ollut. Sekään ei tunnu mukavalta, kun televisiosta katselen sukeltajia ahtaissa paikoissa kaukana meren pinnan alapuolella.Jokuhan saattaa juuttua kiinni. Vuosien myötä valjenneet luut kertovat kammottavaa tarinaa. Olen siis aika kammoinen ihminen loppujen lopuksi.

Eilen tungeksin ihmispaljoudessa kaupungilla. Kaikki liikkeellä ja oli vielä T-paitailmakin. Terassit ja Espan puisto täynnä väkeä, Stockmannilla vilske. Ei koskaan enää siihen aikaa alkuillasta stadiin. Helatorstain aatto lisäsi ostosvimmaa.Minua harmitti ja suorastaan inhotti onnahdella tavaratalossa. Kasseja taas valtava määrä, joista tuuraajakin kysyi, jos niissä on kiviä. Ystävällinen taksimies kantoi tavarani ulko-oven eteen pyytämättä. No, en olisi toki pyytänytkään. Keräsin kaikki jäljellä olevat voimani ja sain raahattua kotiin hissistä. Sitten alkoi heti,etten ehtinyt edes purkaa ostoksia, vuoteen ja puolison puhdistaminen. Siinä hommassa tuuraaja auttoi hetken ja sitten lähti. Jotenkin kiireellä. Puoliso oli yhteistyöhaluinen kumma kyllä ja sain kaiken tehtyä. Hänen ltapalansa vuoro ja selkä oli kuin tulessa. Pilleriä maaruun ja yhdeksän kieppeillä oli kaikki tehty, jääkaappi ja pakastin taas täynnä.Panin tyynyjä selän taakse vuoteessa ja nukahdin oitis.

Minua on onnestanut. Olen saanut ylennyksen. Minut on siirretty korkeampaan omaishoitajien palkkion maksuluokkaan. Ettei jäisi epäselväksi, veroa menee.  Työt siihen malliin lisääntyneet, että otan kaiken vastaan mielelläni. Jos kerran kunnat toivovat ja odottavat, että ihmiset asuvat mahdollisimman kauan kotonaan, on avut ja apuvälineet tarpeen. Helsingin kaupunki on monessa asiassa säästänyt ja luopunut joistakin hoitotarvikkeistakin. Ovat nyt omakustanteisia ja tämmöiset erikoistarvikkeet ovat tyyriitä. Kun päätös säästöistä tuli, purnasin vahvasti ja otin yhteyttä päätöksen tehneisiin kaupungin virkamiehiin, joihin kuului myös joitakin lääkäreitä. Vastauksiin oli tyydyttävä, säästötoimet hyväksyttävä. Yleisesti ottaen Helsinki hoitaa omaishoitajien asiat kuitenkin kiitettävästi ja tähän kategoriaan kuuluu minun oma sosiaalitoimistoni, jossa alusta asti olen saanut asianmukaisen ja ystävällisen kohtelun. Siellä kuunnellaan,eikä virkailijoilla ole milloinkaan liian kiire. Se on minun tukipilarini monessa asiassa.