Puolison passi sekä henkilökortti ovat huhtikuussa vanhentuneet. Hermostuin ja soitin poliisilaitokselle, miten tämmöisessä tapauksessa toimitaan, kun ihmistä ei saada sen enempää valokuvaamoon kuin aikanaan hakemaan ja allekirjoittamaan, jotka on henkilökohtaisesti tehtävä. Ei voi toimia mitenkään. Ja mihin hän tarvitsee passia tai henkilökorttia? No, passin ymmärsin turhana, mutta tipahtaako hän yhteiskunnan ulkopuolelle henkilökortittomana ihmisenä? Lakkaako hän olemasta? Poliisi lohdutti monien makaavan sairaalassa ja olevan olemassa.Kela-kortti vanhenee myös tuotapikaa. Siihen ei nykyisin tarvita valokuvaa, kertoi poliisi. Soitan Kelaan ja kysyn, miten heidän kanssaan toimitaan.
Sosiaali- ja terveysvirasto ilmoitti saaneensa luiskahakemuksen. Aion tiedustella asian etenemisestä säällisen ajan kuluttua. Luiskat, jos ne saamme, olisivat mukavat olla käytössä jo nyt kesällä. Pieni pessimismi tunkee mieleeni vahvistuen jo siksikin, että tiedän näiden asioiden käsittelyn vievän aikaa. Eivät pidä meitä muita kiireellisempänä. Miksi pitäisivät? Luiskien tarvitsijoita on muitakin. Mutta kun päätös sairaalavuoteestakin tuli nopeasti ja sänky kipattiin kotiin seuraavana päivänä. On muuten edelleen jetsulleen ihana. Joskus olen antanut iltapalan vuoteessa. Nyt se on maailman helpoin juttu, kun painan nappulaa ja tyynypuoli kohoaa. Näin eliminoimme väärään kurkkuun menemisen.
Katselin eilen elokuvan Meet Joe Black, USA 1998,ohjaus Martin Brest. Pääosissa Brad Pitt (Joe ja Kuolema), Anthony Hopkins (Bill), miljonääri, ja Claire Forlane (Susan), Billin tytär. Bill alkaa kuulla mystillisiä ääniä ja saakin sitten vieraakseen Joe-Kuoleman. Tämä on ottanut onnettomuudessa kuolleen miehen, jonka Susan oli aiemmin kahvilassa tavannut, hahmon. Billin kotiin saavuttuaan seuraa Joe Billiä kaikkialle tehtyään ensin selväksi tulonsa tarkoituksen: Bill lähtee hänen mukaansa. Susan rakastuu Joeen ja Kuolemakin opettelee maallisen rakkauden saloja. Bill kertoo Joelle todellisen rakkauden tarkoituksen. Vietetään Billin 65- vuotisjuhlia, joka päättyy siihen, että Joe-Kuolema saattaa Billin pois tästä elämästä ja kovan liikemiesmaailman kiemuroista. Rakkaus voittaa ja Joe palaa takaisin Susanin luo kahvilakaverin hahmossa.
Juutuin kuin hypnositoituna sohvan nurkkaan elokuvaa katsellessani. Toisaalta leffa oli karmaiseva sen oudon tarinan takia, mutta toisaalta pidän kovasti Anthony Hopkinsista ja se pehmensi elokuvan merkillistä sanomaa. Myös mystisyys kiehtoi. Epätodellisuus, taianomaisuus kääri minut otteeseen, josta en irti oikein päässyt vielä vuoteessakaan. Nukahdin kuitenkin ja nyt aamulla herättyäni toukokuiseen kesään, pihan valloittavaan vehreyteen, pääsin Joe-Kuolemasta irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti