Aloitin illalla Panu Rajalan Lavatähti ja kirjamies- kirjan kuuntelun. Jatkoin puoli kolmeen. Vaikka en ole vielä kirjan lopussa, ihmettelen, mikä tässä kirjassa oikein kansaa on jurppinut? Rajalalla on hillittömän rikas ja värikäs sanavarasto. Sitä käytetään taiten. Joskus vilahtaa pienoinen ironia tekstissä. Joskus joku pieni huumorinkukkanen hänen kertoessaan lavatähden ja kirjamiehen yhteisestä alkutaipaleesta. Vielä en ainakaan huomannut minkäänlaista tahallista mollaamista laulajan suuntaan. Lukija/kuuntelija voi mielessään ymmärtää aivan toisin kuin kirjailija on tarkoittanut. Kun on joskus joutunut ihmisten hampaisiin, on sieltä vaikea ulos kiemurrella. Tahdotaan nähdä kaikki negatiivisena. Toki kirjaa on vielä jäljellä. Uskon kuitenkin tekstin pysyttelevän samoissa korrektisissa kuvioissa kuin alussakin. Kahden ihmisen yhteiselossa on aina seesteistä kuin myös karikkojen tuomaa särmää. Näistä kirjailija tahtoi avoimesti kertoa. Ei millään pahalla.
Kirjailijat, jos ketkä, ovat narsistista väkeä. Valtava halu olla parrasvaloissa kehuttavana, palkintoja vastaan ottamassa. Hyvä kritiikki kannustaa, huono pahoittaa mielen. Rajala ei ole poikkeus. Ehkä hänellä on suurempi kaipuu kuin monella muulla saada kehuja, jotka hän vastaanottaa lapsenomaisella ilolla ja mielihyvällä. Eikä se ole kiellettyä. Olen yhden kerran lähettänyt hänelle sähköpostia, jossa muun muassa kiitin Villa Kiven tilaisuudesta vuosia, vuosia sitten, jossa hän oli esitelmöimässä. Sain lämminhenkisen vastauksen, joka huokui tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta lähettämästäni postista. Varmasti postini tuntui hyvältä kaiken sen ryöpytyksen lomassa ja jälkeen, minkä Lavatähti ja kirjamies-kirja oli saanut aikaan kansan syvissä riveissä. Toki oli ollut myös päinvastaisia mielipiteitä, jotka tasapainoittivat sanallista hullunmyllyä. Ehkä minulla on vielä jotain sanottavaa kirjasta, kunhan olen kuunnellut sen loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti