Viivyin eilen puolison luona pitkän tovin ja sen kaiken aikaa työn touhussa. Jo edellisellä kerralla huomasin, ettei partaa ole ajettu kunnolla ja nenän alla törrötti reilu viiksen alku. Otin kaiken tarvittavan kotoa mukaan ja lähdin matkaan. Puoliso tervehti "hei muru" ja se merkitsi hyvää. Kerroin aikomuksistani ja hän otti tiedon vastaan nyökkäämällä. Ensin söi lounaan. Pyysin ohikiitävältä hoitajalta puhtaan paidan, koska tämä oli jo viikko sitten puolison päällä. Sitten parranajoa ja sen jälkeen annoin viemäni hedelmät. Viikset lähtivät vaahdon ja höylän avulla, posketkin silisivät. Leuan alus ja kaula pitkine haivenineen jäi seuraavaan kertaan. Leikkasin kynnet käsistä. Rasvasin kädet ja käsivarret. Peittelin vuoteeseen. Istuin hetken, annoin suukon poskelle ja lähdin.
Kanslian kohdalla kaksi hoitajaa tahtoi puhutella. Eivät ota uskoakseen, että otan puolison kotiin kysyen nytkin onnistumistani. Katselivat kyynärsauvojani merkitsevästi. Vakuutin olevani kykenevä ja olihan joku käynyt kurkistamassa puuhasteluni aikana minun suhtkoht mallikkasta työskentelyäni puolison kanssa. Kysyivät kotiavusta. Kerroin tyytymättömyydestäni ja kaupungin oudoista supistamisista ja joidenkin hoitajien ammattitaidottomuudesta.Kotiapu ei ole kotiapua, lisäsin. Sellaiselle henkilölle on, joka makaa vuoteessa. Hänelle on syöttäminen, lääkitseminen ja peseminen tervetullutta. No, tämä on vanha ja kivulias aihe minulle. Jätetään tähän.
Taksissa ei soinut klassinen musiikki, kuljettaja oli jo papparaisiässä ja hiukan toheloi ajaessaan. Päätin kotona avata pikkolopullon samppanjaa. Join sen espanjalaisesta uusiolasista tehdystä lasista lämmittämäni ruuan kanssa. Oikeastaan olin pirun tyytyväinen päivääni.
Illalla oli taas itkuleffan vuoro. Hachiko -tarina uskollisuudesta. Olipa kerran akita-koira, jonka oli musiikin professori löytänyt eksyneenä ja hoiviinsa ottanut. Tämä tapahtui todellisessa elämässä Japanissa Tokiossa 1920- luvulla, mutta elokuva siirretty nykyaikaan ja USAan. Koira tuli kymmenen vuoden ajan isäntänsä kuoleman jälkeen rautatieasemalle professoria vastaan uskollisesti odottaen. Turhaan. Paperinenäliinoja meni taas minulla sohvan nurkassa. Nykyisin Tokion Shibuyan asemalla on pronssinen koirapatsas juuri siinä kohdassa, missä Hachiko isäntäänsä odotti.
Koirien käytöksen analysoijat teilaavat tämänkaltaisen odottamisen oppimansa toistamiseksi, kun koirilla ei ole aivoissa semmoista lokeroa, jossa mainittaisiin: lopeta, hyvä koira, ei se tule. Me muut ihmiset kutsumme sitä uskollisuudeksi ja pyyteettömäksi rakkaudeksi. Ja tämän uskomuksemme tahdomme säilyttää. Minäkin.
Tsemppiä! Luen tekstejäsi säännöllisesti ja tulit äskeen mieleen nähtyäni Jyväskylän yliopiston tiedotteen: Tehostettu kotikuntoutus auttaa lonkkamurtuman jälkeen.
VastaaPoistaHienoa, että vointisi kohenee ja pystyt suoriutumaan jo miehesi luo suoritetuista visiiteistä, eivätkä piipahdukset roskakatokselle ole se paras ponnistus. On hyvä, että on tavoitteita ja niitä kohti pyrkiessä mielikin virkistyy kun aihetta on. On kuitenkin erittäin tärkeää, että olet itse toipunut kylliksi ensin, jottei pettymystä tulisi. Kohti kevättä, kohti parempaa, kohti teidän kahden yhteen palauttamista. :)
VastaaPoistaKaisa Kyläkoski, kiitoksia. Luen minäkin Sinun kirjoituksiasi, joista suurkiitos. Luin myös tämän tekstin "Tehostettu kotikuntoutus auttaa..." , josta minulle informoit. Kiitos siitäkin.
VastaaPoistaEnsi viikolla alan kuntoutuksen Fysiatrian poliklinikalla, joka jatkoa kuntoutussairaalassa tapahtuneelle.Kotona tehty omatoimisesti harjoituksia ohjeitten mukaan. Olen mielestäni hyvin pärjännyt/voimistunut. Porraskävely sujuu vaivatta (no, kaiteesta pidän kiinni) ja luulen myös vaivan kanssa vastaavani "koti- ja lähiympäristön haasteita". Kyllä tämä tästä. Hyvää kevättä.
Kiitoksia,Jutta,kommentistasi. Omasta mielestäni vointi kohisten kohenee ja puolison kotiutuessa kykenen melkein kaikkeen, kun pidän järjen mukana, enkä vaadi itseltäni liikoja.Leikkauksesta silloin kulunut jo kolme kuukautta, jonka jälkeen kirurginkin mukaan elämä alkaa normalisoitua. Kepit ehkä kuitenkin mukana kuvioissa, kuten vielä nytkin. Kiitos mukana elämisestä!
VastaaPoista