Miksi Helsinki ei voi olla kuten sata vuotta sitten? No, olisihan se romanttista, kun puutalorivistöt komeilisivat katujen varsilla, syksyisin rämpisimme kuravellissä jalkakäytävien ollessa kattamattomia. Sillat puusta, pyykkinaruja siellä, missä nyt autojen parkkipaikat pihoilla. Katselin netistä Signe Branderin kuvia, joita verrattiin saman paikan ja tämän päivän valokuvaaja Pete Aarre-Ahtion kuviin. Kimmastuin taas siitä Eteläsataman kuvasta, jossa ei ole enää Norrménin taloa Katajanokalla, vaan Enson "Sokeripala" vanhan arvorakennuksen tilalla. No, ei auta kimmastuminen sen enempää kuin vimmastuminenkaan. Enkä nyt enää tohdi tahtoa Helsinkiä kaikin osin semmoiseksi kuin se oli Signe Branderin aikaan. Olen kiitollinen asfaltista, raitiovaunuista ja muista yleisistä kulkuneuvoista, tavarataloista ja silloista, jotka eivät ole huterasta puusta. Pidän kerrostalossa asumisesta, hisseistä (vaikka onkin kammo) ja naapureista, joihin ei välttämättä tarvitse lähemmin tutustua. Puutaloidylli kaikkine lieveilmiöineen jääköön historiaan ja vanhoihin valokuviin.
Vielä vuosi sitten pitivät monet tämän hetken runot paikkansa, kuten Yrjö Jylhän Sulava lumi:
Vielä kiiltää kiteet
jään ja hankien,
kohta laukee siteet
talven vankien.
Alla jään multa janoaa
virvoituksen pientä pisaraa.
Hanki hautuu,hiutuu
kevätlämpimään,
routa rahjus riutuu
soita rämpimään.
Pirstoin jäät
virta odottaa
pisaroitten tulvaa paisuvaa.
Rinta talven juron
vailla kilpeään
murtuu metsäpuron
nauruun hilpeään.
Merta päin
laine samoaa
kohden suurta pisarpauhinaa.
(Runo kirjasta Suomen talvi WSOY 1946)
Tänä vuonna on toisin. Talvi oli lyhyt ja paikoin niukkaluminen, pakkanen ei nipistellyt pitkästi. Jo helmikuussa tuoksui kevät, muuttolintuja tuli, lämpöasteet hellivät. Räystäät eivät päässeet tippumaan, eikä purot soliseman lumen ja jään alla. Tykkäsin ja tykkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti