Sauvoilla varustettuna eilen lähdin puolisoa tervehtimään. Kotoinen hedemäsalaatti ja paperinenäliinanippu mukana. Hoitaja kertoi hänellä olevan huono päivä. Ruoka-aika, jotta puoliso istui pyörätuolissa pöydän ääressä odottamassa lounasta. Vastaanotto ei ollut riemastuttava, mutta ei varsin pahakaan. Ei ajanut pois. Enkä olisi lähtenyt. Syötin hedelmät ja lounaan, juttelin niitä näitä ja kerroin kotiin tulosta, sekä hänen että omastani. Sanoi olevansa iloinen kotiin pääsystään. Tämä oli hyvä asia. Näytin sauvat. Hiukset olivat pitkät.Pyysin hoitajilta siihen asiaan apua joko parturin tai jonkun taitavan hoitajan taholta. Luvattiin. Puoliso alkoi väsyä. Annoin sauvat hänen syliinsä, nojauduin pyörätuoliin ja aloin kyörätä huonetta kohti. Hoitaja syöksähti paikalle, että kyllä hän sen tekee. Minä kohteliaasti vastaamaan, että tässä on alettava taas rutiinin tavoille ja että pärjään. Pärjäsin. Sain kuten ennen puolison pitkälleen. Tossut pois ja peittoa päälle. Hän jo nukkui. Ensi viikolla teen uuden käynnin. Otan mukaan partavehkeet, vaahdon ja höylän, pyyhkeen, lisää nenäliinoja (puolisolla yskä ja nuha) ja hedelmiä sekä vielä kynsisakset sekä perusvoidetuubin. Iho kuivunut hänellä. Olemme olleet toisistamme erossa kauan, pitempään kuin koskaan. Räknäsin että 65 päivää tuli eilen täyteen. Siihen vielä runsas pari viikkoa lisää ennen kotiutumista.
Kotimatkalla taksissa soi klassinen musiikki. Olin niin ällistynyt kaiken jumputusmusan jälkeen, jota yleensä takseissa soitetaan, että kehaisin kuljettajan musiikkimakua. Oli sangen rentouttavaa istua takapenkillä ja kuunnella. Kuljettaja musiikkivalintoineen oli harvinainen ja positiivinen poikkeus. Sauvoin itseni onnellisesti kotiin ja aloin lämmittää syömistä. Uutiset tiesivät vähän valoa Krimi-kriisin käytävän päässä. Ovat jo jonkunlaisen neuvottelun asteella. Ehkä vältymme kolmannelta maailmansodalta.
Kun vuoden 2009 lopussa aloitin oman blogin pitämisen, jokainen muukin kirjoittaja melkein päivittäin ahkeroi. Nyt on vakituisilla blogin pitäjillä pitkiäkin pausseja ja joskus kertovat, ettei ole edes mitään kirjoitettavaa. Hiipuuko tämä? Onko Facebook vienyt kaiken ajan? Tai harrastukset muualla? Olen hyvin murheellinen. Ennen muinoin melkein jokainen suomalainen tarinoi paperille tuntemuksiaan, tunki arkit pöytälaatikkoon ja oli suuri kirjailija. Olemmeko kasvaneet tämän ohitse? Tai enhän minä ole. Olen yhä täällä ja sepustelen mitä sepustelen, luetaan tai ei.
Hei Friidu!
VastaaPoistaÄlä edes pohdiskele jättämistä, täällä ollaan vaikkei välillä mitään kuulukkaan. Blogeja on niin hauska lukea, ei facebook, lyhyineen kommentteineen, voi niitä millään korvata. Kirjottaisin itsekkin jos osaisin. Mukavaa alkavaa kevättä ja intoa blogin kirjoittamiseen!
Kyllä luetaan ja hauska on lueskella. Varmasti on ikävä kun niin kauan on joutunut erossa olemaan. Minun puolisoni on töissä aina kymmenen päivää kerallaan eikä sinä aikana nähdä ja ikävä on kova.
VastaaPoistaSari, eikö Sinulla ole blogia? Olen yrittänyt etsiä. Ehkä toisella nimellä. Enkä minä aivan tältä istumalta blogimaailmasta häviä, mutta kun paremmillakin kirjoittajilla on puutetta aiheista, alkaa epäilys kalvaa.
VastaaPoistaHyvää kevättä Sinullekin.
CurryKaneli, kiva kun luet. Se aina lämmittää. Odotan kovasti jo puolison kotiin tuloa, vaikka tuo tullessaan osin vaikeuksia hänen sairautensa takia. Olen selviytynyt ennenkin, niin selviydyn nytkin. Lisääntyneet "pahat päivät" hiukan askarruttavat.
VastaaPoistaEi Minulla mitään blogia ole, ei edes salanimellä :( Kahdella tyttärelläni kyllä on, vanhempi kirjoittaa ihan työkseen. Kirjoittaminen on minulle vaikeaa, ainakin tavallisesta arjesta. On taito osata kirjoittaa arjesta mielenkiintoisesti ja sen sinä, Friidu, osaat hienosti!
VastaaPoistaKiitoksia,Sari.
VastaaPoista