LAHJOJA

Olen saanut kaksi lahjaa. Kumpikaan ei ollut konkreettinen. Ensimmäisen sain puolisolta ja jälkimmäisen ystävältäni ex-naapuri S:ltä. Puolison lahja oli kysymys ja S:n puhelinsoitto. Eilen nimittäin puoliso oli virkeämpi kuin koko aikanaan sairaalassa. Oli ollut suihkussa ja tehnyt kävelyharjoituksia noin 5m Eva-kävelytelineen ja kahden hoitajan kanssa,syönyt hyvin ja käyttäytynyt erinomaisen hienosti. Eihän tästä voi olla kuin onnellinen, mutta se ei ole se lahja (voisi ollakin). Vaan se oli kysymys, jonka hän minulle esitti "rakastaks sä mua vielä?" Se yllätti ja pani kyyneleet silmiin. Se oli miehen kysymys, joka on paranemaan päin, joka ajattelee selkeästi ja joka on asiaa miettinyt sairasvuoteellaan. Vastasin myöntävästi ja sivelin hänen laihtunutta käsivarttaan. Koko eilinen muutos miehessä, saattoi johtua siitä, kun keskustelin lääkärin kanssa ja suorastaan vaadin kuntouttamista. Nyt se on aloitettu. Hoitajat myönsivät petraantumisen, positiivisemman asenteen puolisossa ja vaikuttivat siltä, että päivittäinen kuntouttaminen otetaan vakavasti.Syötin potilaalle mannapuuroa vadelmahillon kanssa, pienen voileivän ja jälkiruuaksi marjoja ja hedelmiä. Alan lihottaa häntä.

Toinen lahja tuli siis S:ltä. Soitto. Juttelimme kauan puhelimessa. Hän kertoi seuraavansa blogiani, mutta minä taas en juurikaan tiedä hänen elämästään mitään. Tiedän toki hänen menetyksensä, kun puoliso kuoli kauan sairastettuaan. Hänkin minulle mieluinen ja hyvä naapuri aikoinaan. Sitten S hävisi elämästäni. Surutyötä hänellä, ikävöintiä, mutta onneksi oli/on lapset perheineen tukena. Soitin S:lle joskus keväällä ja siitä asti on ollut molemminpuolin hiljaiseloa eiliseen asti. Ei lahjan tarvitse olla aina esineellinen. Se voi olla aikaa, jonka toinen toiselle antaa. Kuten nyt S minulle. Se voi olla toisen ihmisen ajattelemista, josta voi soittolahja seurata. Tämmöisiä lahjoja arvostan. Annan sillekin arvoa, että entinen naapuri muistaa ja pitää ystävänään. Molemmin puolin vielä parempi. Kuten S ja minä. Ja nyt emme enää "kadota" toisiamme. Kunhan elämäni tästä selkiytyy, kutsun hänet meille.

Puoliso on saanut uuden huonetoverin. Hämmästyin. En tulokasta, vaan hänen puhettaan. Kirjakieltä ja teitittelyä.. En tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, mutta itse kertoi "vintin olevan pimeänä". Pyysi anteeksi, kun teki samoja kysymyksiä, joka sekin johtunee yläkerran vajaasta valosta. Hän esitteli itsensä ja puolisonsa, joka tuli minun jälkeeni. Esittäydyimme kaikki huoneessa. Pekkakin siippoineen . Minun siippani ei osallistunut, koska nukkui. Ykskaks huone oli vanhanaikaisesti hyviä ja kohteliaita tapoja tulvillaan. Olin ihastuksesta aivan mykkyrässä.

PULLAHDIN KEITTOKIRJAHYLLYYN JA MUISTOIHIN

Taas iso mukillinen maitokahvia edessä, päivä voi alkaa. Sinuhe on palautunut Kaptahin kanssa takaisin Egyptiin harjoittamaan lääkärin ammattia. Luin eilen vain pienen pätkän ja olin ainoastaan tunnin verran puolison luona.Oli ollut istumassa, väsytti ja rupesi nukkumaan syötyään viemiseni ja ajettuani parran. Lääkäriä patistin panemaan vauhtia fysioterapeuttiin, että puolison yhteistyöhaluttomuudesta huolimatta aloitettaisiin kunnolliset kävely- ja seisomisharjoitukset kotiutumista silmällä pitäen. Tohtori kuunteli ja oli samaa mieltä. Sanoin senkin, että se ei kelpaa, kun terapeutti sanoo "jalat eivät kanna". Ne pitää panna kantamaan! Niin on ennenkin tehty pitkän makuuttamisen jälkeen. En hänestä maratonaria odota, mutta miehen, joka pääsee itse siirtymään pyörätuoliin vuoteesta.

Herkku toi eilen melkein kaiken, mitä pitikin. Kaksi miestä, joista toisella nivelrikko jalkapöydässä. Minä kun aina oven avattuani selitän, miksi kumppaninani on rollaattori. Tämä kirvoittaa yleensä tulijan kertomaan omista vaivoistaan. Toisella tuojalla ei ollut mitään vikaa. Purin tavarat ja tänään odotan vesi kielellä Findusin mikrovalmiita ranskanperunoita. L kehui niitä ja pitäähän minun maistaa. Tämä nykyinen elämän kiire kun ei anna aikaa edes pitkällisempiin valmisteluihin, vaikka luulisi minullakin aikaa olevan. No, ehkä siinä on perimmäisenä syynä laiskuus. Joudunhan taas remmiin puolison ollessa kotona. Vaikka ruokapuoli meillä on kyllä yksinkertaistettu ja gourmetruuat jääneet menneisyyteen. Tavallista helppoa kotiruokaa, jonka valmisteluissa ei nokka kauaa tuhise.

Joskus katselen keittokirja-arsenaalia hyllyssä. Muinoin tuli niistä useimmista jotain tehtyä ja luin keittokirjoja kuin romaaneja ikään. Ostin lisää ja lisää. Lahjoitin kerran kymmeniä poiskin. Silti jäi kolmatta  sataa, jos laskee mukaan vihkosetkin, esimerkiksi Könemannin sarjan. Keräsin reseptejä, kävin ruokakursseja ja olin ystäväpiirinkin mielestä aika hyvä kokki. En kaihtanut kokeiluja, uskalsin pulahtaa eksoottisienkin aterioitten kimppuun. Kävin Tukholmassa ostoksilla. Helsingissä ei vielä ollut saatavilla sitä mitä nykyisin, eikä aasialaisia ruokakauppoja ollut kuten nyt. Joskus mieleen vilahtaa kaipuu entiseen, mutta se katoaa pian. Keittokirjat ja reseptikansiot säästän. Niitä on yhä edelleen hauskaa selailla.

On minulla yksi keittokirjavanhuskin hyllyssä. Vuodelta 1934 WSOY Keittotaito koteja ja kouluja varten, Helmi Koskimies ja Eva Somersalo. Kirjassa on äitini hyvän ystävän omistuskirjoitus "Sikelle 24.12.35 Tätä kirjaa kun taidolla hyväksi käytät, niin tarvittaessa myös taitosi näytät. Impi". Sikke ja Impi olivat kansakoulusta asti ystävykset ja se ystävyys kesti äitini kuolemaan asti. Avioliittojen myötä tultiin perheystäviksi, vanhemmat tekivät ulkomaanmatkoja yhdessä, mökkilomatkin joskus yhteisiä.Meistä lapsista tuli niinikään ystäviä, vaikka yhteydenpidot nykyisin katkenneet. Joulukortitkin jääneet. Muistoja on, vanhempia ei enää.









                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 

YKSINPUHELUA BLOGISSA

Nukuin, ja nukun melkein joka yö, huonosti ja sen vähän nukkumisen katkonaisesti. Huoli painaa puolisosta. Hän on laihtunut rajusti, kun ei tahdo syödä. Istuu kyllä g-tuolissa. Eilenkin, kun menin, löysin hänet päivähuoneesta. Syötin risifrutin ja banaanin, ajoin parran. Hoitajat kyöräsivät huoneeseen ja auttoivat vuoteeseen. Nukahti. Luin Sinuhea ja sitten suukotin poskelle ja lähdin kotiin. Taksimies räyhäsi veroista ja haukkui hallituksen. En osallistunut siihen keskusteluun. Sanoin vain niin ja jaa. Katselin Mannerheimintien vilskettä, oli ruuhka-aika. Ihmiset vieläkin kesäisissä vaatteissa, terassit täynnä.Ulkomaalaisvirtakaan ei ole Helsingissä tyrehtynyt. Taksinkuljettaja tiesi venäläisten miljonäärien suuntaavan jo muualle kuin Suomeen. Katselin Espan puistoa ja siellä vaeltavaa ihmismassaa.Torikojut täyttivät Kauppatorin. Risteilyaluksia Katajanokan kaijassa. Elämää, josta tunsin olevani ulkopuolella.

Soitin C:lle, mutta oli vielä ennen yhdeksää illalla lähdössä ostoksille. Myöhemmin emme voineet enää jutella, kun hän alkoi  katsella televisiota. Minä menin varhain sänkyyn ja kuuntelin hetken äänikirjaa, jonka nimeä en enää muista. Nukahdin,heräsin ja taas nukahdin ja heräsin, olin levoton. Jossain välissä olin sulkenut äänikirjan. Yöt ovat jo aivan pimeitä. Viileys hiipii keittiön avonaisista tuuletusikkunoista sisälle. Taloa ei vielä lämmitetä. Istuin vuoteen reunalla ja katselin katulampun heilumista. Siitä muodostui valojuova makuuhuoneen seinälle valoverhojen lomasta. Sekin heilui.

Tänään tuo Herkku ruuat. Puoliso saa vadelmia, mustikoita  ja mannafrutin. Itselleni eilen pilkoin perunoita, salottisipulia ja juureksia,maustoin ja lykkäsin uuniin. Hunajaakin panin ja loppuvaiheessa karamellisoituivat mukavasti  makoisiksi. Söin kaiken.Juomana oli Brunnbyn mansikkamehua.Siistin keittiön ja sammutin valon.Latasin matkapuhelimen. Lankapuhelimessa on jotain vikaa. Pitää ostaa uusi tai sanoa sopimus irti. Harvoilla on enää lankapuhelin. Minusta se varmentaa soittamisen, jos matkapuhelin ei toimi syystä taikka toisesta.

Kirjoitan tätä yöpaidassa ja nyt menen tiputtelemaan itselleni aamukahvit. Sitten suihkuun, vaatetan itseni ja panen naaman päiväkuntoon. Herkun tuontiaika on 9-12. Yhden kieppeillä lähden Laaksoon. Tänään aion vaatia fysioterapeuttia jaksamaan puolison kanssa, vaikka "jalat eivät kanna". Ne alkavat sen verran kantaa, kun kuntoutetaan, että saan hänet kotona vuoteesta pyörätuoliin ja takaisin. Tämä "vaatimus" olkoon tämän päivän asia.

PUOLISO VIRKEÄ, MYÖS MINÄ OLEN

Tämä pitkä makuuttaminen sairaalassa on poikinut puolison toiseenkin kylkeen haavapainauman, jonka huomaamisesta en suinkaan iloinen ollut. En mitään virkannut liioin. Eilen oli patja vaihdettu. Samanlainen ilmapatja ja sähköllä käyvä kapistus kuin kotonakin, joka liikkumisellaan ihmisen alla aiheuttaa painaumille asennon vaihtoa. Ja istuuhan mies myös jo päivittäin g-tuolissa. On virkeämpi, huomattavasti virkeämpi verrattuna siihen aikasempaan syvässä horroksessa rauhoituslääkkeitä täyteen pumpattuna olleeseen kaveriin. Yhytin uuden, nuoremman, lääkärinkin eilen. Olin ollut huolestunut puolison korkeasta (yli 300) tulehdusarvosta, joka seuraavana päivänä oli 70. Onko mahdollistakaan? Eikä antibiootteja annettu. Tämä lääkäri kertoi laboratoriossa olleen virheen, eikä aikaisempi 300 ollut oikein. Onneksi. Ultrakuvaus mahassa liioin ei näyttänyt muuta kuin mahaa ja keuhkotkin olivat puhtaat. Hyvää kohti mennään!

Tuuraajien esimies soitti.Kyseli kuulumisia. Ei tarvetta vieläkään meille tulla. Soitan sitten, kun puoliso on kotona. Myös E pirautti Oulusta. Sielläkin päin aurinkoa ja runsaasti lämpöasteita, mutta syksy hiipii  Perämerenkin rannoille, se on väistämätöntä. Juteltiin tapahtuneet puolin ja toisin ja oltiin jälleen kerran iloisia ystävyydestämme, joka on kestänyt -sekin- jo vuosikymmenet.

Minuun hypähti eilispäivänä Laaksosta tultuani ja syötyäni, ihmeellinen tarmonpuuska. Ryhdyin imuroimaan. Tosin oli hiukan hankalaa, kun piti toisella puolella on rollaattori tukena, mutta jotenkuten, suurpiirteisesti, hommasta selviydyin. Pyyhin vielä pölyjäkin ja olin ylen tyytyväinen sekä itseeni että tulokseen. Tein Herkkuun tilauksen. Tuodaan huomenna. L antoi vinkin mikrovalmiista ranskanperunoista ja minä heti niitä tilaamaan. Ei enää varttitunnin odottelua perunoiden kypsyessä uunissa, vaan parin minuutin valmistuminen mikrossa. Voi tätä nykyaikaa! L lähtee puolisonsa kanssa Krakovaan. Onnelliset! Minun ainoa yhteyteni Puolaan oli alakerran eläinlääkärinaapuri ja hänkin muuttanut pois.Puolaan en ole milloinkaan suuremmin hinkunut ja nyt kaduttaa, sillä Krakova lienee tutustumisen väärti. Senkin takia, että säästyi kuin ihmeen kaupalla toisen maailmansodan pommituksilta. Nyt kelpaa turisteille näyttää Krakovan vanhaa kaupunkia. No, ehkä seuraavassa elämässäni sinne lennän tai aikaisemmin, kunhan olen aaveeksi muuttunut.

Indiskasta olen joskus ostanut intialaisia mukeja. Olen muutamana aamuna juonut aamukahvin yhdestä. Iso ja raskas, siniset kukat, kaunis. Intia on minua kiehtonut, vaikka en sinnekään ole päässyt menemään. No, pannaan myös se tapahtuvaksi tulevaisuudessa. Kiirusta,kiirusta tulee olemaan.

UUSIN HIUKSIN KOHTI SYKSYÄ

Kyllä asia on niin, että kampaajalla käynti rentouttaa ja sitten tulos tekee mielen hyväksi. On taas niin nuorekas olo että. Rollaattori oli kokoon taitettuna kampaamon nurkassa ja seinistä kiinni pidellen hamuilin pesupaikalle. Sitten päänahkaa hierottiin ja ah, kuinka olo olikaan autuas. Siinä voisi istuksia pitempäänkin, oikeastaan vaikka kuinka pitkään. Kampaajan aika on kuitenkin  minuutilleen buukattu, että nautinto on sen pituinen kuin on. Hyvä niinkin. Uusin hiuksin järjestäydyin Laaksoon.

Puolison vuode potilaineen poissa. Minä heti kansliaan. Ultrassa on, sanoivat. Odotin ja sieltähän hänet lopulta paikalleen kyörättiin. Olivat säästäneet lounaan, jonka syötin. Hyvä oli ruokahalu. Viemäni eväät jätin koskemattomiksi. Ajoin parran  ja miehen nukahdettua asettauduin  lukemaan Sinuhea, joka vaatisi paremman ajan, paikan ja keskittymisen ehdottomasti. Ainakin Mika Waltari jos kuka. Kuinka mahdottoman paljon tämmöisen Egypti-aiheisen kirjan kirjoittaminen on vaatinut esityötä Waltarilta, joka ei milloinkaan siihen mennessä ollut edes Egyptissä käynyt?  Uppoutumista historiaan, kirjastojen kätköihin ja omaan ainutlaatuiseen mielikuvitukseen ja sai aikaan historiallisesti tarkan ja oikean kuvauksen muinaisesta ajasta ja maasta. Näillä eväillä siis syntyi kirja, joka on käännetty kymmenille kielille, tehty Michael Curtizin ohjaama elokuva USAssa 1950-luvulla, jonka kritiikki ei kaikkiaan kovin mairitteleva ollut ehkä väärine näyttelijävalintoineen. Waltari varmastikin näki Sinuhe-elokuvan ollen kutsuttuna kunniavieraana Suomen ensi-iltaan. Ja jotain aivan taatusti siitä ajatteli.

Olen saanut ensimmäisen e-laskun. Hikoilin sen kanssa ja lopulta sen löysin koneen tiedostoista. Sitten soitin pankkiin ja tahdoin saada neuvoja, miten saada sähköpostiin ilmoituksen laskun tulosta (olen aika avuton näissä asioissa, mutta kysyvä ei tieltä eksy), että eivät nyt aivan ilman minua huseeraa. Se jo tuntuu kamalalta, kun en enää voi hyppysissä hypistellä paperilaskua ja panna siihen maksettu-merkintää ja sen jälkeen siirtää muovitaskuun, jossa lukee "maksetut". Miten tämä nykyaika on niin tylyä ja ihmisetöntä? Nyt olen hiukan rauhoittunut, kun sähköposti kertoo, koska tiliäni räplätään. Kohtapuoliin kaikki on ihmisetöntä ja joku sanoikin, että voi pian matkustaakin niin, että ei tarvitse matkustaa.

YHÄ SINUHEN LUMOISSA

Sinuhea on alkanut askarruttaa syntyperänsä. Pappien lukemiset lampaanmaksasta saivat aikaan tämän ihmettelyn. "Syntymääsi liittyy pelottava salaisuus..."  Kaislavenekään, jolla Sinuhe ajelehti pitkin Niiliä Senmutin ja Kipan lapseksi, ei kerro mitään. Arvoituksellinen on tämä mies, Sinuhe egyptiläinen. Mutta minä olenkin vasta sivulla 257 tässä WSOYn vuoden 1949  6. painoksen 779-sivuisessa kirjassa. Lukuasento sairaalassa ei ole maailman paras. Tuoli on kova, enemmän jakkaramainen, kirja painaa ja yhdellä kädellä on pideltävä puolison kättä. Epämukavampaa lukuasentoa saa hakea.

Eilen söin nakkeja ja ranskalaisia perunoita. Toiset kattilaan kiehuvaan veteen ja toiset uuniin varttitunniksi. Alkaa ruokapuoli olla aikamoisen simppeliä. Ehdin hyvin kotiin Foylen sotaan, sillä olin vajaat kaksi tuntia puolison luona. Oli syönyt lounasta ja vein vielä varmemmaksi vakuudeksi kotoa muusattua Saarioisen lihakeittoa ja niitä tavanomaisia marjoja. Söi. Päätin, että vaikka jättäisi viiden aterian väliin, ei olisi se haitaksi. Yksinkertaisen ateriani jälkeen kellahdin sohvalle. Ennen sairaalaan lähtöä olin lukenut CurryKanelin ja Jutan kommentit blogissani. CurryKaneli väitti, että syksy ei tunnu vielä missään. Jutta jutteli Nybergin kuulusta ja edesmenneestä ruokakaupasta Töölöntorin varrella, jonka kuolemaa jäivät monet vakituiset asiakkaat suremaan. Muinoin sielläpäin asuessani tuli useinkin niillä nurkilla käytyä. Nyt Töölöntorin reunalta pakinoi Dessu blogissaan. Sitä en tiedä, kirjoittiko jo Nybergin aikana.

Tänään onnahtelen kampaajalle. Olen päättänyt sillä lailla piristäytyä. Sieltä suoraan taas Laaksoon. Tikit on mieheltä poistettu.Kurkistin eilen paidan alle. Leikkausarpi on kammottavan pitkä, noin 20cm. Siistin näköinen, ei punoitusta. Koskahan mies olisi kotiutuskunnossa? Alan jo toivoa. Väsynyt on, mutta niin on ollut kotonakin.

Sosiaalinen elämäni on puhelimen varassa. Eilen soitti naapuri M-L ja kysyi vointia. Kummitytöllä puhjennut puolestaan flunssa ja C ei ehtinyt jutella, kun katseli televisiota. Soitti myöhemmin, jota minä taas en kuullut, kun olin tappelemassa partsilla lasin kanssa, joka ei mene kiinni. Pitänee kertoa huoltoon, muuten tulee lunta tupaan.Sitten meninkin nukkumaan. Nykyisin en ole ollenkaan illan virkku.

ELOKUUN VIIMEINEN SUNNUNTAI

Sinuhessa olen jo siinä kohdin, jossa Sinuhe asuu Simyrassa menetettyään katalalle Neferneferneferille omansa sekä vanhempiensa omaisuudet vanhempien hautaa myöten. Simyrassa kauppiaat ja rikkaat ovat lihavampia kuin Egyptissä ja jossa lääkärin on etsittävä potilaansa eikä päinvastoin kuten Egyptissä. Luin Laaksossa yli kolme tuntia poislukien parranajon, tuomani eväitten syöttämiset ja kello viiden ruokailun lääkkeitten kanssa. Hoitajat eivät olleet saaneet muruakaan puolison vatsaan koko päivänä. Himpun verran vaikutti edellispäiviä virkeämmältä ja oli istunut aamupäivällä g-tuolissa. Eräs hoitaja kysyi, jos omaishoito minulla on raskasta. Tähän minä, etten sitä sillä lailla ajattele. Se on tehtävä, on raskasta tai ei. Muistihäiriöinen P  harmistuttaa ruotsinkielistä potilasta , joka valittelee hoonolla soomella hoitajille, jotka puolestaan koettavat saada svenska taalanden ymmärtämään. P oli vienyt J:n tossut ja hänen vaimonsa kaulaliinan.

Kotimatkalla naispuolinen suomalainen kuljettaja vänkäsi kanssani reitistä Skattalle, kun olin pyytänyt ajamaan Kallion kautta. "Navigaattori näyttää keskustan kautta lyhyemmältä". En antanut periksi ja tämä keskustan kautta saattaa ajallisesti viedä pitemmän ajan, jos Mannerheimintie ja Eteläesplanadi ovat kovin tukkoisia. Sanoin vain, että jos sopii, ajamme Kallion kautta. Tämän jälkeen hän kaksi eri kertaa oli sitä mieltä, että ajamme pitemmän kautta. Mitä sitten?  Laaksoon mennessä oli miellyttävä suomalaiskuljettaja, miespuolinen. Keskustelimme antaumuksellisesti Jörn Donnerin tulevasta kansanedustajakaudesta sekä pikkukauppojen häviämisestä Helsingissä. Oli käynyt hiljattain Heidelbergissa ja siellä oli ollut talojen kivijaloissa pieniä kauppoja, joista sai aamuisin tuoretta ja lämmintä leipää.

Huokasin syvään auton takapenkillä ja muistelin Salosen lihakauppaa Minna Canthin kadulla. Se oli lapsuuteni aikaan yksi parhaimmista lihakaupoista Töölössä. Kauppias Salonen olisi nauranut itsensä kipeäksi, jos joku olisi kysynyt kengurua tai eteläamerikkalaista pihvilihaa. Oli vain supisuomalaista ilman lisäaineita luonnollisesti kasvatettujen eläinten lihaa, joka maistui auringolle, tuulelle ja ruoholle.Hänen vasikankyljyksensä sulivat suussa, kun äitini oli ne ensin paistanut voissa. Salosella ei ollut jatkajaa ja kauppa lopetettiin monien töölöläisten perheenemäntien suureksi suruksi. Myöhemmin, paljon myöhemmin, tulivat suuret marketit ulkomaisine tuotteineen Helsinkiin, jotka lopullisesti jyräsivät alleen pienyrittäjät.

Ensi sunnuntai on jo syyskuuta. Hyvää syksyä.

LAUANTAIKUULUMISIA -SITÄ SAMAA

"Ei ota lääkkeitä, ei syö", kirjoitin tänne aikaisemmin. No, näin minulle sanottiin eilenkin, kun menin kansliasta kysymään puolison kuulumiset Laaksossa. Mies nukkui niin raskaasti, etten hereille saanut. Silmät avasi lopulta ja minä heti kysymään, tahtooko marjoja ja risifruttia? Työnsin suuhun ja sylki pois. Kerroin pöppöröiselle olevani vaimo, johon sairas "etkä ole". Sitten meni taas unten maille. Annoin olla ja kaivoin laukusta Sinuhen. Huovisen olin jo lukenut. No, olen minä Sinuhenkin, mutta tykkään siitä, joten aina voi lukea uudestaan. Häivyin siis Egyptin maahan ja luin siihen asti, kun Sinuhe meni Elämän taloon.

Puoliso heräsi itse, avasi molemmat silmät ja niissä oli aiempaa viisaampi ilme.Kysyin, jos marjat ja risifrutti maistuisi? Kyllä, sanoi ja aloin lappaa suuhun. Molemmat menivät ja vettä perään. Olin niin kiitollinen, että kyyneleet meinasivat sotkea maskarat. Ajoin parran. Mies nukahti jälleen. Jäin odottamaan ruoka-aikaa. Viiden kieppeillä kannettiin sosekeittoa, marjasoppaa ja mehua sekä lääkkeet jauhettuna eteeni. Tummaihoinen  hoitaja, kotoisin Nairobista. Kerroin Karen Blixenistä ja hänen kahviviljelyksistään, hänen maistaan tehdystä golfkentästä Nairobin ulkopuolella, kysyin myös Nairobin asukaslukua (yli 3milj.) ja jotain muutakin Keniasta ennen ja nyt. Hoitaja ei tiennyt mitään ja vaikutti hämmästyneeltä.Kysyi, jos olen Keniassa ollut. Ehkä esimerkiksi Kenian historiaa ennen itsenäistymistä 1960-luvulla ei ole paljoakaan painotettu. Olihan se rankkaa kolonialismin aikaa, kuten monessa muussakin Afrikan maassa. Siirtomaaisännät yrittivät mahdollisimman paljon hyödyntää maita omiin tarpeisiinsa, kunnes sitten vähitellen maat alkoivat itsenäistyä ja ahneet eurooppalaiset saivat väistyä.

Ruokatarjotin oli puolison pöydällä. Hän heräsi. Kysyin iloisesti, onko nälkä? Sanoi olevan ja hyökkäsin kippojen kimppuun kuin susi ja aloin ammentaa suuhun. Lääkemössökin meni keittolusikassa, kun olin jauheen piilottanut sopan alle. Mies söi viimeistä pisaraa myöten kaiken ja nyökkäsi, kun kysyin, onko hyvää. Jälkiruuastakin ja mehusta meni suurin osa, samoin ruisleipäviipaleesta. Minä loin ikkunasta ulos poutapilviin päin katseen ja kiitin. Sama hoitaja haki tarjottimen pois, näytti iloiselta huomatessaan melkein kaiken syödyksi, raportoi syömiset listaan ja lähti. Neljättä tuntia olin vuoteen vieressä ollut ja nyt kaipasin jo kotiin.Annoin nukkuvalle puolisolle suukon ja annoin rollaattorin kuljettaa itseni ulos. Tilasin taksin.

Eilinen ilta oli niin mukavan tuntuinen, että avasin itselleni pikkolosamppanjapullon pinaattikeiton seuraksi.Väsynyt olin, että nukahtelin sohvalla myöhemmin. Lopulta kömmin vuoteeseen. Siinä oli puhtaat vuodevaatteet. Olin aamulla vaihtanut. Niiden tuoksuun oli hyvä nukahtaa.

TÄMÄ ON ILMAN OTSIKKOA

Tässä taas istun illansuussa Laaksosta tunti sitten palautuneena. Tilanne sama. Alan masentua.Puoliso täysin uupunut, ei ota lääkkeitä, eikä syö.Istui kyllä g-tuolissa, kun menin. Sitten vuoteeseen ja alkoi nukkua.Luin Huovista  tekstiin tuskin keskittyen.Kuuntelin puolison hengitystä ja käytävästä kantautuvia ääniä. Hoitaja lohdutteli: kyllä kaikki hyvin käy, pitää antaa aikaa.Taksinkuljettaja oli puheliaan sorttinen, mutta minä pysyin asiakkaan oikeudella vaiti. Helsinki valmistautui Taiteiden yöhön.Espan puistossa hypittiin narua.Iloisia ihmisiä terasseilla ja laivaravintoloissa, kuljeksijoita vailla päämäärää hilpein askelin.Ilta-aurinko taivaalla vielä jonkun aikaa, sitten valmistautuu yön viettoon muualla. Loppukesän viileys oli pannut ihmiset pukeutumaan asianmukaisesti. Monipuolista kulttuuria, musiikkia,kirjallisuutta,taidetta, jokaiselle jotakin yömyöhäiseen asti.

Päivällä järjestelin papereitani kirjoituspöydällä. Niitä on tullut vain pinottua sikin sokin, heitin turhat pois. Maksoin laskuja ja luin Lontoosta tulleen kortin. Kuvapuolella H.M. Queen Elizaberth II kuulemma siksi, kun hänen kruunajaisistaan on tänä vuonna kulunut 60 vuotta. Hänen Majesteettinsa hymyilee kauniisti kuvassa, kimppu kukkia kädessä,asu tyylikäs, korut aitoja. Tämmöisiä kortteja on varmaankin juuri tänä vuonna lähtenyt runsaasti  maailmalle. Minullakin on nyt sitten yksi.

C soitti ennenkuin lähdin sairaalaan. Oli lopultakin päässyt hautausmaalle viemään kukat. Asiaa jahkailtu kuukausikaupalla ja nyt vihdoin poika vei. C pyrkii käymään hautausmaalla tiettyinä päivinä vuodesta, kun minä taas en yhtenäkään. Sukuhautaa peittää meillä hiekkakerros, ei kaipaa kitkemistä, hautakivikin suorassa.Vanha serkku ei liioin enää siellä käy. Isän eläessä isän vein, koska tahtoi vaimoaan käydä tervehtimässä. Nyt on isäkin siellä ja moni muukin meistä. Ehkä minäkin joskus, ellen sitten määrää, että Stockmannin eteen Aleksille tuhkat. Tämä on nimittäin vakavasti otettava haave. Tuulenpuuskan käydessä lennähdän sirosti sisälle, jonne niin monesti vuosikymmenten aikana ovat askeleeni muutenkin vieneet. Jätän itsestäni hitusen verran mieliparfyymini Chanel 5-pullon kylkeen. Loput imuroi siivooja.Ehkä juuri se ulkomaalaistaustainen hymyilevä herrasmies, joka anteeksi pyydellen ohittaa lakaisukoneensa kanssa asiakkaat.

Tilasin Celiasta puolisoa varten taas äänikirjoja. Yhden nimi on Hauskaa Joulua. Nostalgisia joulutarinoita Ahosta ja Runebergista lähtien sekä joululehtisten historiaa. Kuuntelin illalla hartaana yrittäen paneutua joulutunnelmaan.Olin nukahtanut. Pianhan joulunaika kuitenkin koittaa. Runsaan kolmen kuukauden päässähän se on. Eikä kulu aikaakaan, kun kaupat jo pullistelevat joulurihkamaa. Vuosi vuodelta aikaisemmin. Hauskaa Joulua.

TYYTYVÄISENÄ

Istahdin nyt illansuussa koneen ääreen ja annan tulla. Ensin itsestäni.Ortopedi pani minut odottamaan leikkausta, antoi uudenlaisia rohtoja nivelrikkoon ja jos kivut eivät vähene, niin sitten saan jonkunlaisen ruiskeen suoraan niveleeseen.

Lääkäristä kotiin ja sitten Laaksoon. Puoliso edelleen tokkurassa. Antavat kahta erilaista rauhoituslääkettä ja ovat suurentaneet annostusta. Nyt panin kampoihin ja lujasti. Aggressiivisuus ei ole hävinnyt, vaikka rauhoittavat lääkkeillä. Miksi siis antaa? Luvattiin pari päivää seurata ja sitten vähennetään.Minut otettiin  nyt varsin vakavasti, eikä enää niin voimallisesti alleviivattu puolison hankaluutta.Kysyttiin, miten Kirurgissa oli mennyt. Olin rehellisen julma ja sanoin hyvin menneen siitäkin huolimatta, että sielläkin tämä murheenkryynimieheni oli hoitotoimenpiteitä vastustellut, mutta siellä asenne erilainen, ymmärtäväinen ja asianmukainen. Eivät valittaneet, vaan tekivät työnsä. Näin minä kerroin.Ehkä se sattui,ainakin oli tarkoitus. Fysioterapeutti pysäytti käytävässä ja kertoi miehen istuneen g-tuolissa toista tuntia aamulla! Soitin myös eilen illalla myöhään osastolle ja kerroin mitä mieltä lääkityksestä ja kuntouttamisen puutteesta olen. Semmoinen minä olen.

Puoliso söi pienen viemäni kielivoileivän ja kaikki marjat.Ajoin parran. Ei puhunut mitään.Nukkua tahtoi. Luin jonkun aikaa Huovista, sitten lähdin pois.Ennen sitä vaadin mieheltä pienen hymyn ja sen sain. Sain suukonkin kun työnsin poskeni suun eteen.

Kummityttö oli ortopedin luona mukanani ja minusta tuntui mukavalta saada seuraa ja tukea. Menimme vielä apteekkiin hakemaan uudet lääkkeet. Olin aamua raihnaisemmassa kunnossa, kun lääkäri oli alaraajojani käännellyt ja väännellyt, katsoi kuvan ja varmisti nivelrikon. Nielaisin heti kotona ennen Laaksoon menoa muutaman pillerin, että pärjään. Pärjäsinhän minä.Olen koko ajan pärjännyt, vaikka joskus kivuliaasti. Tämmöistä tämä nyt on. Ortopedi oli muuten erittäin asiantunteva,empaattinen ja kiireetön. Olin valinnut hänet netin kuvista kasvojen perusteella ja hän näytti ystävälliseltä ja minä tiesin meneväni hyvän lääkärin luo. Tämän vahvisti kummityttökin, joka on ikänsä lääkäreissä ravannut ja omistaa hyvän lääkärivaiston.

HOITAJIEN ETIIKKA

Minun ei pitänyt tänään kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. Tämä on kuin aamuinen kahvimukillinen, joka on pakko juoda, muuten ei päivä lähde käyntiin. Siis himona sekä kirjoittaminen että kahvinjuonti. Muita himoja ei minulla luultavasti ole.

Eilisen sairaalakäynnin jälkeen aloin miettiä, mitä kuuluu hoitajien etiikkaan. Velvollisuusetiikkaan. Ihmisarvon kunnioittaminen, hyvän tahtominen ja hyvän tekeminen. Kaikilla ihmisillä,potilailla, yhteinen mahdollisuus hyvään hoitoon. Puoliso oli joskus ennen minun tuloani ulostanut vaippaan. Peittokin tahriintunut. Pari huonekärpästä äkkäsi asian ja alkoivat olla ennen näkemättömän kiinnostuneita puolisosta. Huoneessa hajahti. Huojahtelin käytävään etsimään hoitajia. Autiota kuten aina. Fysioterapeutti oli ainoa ja hänkin talutteli liikuntarajoitteista. En häirinnyt. Kansliassa ei liioin ketään. Ei edes päivystävää. Potilas, joka edellispäivänä oli tarjoillut minulle Kristus-apua, tuli vastaan jotain mumisten. Muistihäiriöinen puolison huonetoveri rynkytti ovea, josta koodin tietäjät pääsevät vapauteen. Hoitaja vilahti. Kehitin jonkunlaisen huomion itseeni ja minulle sanottiin, että tullaan kun ehditään. Ei tultu silloinkaan. Eräs hoitaja tuli ulos ovesta, jossa luki osastonhoitaja. Kerroin hänelle kärpäsistä. Se sai vipinää aikaan. Käsky oli käynyt ja hoitaja ilmaantui puolison luo kaikkien tykötarpeiden kanssa. Minä autoin. Miehestä lähti kakat ja hajut. Kärpäset katosivat.

Sitten toinen hoitaja ilmaantui huoneeseen ja alkoi puhua puolison aggressiivisesta käyttäytymisestä. Puolison ollessa Kirurgissa häntä istutettiin g-tuolissa ja kaikki meni hyvin.Ammattitaitoisempaa henkilökuntaa?  Nyt häntä on makuutettu nykyisessä sairaalassa siitä asti kun sinne Kirurgista siirrettiin. Selitys oli minulle, että hänen "pitää toipua leikkauksesta". Hän on kuulemma myös liian väsynyt. Mihin???  Puoliso itse tahtoisi istua tuolissa. Jopa pyysi päästä tuoliin. Missä on nyt "hyvän tahtominen ja hyvän tekeminen"?  Aion ottaa tästä selvää, jos kuntouttamista ei ole aloitettu tänään. Keskustelin jopa lääkärin kanssa asiasta ja pyysin häntä auktoriteetillaan määräämään puolisolle tuolissa istumista. Hoitaja, joka minulle pärmänttäsi puolison käyttäytymisestä, sanoi, että kukaan hoitajista ei halua puolison aiheuttamaa mustaa silmää. Minusta tämä oli aika ikävästi ja asiattomasti sanottu. Jätetäänkö hankala potilas hoitamatta sen vuoksi kun ammattitaito ei riitä? On helpompaa pitää häntä vuoteessa. Hänhän ei pääse sieltä mihinkään.

SKATTALTA AAMUTURINAA

Laakson  käytävässä tuli eilen eräs naispotilas minua vastaan lähtiessäni kotiin "näen,että elämä on sinua huonosti kohdellut, Kristus tulee ja auttaa". Ei kuitenkaan auttanut edes ovikoodin kanssa, minun piti numero tarkistaa. Osastolla eletään lukkojen takana. Ovessa lappu: älä päästä potilaita ulos. Pullahdin ulko-ovesta pihalle ja vedin syvään henkeä. Taksi tuli ja minä hivuttauduin takapenkille. Rollaattori kolisi takakontissa. Kotona söin ja otin lasillisen punaviiniä. Pitkästä aikaa. Punaviini panee aina nukuttamaan. Heräsin sohvalla vasta kun Foylen sota alkoi. Siirryin eteläisen Englannin rikosmaailmaan.

Syksyinen tunnelma tänäänkin ulkona. Taivas pilvistön peitossa, ankara tuuli heiluttelee kaikkea mitä heiluttaa voi. Lasten pihaleikit vaimentuneet. Ollaan koulussa ja päivähoidoissa.Suven leppoisuus vaihtunut kiireiseen arkeen. Sateensuoja varustuksena. Risteilyalukset tuovat vielä turisteja muutamaksi tunniksi Helsinkiin. Jokunen Kauppatorilta ostettu porontalja matkaa ostajansa mukana ties minne. Japanilaiset kuvaavat torielämää ja välttävät kuvaamasta paketissa olevaa presidentinlinnaa. Sen remontti jatkuu vielä pitkään. Havis Amanda värjöttelee jalustallaan merileijonien pitäessä vahtia. Kappelin ikkunoitten takana nautitaan lasillinen taikka kaksi. Kaukana on takanapäin aika, kun siellä istuksi helteellä herra Halla. Tästä  "Kappelissa,kuppilassa/ Espan puitten alla/ hellepäivää huokaamassa/ kävi herra Halla/ ..." on kirjoittanut -kukas muu kuin- Ilpo Tiihonen. Kappeli on aikoinaan kirvoittanut monen muunkin runoilijan sanan lentoon. Myös ennen muinoin moni taiteilija maksoi lounaansa tai illallisensa kuvan muodossa. Osa maalattiin suoraan seinään, mutta vuosien aikana remontit ovat nämä aarteet hävittäneet. Kappeli on muistoja täynnä. Kuka tietää, kuka edes ajattelee, talon historiaa siellä istuessaan.

Tänään peruutan puolison intervallihoitopaikan. Jakson piti alkaa  tällä viikolla, mutta kun on Laaksossa yhä. Minä puolestani menen tällä viikolla taas ortopedin vastaanotolle.Vaikka sitten joskus maailmassa joutuisin leikkauspöydällekin. Tämänkin uhalla menen. Katsotaan mitä tuleman pitää. Olen enemmän kuin kyllästynyt tähän alituiseen laahautumiseen rollaattorin perässä.

SYKSY LÄHESTYY

Herätty taas uuteen aamuun. Aurinko ei ole herännyt tai se on muuten piilossa. Tuulee.Eilenkin ripsi vettä ajellessani taas jokapäiväistä reittiä kohti Laaksoa. Puoliso nukkui. Herättelin,syötin hedelmät, jotka olin pilpunnut hyvin píeneksi silpuksi nielemisvaikeuksien takia. Söi ja yski. Parta ajettiin. Sitten taas oli hiljaista. Nojasin sängyn rautalaitaan ja katselin miestäni. Oli syönyt lounaan, luki lapussa pöydällä.  Minulla oli kirja mukana. Veikko Huovinen Ihmisten puheet. Johtaja Arffmanin ihmeelliset seikkailut.Satiiri suomalaisesta kyläyhteisöstä Huovisen ilkikuriseen tapaan. Aloin lukea. Ulkona satoi reippaammin. Muistihäiriöinen huonetoveri tuli ravistelemaan vuodetta. Kielsin. Hoitajia ei näkynyt koko aikana. City Marathon oli alkanut Helsingissä. Katusulkuja reitillä, liikennekatkoksia. Taksi kotiin ajoi Kallion kautta. Kuljettaja, suomalainen,  hehkutti illan Moskovan mm-kilpailujen keihäskisaa Eikä suotta,.Tero Pitkämäki heitti hopeaa. Minäkin innostuin.

C soitti. Pojanpoika oli käynyt mummin luona. Leikkivät lattialla. On hän niin ihana, C sanoo isoäidin ylpeyttä äänessään. Puhuttiin muutkin kuulumiset, käytiin maailman levottomuudet läpi ja huokaistiin.Illalla ei enää satanut. Mnä olin kaivanut pakastimesta grillatun broilerin. Erottelin luut ja mietin, koska saan ne viedyksi roskikseen. Heitin muutaman lohkoperunan uuniin ja söin ne sekä broileria kirsikkahillon kanssa. Ihan hyvä yhdistelmä. Loppubroileri odottamaan jääkaappiin seuraavaa kertaa. H soitti myös. Runsaan kuukauden päästä karistaa taas Suomen tomut jaloistaan ja suuntaa kohti Alanyaa ja vuokraamaansa asuntoa. Yli puolivuotinen rupeama Turkinmaassa. H pyysi minua vielä ennen lähtöä visiittiin kotiinsa, mutta en minä tämän rikon kanssa. Olemme kerran jo tavanneet, kun oli minua auttamassa. Ehkä olen keväällä paremmassa kunnossa hänen palattuaan takaisin Helsinkiin. Silloin alkaa taas olla uuden kesän aika.

Nyt aletaan sanoa hyvästit tälle kesälle. Syysvärit esille, kuulaat aamut, lintujen muutot. Saima Harmaja sanoo runonsa Suven mentyä eräässä säkeessä näin:

Jos suljen silmäni ja kuuntelen,
soi vielä linnunlaulu kultasuinen,
ja loistossansa tuomi toukokuinen
jäi sydämeeni, sinne juurtuen.
Mut´ kellastuu jo ruoho rinteen armaan,
ei tuudi tuuli kukkain purppuraa,
ja yli järven kylmenneen ja harmaan
etäältä kurkiparvi kiiruhtaa.

PESSIMISMIÄ TÄNÄÄN

Taas on edessäni kaistale tyhjää valkoista ruutua. Mitäpä asiaa minulla olisi tänään?  Ei syvällistä, ei hauskaakaan, tätä sairaala-arkea vain. Puoliso Laaksossa neljän hengen huoneessa. Yksi liikkuvainen ja muistihäiriöinen, muut kolme laidat ylhäällä vuoteissaan. Puolisolla pitkä haava mahassa jykevine hakasineen. Ei mitään hentoja ompeleita nykyisin ainakaan näin suureen. Mies on väsynyt ja tahtoo kotiin. Tervehti minua kuitenkin tutulla "hei kulta". Kilvan taas henkilökunta selvitti minulle puolison aggressiivisuudet. En tästä pitänyt ja toinkin tuntemukseni julki. Aggressiivisuus kuitenkin pienin haitta kokonaisuutta ajatellen ja me kaikki, minä ja hoitoväki, tiedämme syyn puolison käyttäytymiseen. Ennemminkin haluan tietää hänen todellisen vointinsa, verenpaineet,syömiset, nukkumiset jne.

Olen iltaisin aika väsynyt. Syön jotain sairaalasta tultuani ja sekin alkaa olla päivä päivältä vaatimattomampaa. Ei maistu, enkä jaksa laittaa. Sitten vääntäydun sohvalle ja avaan television. Sieltä ei tule minua kiinnostavaa. Uusintoja, loputtomia ruokaohjelmia, joku rikosjuttu, josta en pääse kärryille ja mitä varten luonto-ohjelmatkin ovat aina vedessä tehtyjä. Hai edestä ja takaa, valaan pyrstö, sukeltaja häiritsemässä koralleja ja jostain pilkottaa mustekalan lonkero. Animal Planetissa pyörii samat dokumentit, mutta maan päällisinä. Leijonat väijyksissa, seepraa syödään, gnulaumat ylittämässä krokotiileja täynnä olevan Mara-joen.  Kotimaisia sarjoja en seuraa. Ulkomaisista Komedia-kanavan,aikaisemmin nelosella pyörinyt, Everybody Loves Raymond (1996-2005) on saanut armon silmissäni. Kertoo Barone-perheen elämästä New Yorkissa, johon kiinteästi kuuluvat Raymondin vanhemmat. Hyvin kiinteästi! Tämmöisiä kepeitä jaksan katsella. En syvällisiä, en keskusteluja maailman ikävyyksistä, uutisetkin täynnä mellakoita siellä sun täällä. Mitä ihmiset oikein tahtovat? Eräs suomalainen taksikuljettaja kertoi Turussakin jo käydyn ulkomaalaistaustaisten eri uskontokuntiin kuuluvien kesken yhteenottoja. Egyptiläiset voivat huonosti. Suomalaismatkaajat tuodaan kotiin pois kahakoiden jaloista. Lähetystöjä maailmalla suljettu. Ulkoministeriöt eri maissa varoittavat matkustamasta maihin, joissa rähinöidään.Mihin tämä kaikki päättyy? Ei taida auttaa sekään, kun joku missi kauneuskilpailussa vastaa toimittajan kysymykseen toivovansa rauhaa maan päälle. Onhan se niin nätti toivomus.

Alanko olla pessimisti?

FILIPPIINILÄISIÄ PIIRTEITÄ

Minä muistutan erästä filippiiniläistä elokuvatähteä! Tämä kerrottiin eilen Kirrassa. Ja sen kertoi filippiiniläinen hoitaja.Pelmahti eteeni, kun olin rullautumassa Kirran pyörätuolilla puolison huoneeseen ja onnistunut taiteilemaan kävelykepin, kassin ja olkalaukun vielä niin pyörätuoliin, etteivät putoa, kun kädet kelasivat tuolia eteenpäin. Hoitaja kysyi, jos puhun englantia. Sanoin puhuvani, vaikka siitä olisi saanut kuvan, että puhun hyvin, En oikeasti puhu hyvin, mutta ei minua myymään pääse. Hoitaja kertoi kiinnittäneensä ulkonäkööni jo edellisenä päivänä huomiota, koska muistutin erästä hänen maansa filmitähteä. Hän mainitsi elokuvan, mutta en enää muista mikä, kun olin niin häkeltynyt yhtäkkisestä kaakkoisaasialaisesta ulkonäöstäni.

Ehkä minä olen jossain edellisessä elämässäni ollut filippiiniläinen ja jäänyt jotain heikäläistä tähän supisuomalaiseen pärstään.Olen tietysti puhunut sujuvasti filipinoa ja syönyt tottuneesti balut-munia.  Esitin kyllä vaatimattomasti, että olen jo vanha raihnainen nainen, enkä luultavasti enää muistuta ketään. En edes entistä itseäni. Hoitaja otti olkapäistäni kiinni ja loihe lausumaan meidän kaikkien vanhenevan. Olin tämän kyllä jo tiennyt ihan vaan peiliin katsomalla. Sitten me puhuimme hänen Suomessa olostaan ja suomen kielen vaikeudesta ja siitä,että hän kyllä Suomessa viihtyy. Siinä kohdin kohosivat kuitenkin hiukan filippiinittären sirot olkapäät, josta eleestä voi päätellä oman makunsa mukaisen mielipiteen. Sitten me erosimme ja minä työntäydyin puolison huoneeseen, enkä edes yrittänyt kertoa hänellä olevan filippiiniläisen näköisen vaimon.

Illalla Kirrasta soitetiin: puoliso siirretty Laaksoon. Sinne sitten. On ollut jälleen keuhkokuvassa ja todettu siellä nestettä. Siitä kummallinen yskä ja röhiminen, johon kiinnitin huolestuneena huomiota. Alettiin antaa nesteenpoistolääkettä. Keskustelin lääkärinkin kanssa, mutta hän kirurgina ei ottanut kantaa mihinkään muuhun kuin sappikivileikkauksen jälkitilaan, joka kuulemma on hyvä ja siitä mies tokenee. Päivittäin käyn puolison luona, kun en osaa enkä halua olla käymättä. Kaiken vaivalloisuuden uhallakin.

KUMMITUSJUTTU HU-HUU JA BÖÖ

Nyt ei voi muuta sanoa kuin että syksyltä vaikuttaa. Helsinki saanut niskaansa valtavat määrät vettä. Tuuli taivuttaa puita, heittelee oksien asentoa miten mielii.Olen sulkenut ikkunoita.Otin peiton päälleni vuoteessa, enkä laahaudu rollaattorin kanssa paljain jaloin. Tosin tänään otin pyörätuolin käyttöön. Luut tykkäävät. Pyörätuolilla eilenkin rullauduin puolison osastolle Kirrassa. Kulkeminen joutuisampaa eikä ottanut kipiää.En tiedä, saako vierailija lainata. Lainasin vaan. Kiitos Jutan vihjeen.

Eilen kasasin roskapussit rollaattorin päälle ja hivuttauduin pihalle. Puoleen väliin päästyäni viidennen kerroksen O:n poika kiirehti luokseni ja kysyi (teititellen) voiko minua auttaa, hän veisi puolestani roskat. O:n lapsista näkee, että vanhemmilla on ollut aikaa kasvattaa heistä huolehtivia ja kohteliaita nyt vielä teini-iässä olevia nuoria. Olen ennenkin heistä, koko perheestä, blogiin tarinoinut. O:n puoliso on säveltäjä ja kotoisin maasta, jonka kansalliskukka on mimosa. Rakkaus toi Suomeen ja naimisiin, Sibelius-Akatemiaan ja säveltäjän ammattiin. Minä poikaa kiittelin ja hän olisi vielä saatellut pihan ovellekin, mutta en suostunut. Hidas kun olen ja taatusti pääsen yksin.

Kuulin kummitusjutun Kirurgissa. Ylihoitajana siellä 1900-luvun alussa toiminut Sophie Mannerheim (1863-1928) hiipii ylimmässä kerroksessa, eikä liiku aivan hiljaa. Askeleita ja huokauksia, joita siinä kerroksessa työskentelevät sekä hoitajat että lääkärit ovat kuulleet. Kun sanoin olevani varsin skeptinen aaveitten suhteen, loi hoitaja minuun pitkän katseen ja sanoi haamun olevan totta. Arvovaltaiset Kirran lääkärit ovat kuulleet ja joku jopa nähnyt Sophien valkoisen hahmon vilahtavan. Sen verran tulin hoitajan henkiolentotarinaa vastaan, että myönsin maailmassa olevan asioita, joita ei voi selittää edes tieteen keinoin. Hoitaja katseli minua vakavana ja nyökkäsi päätään. Puolison osasto on alhaalla sisääntulokerroksessa, jotta Sophie-rouva tuskin siellä vierailee. Minua kyllä tuli vastaan valkoisiin pukeutuneita, mutta olivat aivan varmasti elävää henkilökuntaa.Olin kuitenkin varautunut. Eihän sitä tiedä, vaikka Sophie olisi minun epäuskoisuuteeni loukkaantunut.

Näin viime yönä hetken hiukan outoa unta. Liekö johtunut Sophie Mannerheim-tarinasta. Olin nukkumassa kuten olin todellisuudessakin. Minua lähestyi mustiin ( ei siis valkoisiin) pukeutunut hahmo. Hän levitti suurten hihojen peittämät kätensä ja näytti hetken jättimäiseltä lepakolta. Sitten hänet tunsin, hän oli oma äitini.  Heräsin tähän kohtaan. En tiedä, mitä asiaa hänellä olisi ollut ja miksi tuo vaate. Enkä vaivannut asialla päätäni. Alkoi sataa ja nukahdin uudestaan. Luulen aika monien joskus näkevän unta äidistään.

HYMYÄ HUULESSA

Eilen oli kuin toinen mies Kirran petissä.Oli syönyt sekä aamiaisen että lounaan, vatsa toiminut, eikä vastustellut hoitotoimenpiteitäkään. Istua kökötti g-tuolissa, kun menin. Kampasin hiukset, syötin tuomani marjat, ajoin parran ja leikkasin sormien kynnet. Jälkimmäinen jäi kotona, kun päätin aina että "huomenna". Tästä voisi jotain oppia. Ukkelin arvot paljolti normalisoituneet, kun päästiin ilkeistä sappikivistä ja koko rakosta eroon. Hoitajat ja minä hymyilimme puolin ja toisin ja minä olin ylen tyytyväinen ja kiitollinen Kirran hoitoon. Puoliso tahtoi g-tuolista sänkyyn ja hoitajat auttoivat. Nukahti ja minä nilkutin Kirralta ulos. Oli vain keppi apuna ja se taisi olla vikatikki. Tänään, jos  vielä siellä mies on, otan pyörätuolin aulasta ja rullaudun sillä komeasti ja huolettomasti huoneeseen. Sairaaloiden lattioiden väriviivat, jotka perille opastavat,  ovat aina niin mahdottoman pitkiä. Meilahden viivojen voittaneita ei kuitenkaan.

Mennessä Kirurgiin taksia kuljetti jälleen ulkomaalaistaustainen mies. Hän lähti ajamaan Pohjoisespaa pitkin Mannerheimintielle päin, vaikka olisi ollut hyvä kääntyä jostain vasemmalle kohti Ullanlinnaa. Kysyin takapenkiltä "tiedättehän, missä Kirurginen sairaala on?"  Tätä ei olisi pitänyt tehdä. Kaveri kääntyi niin, että kiharat pöllähtivät ja huusi "tiedän, onko sinulla joku ongelma?" Tähän minä, että ei pidä suuttua ystävällisestä kysymyksestä. Mies ei kuulemma tykännyt äänensävystäni (?) ja käski minun olla hiljaa tai vaihtaa taksia. Hertsileijaa, mikä näitä ulkomaalaisia kuljettajia vaivaa? Ovatko kokeneet niin paljon rasismia takapenkkiläisiltä, että hyökkäävät heti? Ennen muinoin taksinkuljettaja-ammattikunnan sanottiin olevan palveluammatteihin kuuluvaa. Nykyisin saa kuulla vaikka mitä. No, taksi kuljetti minut Kirurgiin, mutta minä en kiittänyt ja laskin tarkasti, että sain oikein vaihtorahat. Huikkasi vielä perääni, että seuraavalla kerralla voisin mainita taksikeskukseen, etten huoli ulkomaalaistaustaista kuljettajaa. Tiedän muuten, että näin tehdään. Siitä oli kerran juttu lehdessä.

Sitten soitti C ja minä kysyin heti, tietääkö sukunsa nimissä olevan bastionin Suomenlinnassa? Tiesi. Siinä asutaan. Minä en ollut tiennyt, mutta tieto hyppäsi silmilleni siunatusta netistä, joka ihmiskuntaa kaiken aikaa viisastuttaa. Minun suvullani ei ole omaa bastionia missään. Mutta me ollaankin ihan ehtaa ja silkkaa rahvasta. Saavutuksetkin pitkälti kyseenalaisia vuosisatojen varrella kuten jalkapuuta, rosvoilua, avioliiton ulkopuolisia siittämisiä ja Jeppe Niilonpoikia.

KASARMIKADUN KIRRA

Istahdin näin poikkeuksellisesti jo 12.8. illansuussa koneen ääreen, mutta julkaisen (juhlallinen sana) vasta aamulla. Puoliso äreänä kuin mikä Kirrassa. Hirmuisella tappelulla saatiin sokeri ja lämpö mitattua kuin myös varpaasta hapensaanti. Kaksi hoitajaa ja minä teimme olan takaa töitä, minä eniten taistelulinjalla, josta raapimisjälkiä käsivarressa. Hoitajat raportoivat, että mies ei tahdo syödä. No, vein marjoja ja ne kelpasivat hyvästikin. Sitten hänelle tuotiin jäätelöä ja sekin meni, kun lusikalla tuuppasin suuhun. Viivyin huomattavasti vähemmän aikaa kuin ennen ja toivon, että pääsisi Laaksoon mahdollisimman pian, kuten minulle jo kerrottiin. Tuntuu kaikesta kokemastamme huolimatta hyvältä paikalta tässä vaiheessa ja puoliso tuumasi itsekin "hyvä", kun kerroin siirrosta. Miksi muuten ei tätä tehty suoraan Meikusta? Kaikki tämmöinen edestakaisin kuljettaminen pitkin kaupunkia maksaa kunnalle ja kuka sen loppujen lopuksi maksaa? Minä ja muut.

Ihan kuin Kirurgi ikänsä puolesta jo natisisi liitoksissaan vuosien taakan alla. Minäkin siellä maannut leikkauksen jälkeen ja jo silloin merkille panin vanhan talon vaivat. Tämän nyt 129 vuotiaan Kirurgisen sairaalan pääsuunnittelijana toimi Turussa syntynyt Frans Sjöström ( 1840-1885), eikä hän ehtinyt nähdä Kirurgia, valmistui vuonna 1888, milloinkaan valmiina rakennuksena. Sjöström  suunniteli muutakin  mm. Helsingin Teknillisen korkeakoulun vanhan päärakennuksen Hietalahdessa sekä joitakin rakennuksia Kiteelle ja Kuopioon, Turkuun.

Onhan se Kirra kunnioitusta herättävä ja kaunis talo. Helsinkiin historiallisesti kuuluva talovanhus. Lisärakennukset uudempaa arkkitehtuuria joidenkin vuosikymmenten takaa. Vanhassa Kirurgissa kapeita käytäviä, tavaroita ehkä tilanpuutteen takia vähän siellä sun täällä niiden reunustoilla. Huone, missä minä aikoinani parantelin leikkauksen jälkiä, oli hyvin suuri monin vierivieressä olevin vuotein. Tuli sotaelokuvat mieleen. Perustettiin kenttäsairaaloita, jossa paljon vuoteita, verta ja voihkinaa, ylityöllistetyt hoitajat ja lääkärit tekemässä parhaansa. Puoliso tänään yhden hengen huoneessa ja yhdelle hengelle näkyivät käytävän molemmin puolin muutkin sappiosastolla olevan. Kirurgissa on omaleimainen tuoksu, kuten vanhoissa taloissa pruukaa ollakin. Se ei ole huono tuoksu. Puolison  ikkunasta näkyy  upeita pihapuita ja loppukesän vahva vehreys työntyy melkein ruutuun kiinni. Mutta hän ei ulos katsellut syventyessään omaan kiukkuisuuteensa ja voimakkaaseen haluun päästä tästäkin lasaretista pian pois. Enkä oikeastaan ihmettele. Raijataan sairaalasta toiseen, uudet hoitajat ja lääkärit, pistetään, mitataan,kuvataan, leikkaushaava aristaa, yskiminen ottaa kipeää, eikä vaimo ota kuuleviin korviinsakaan viedä hänet kotiin.

HARMAANA MAANANTAINA

Eilen kökötin neljä tuntia Meilahdessa odottamassa puolison siirtoa Kirurgiseen sairaalaan.Olisin änkeytynyt ambulanssiin mukaan. Siirto ei minun aikanani tapahtunut, lääkäri leikkauksessa, ulosheittopaperit kirjoittamatta. Siispä kompuroin kotiin. Olin kyllä puolison syöttänyt ja ruoka maistui, vaikka väsähtänyt on edelleen. Onnistuin  puhalluttamaan vielä puhalluspulloonkin, mikä edesauttaa liman irtoamista. Nyt aamulla soitin Kirralle ja siellä mies on.

Olen soitellut pesuhoitajille, tuuraajalle ja fysioterapeutille, että taas on katkos tänne tulemisessa. Saas nähdä, miten intervallihoitojakson 21-28.8. käy. Tuskin sinne. Saattaa olla Kirran jälkeen vielä Laakso, jonne tuupataan jatkohoidon jatkohoitolaiset lisää toipumaan ja kuntoutumaan. Jos leikkaus olisi sujunut tähystyksellä, menisi kaikki nopeammin. Avoleikkaus oli, jotta aikaa menee tervehtymiseen. Vielä puolison tuntien  -hyvin kauan.

Illalla olin itse aika kehnossa kunnossa rikkoni kanssa. Selvähän se, kun  kolmen päivän ajan päivittäin olin laahautunut melkein puoli kilometriä Meikun käytävillä päästäkseni osastolle ja sieltä pois taas pääovelle. Rikkoparka ei tykännyt.Molemmat lonkan puolet äityivät, eikä tahtonut löytyä nukkuma-asentoakaan. Onneksi olin niin uupunut, että uni tuli kuitenkin suhtnopeasti. Jutta, joka ilokseni blogiani ilmeisesti silloin tällöin lukasee, ehdotti pyörätuolin lainaamista Meikun sisääntuloaulasta. Niitä näin, mutta en tullut infosta kysyneeksi, ovatko yleisessä käytössä. Matkan varrella V1P-osastolle on vielä porrasaskelmiakin, joita pitkin ei p-tuolilla pääse. Vieressä on jonkunlainen avohissi, joka seilaa kaiketi näiden askelmien ohi, mutta tuskin koneita huonosti osaavana käyttäjänä olisin onnistunut sillä vehkeellä kulkemaan.No, nyt on pitkät käytävät Meikun sairaalassa kohdaltani takanapäin ja eteneminen puolison osastolle tässä 129 vuotta vanhassa Kirurgissa on jo helpompaa. Otan tänään rollaattorin mukaan. Kysyin jo puhelimessa, sujuuko sillä kulku. Sujuu.

Eilen 3T- ja 3B- ratikat jäivät historiaan. Minullekin jo lapsena oli tuttu kolmonen ja varsinkin 3T, jolla äidin kanssa ajoimme Kauppatorille ja Stockmannille. 3B meni Kallioon päin. Sillä pääsi Hakaniemen torille. Tänään näitä kolmosia vastaa 2 ja 3. Reitit samat. Kuluu aivan  varmasti jonkin aikaa, ennenkuin vanhoja kolmosia paljon käyttäneet oppivat astumaan nyt kolmoseen ilman kirjainta tai kakkoseen. Joku vanha stadilainen voi purnatakin tämmöistä muutosta vastaan. Minun pappani (äidin isä), vanha ratikankuljettaja, taitaa pilven reunalta hiukan pöllämystyneenä seurata nykyisin muuttuneita ratikkalinjoja ja numeroita. Hämmästelee raiteitten pituuttakin, kun nyt pääsee sporalla jo ihan Arabiaankin asti. Ilpo Tiihonen on kirjoittanut Matkakuume-runossaan siitä, mitenkä raitsikka kauaksi Arabiaan ajaa  " ...mutta kaukokaipuu kun kaihersi vaan, päätin saalem aleikum, nyt seikkaillaan - lähden ratikkamatkalle Arabiaan, lähden raitiovaunulla Arabiaan".

Sataa, pilvistä, asfaltti kiiltää pihalla, tuuli puissa. Syksyä enteilee.

SUNNUNTAIRAPORTTI

Tämä on nyt tämmöistä päivittäistä raportoimista, jonkunlaista tottumusta aloittaa uusi päivä tietokoneen ääressä. Nivelrikko ei sitten yhtään tykkää julmetusta kävelemisestä, jota joudun tekemään pitkin sairaalan käytäviä. Puoliso Meilahdessa ja siellä välimatkat ovat hirmuiset. Tornisairaala, jossa vatsaelinkirurginen osasto sijaitsee on Meilahden pääovelta yli 200 metrin päässä. Sen matkan nilkutan kepin varassa ja se tie on tuskien taivalta.

Lasiovista läpi, sitten valkoista viivaa pitkin, joka päättyessään muuttuu siniseksi ja se sininen viiva vie hissiin, jolla kerrosta alemmaksi. Tämän jälkeen jälleen pitkää käytävää sen päähän, jossa puolison huone on. Tässä vaiheessa on jo oikeasti hankalaa minulla. Pumppaan kipulääkkeitä maaruuni kotona ja toivon ihmettä. Kiukuttaa sekin, kun henkilökunta painaa iloisesti rupatellen pikavauhtia ohitseni, eikä kenelläkään ole vaivana nivelrikkoa. Matkan varrella pääovelta puolison huoneeseen on vielä porrasaskelmia, ylä- ja alamäkiä. Hiki virtaa otsalta poskille, meikki valuu...   Mietin kaikenlaista siinä kepin varassa taapertaessani välillä seisahtuen, nojaan seinään ja irvistän seinälle. Kun olen perillä, on otettava esille iloinen ja hilpeä ilme, kannustavaa puhetta puolisolle, ajettava hänen partansa, juteltava henkilökunnan kanssa, josta osa tupsahtaa tuon tuosta huoneeseen, tervehdittävä puolison huonetovereita, jotka liikehtivät milloin minkin apuvälineen varassa huoneesta ulos ja sisälle.

Puoliso tahtoo kotiin, on pahantuulinen kaveri ja haluaa päästä kaikista letkuista eroon, joita pitkin häneen tiputetaan lääkkeitä ja elvyttäviä aineita. Hän tahtoo pitää minua kädestä kiinni ja näin me olemme koko vierailuni ajan käsi kädessä minä varsin epämukavassa asennossa pienen pallin päällä käsi sängyn teräksisten laitojen välissä. Vihreä on päävärinä henkilökunnan vaatteissa, huoneen verhot samoin tyynnyttävän vihreät. Niillä saadaan aikaan eriö kunkin vuoteen kohdalle. Verhot heilahtelevat ilmavirrassa. Henkilökuntaa tuntuu olevan runsaasti, kokonaiskuva ammattitaitoinen ja asiallinen. Osasto on kuitenkin läpikulkupaikka, josta kynnelle kykeneväiset potilaat siirretään jatkopaikkoihin muihin sairaaloihin. Minulle väläytettiin Kirraa.

Kun tulen kotiin, eilenkin joskus neljän jälkeen iltapäivällä, olen todella poikki. Pitää jotain syödäkin.Nappaan kipulääkkeen ja lopun iltaa makaan sohvalla ja sitten ryömin vuoteeseen.Lonkkaluut kipuilevat ja nyt jos koska huomaan ihmisen olevan melkein pelkistä luista rakennettu. Kun luusto prakaa, on leikit kaukana. Hammasta purren vaan taas tänään Meikun sokkeloihin, Tornisairaalan uumeniin. Ei auta itku markkinoilla.

KETTUKO VIISAS?

Kerron aluksi kotiasiat. Epäilivät vatsavaivojen aiheuttajaksi puolisolla sappikiviä. Kävin päivällä tervehtimässä ja silloin vielä tutkimukset kesken. Erilaisia kuvauksia.Illalla soitti lääkäri: leikataan. Myöhemmin vielä hoitaja. Yöllä olin yhteydessä  heräämöön, jossa puoliso jo oli pöppöröisenä. Tänään osastolla, jonne kiiruhdan vierailuaikana. Tämmöinen käänne yhtäkkiä.Yö mennyt puolisolla nukkuen, lievää aggressiivisuutta hoitotoimenpiteiden aikana,pantiin lepositeisiin, kertoi hoitaja, kun nyt aamulla soitin.

Vaikka olen hiukan saamaton kotona, otin kuitenkin eilen itseäni niskasta ja panin pyykit koneeseen, lämmitin kukkoa viinissä á la Herkku ja katselin tv:stä Rouva kirkkoherran. Oulusta soitti E ja hän onkin ystävistäni ainoa, joka tietää puolison olevan taas sairaalassa. Ellei sitten L tätä lue!

Hörpin aamukahvia tässä samalla Klaus Haapaniemen Taika-mukista, jonka kyljestä minua katselee sininen pöllö ja punainen kettu.Pidän pöllöistä, jos kysymyksessä on eläinkunnan edustaja. Linnun sanotaan olevan viisauden symboli, mutta myös -yllätys,yllätys- tyhmyyden, mikä viitannee joskus meihin ihmisiin "olet ihan pöllö".Kettukin edustaa viisautta.Kerrotaanhan ketturepolaisen olevan varsin ovelan ja kekseliään. Onko se?

Saduissa kettu on saanut huomiota, eikä ranskalainen Jean de La Fontaine ( 1621-1695) ollut pekkaa pahempi, vaan kirjoitti Fables-kokoelman eläinsaduista niihin sisältyen  tähän panemani  Häntänsä menettänyt kettu:

Jo iäkäs mut hieno kettu / kaniinin ryöstäjä ja surma kanojen, / siks useinkin myös ahdistettu, / jäi viimein ansaan ihmisen. / Vain onnen kaupalla pääs irti kettu polo,/ ja hännän jättää sai se päästimeksi pään / näin vapaa ollen taas,  hännätönnä nolo, / muut aikoi johdattaa se samaan häpeään / ja kettuin neuvostoon nyt läksi, lausui siellä / "Miks häntää raahata? Se haitaksi on vain / tomua lakaisee ja rapakoita tiellä; / ei sillä mitään tee, siks aatoksen ma sain / ei muuta tarvita kuin veistä / ja kaikki leikatkoot pois hännät joutilaat". / "Sun neuvos oiva on", näin vastaa joku heistä, "vaan, kuoma, käännyhän, niin vastauksen saat." / Ja naurunremakkaan kun puhkes pilkka kuoron, / niin töpöhännältä se riisti puheenvuoron. / Vai häntää leikkaamaan! Ken suostuis semmoiseen? / Jäi vanha muoti ennalleen.

(Eläintarinoita WSOY 1955, suom. Yrjö Jylhä)

JÄLLEEN SAIRASHUONEESEEN

Semmoista eilen, että kutsuin illalla myöhään ambulanssin ja puoliso vietiin sairaalaan minä keppeineni mukana. Hän alkoi ykskaks valittaa vatsaa ja se oli kosketusarka. Mukana oli yllättävästi hammassärkyä, joka hiukan sekoitti kipukohdan määritystä ensin.Kallistuin kuitenkin vatsan puolelle. Istuin sairaalan odotustilan epämukavassa ja kovassa tuolissa odottamassa puoli kahteen yöllä ja sitten menin kyselemään. Pääsin puolison sängyn viereen.Keskustelin lääkärin kanssa ja lähdin kotiin.Tutkimuksia alettiin heti tehdä ja nyt ne jatkuvat sairaalassa, jonne hänet oli yöllä siirretty ja minulle asiasta ilmoitettu. Tulehdusarvot jälleen korkeat, joihin syytä ei edelliskerralla löydetty, vaan antibiooteilla hoidettiin laskuun. Nyt olisi löydettävä, että päästäisiin asianmukaiseen hoitoon. Kuulin puhuttavan sappikivistäkin.

Mutta olipas kaupunki hiljainen, kun kyyditsin itseni yöllä taksilla kotiin. Kuin olisi pikkukaupngin katuja ajellut. Vain aivan keskustassa oli hiukan väkeä ja jokunen terassikin vielä auki. Viikonloppu ei vielä alkanut, että tänään jo ehkä erilaista. Taksinkuljettaja kertoi mielellään olevansa yöajossa juuri hiljaisen liikenteen takia. Ei ruuhkia, ei ihmismassoja kaduilla, ei pyöräilijöitä estämässä pyöräteillä auton pysäköimistä pyörätielle, liikennevalotkin poissa käytöstä. Kertoi myös valikoivansa asiakkaan, ei ölvertäjiä paksussa humalatilassa olevia, jotka yrjöävät heti autoon päästyään. Onneksi minä sain puhtaat paperit ja minut kuljetettiin ystävällisesti jutellen kotiovelle.

Puolison ilmapatja surisi hiljaa yksikseen ja tyynyllä oli puolison pään painama jälki. Otin puolikkaan nukahtamispillerin varoiksi ja nukahdin sateen ääneen ja mahtavaan salamointiin taivaalla.Ukkonen ei kuitenkaan saavuttanut Suomea odotetun voimakkaana, vaan oli heikennyt matkallaan Ruotsista tänne. Lähden tänään sairaalaan, kunhan ensin olen kysellyt tilannetta. On myös ilmoitettava sosiaalitoimistoon ja ensi viikolla kotihoitoon, jos sairaalaan jää. Toivon niin, että saataisiin hänet nyt kerrankin kuntoon. Eikä vain lääkkeillä oireet poistaen, vaan myös itse vaivaa hoitaen.

Tämmöistä taas. Kirjoittamisiin.

MARINAA, MYÖS KEHUJA

Olenkohan jotenkin ylivaativa, kun taas eilen petyin pesijähoitajien käyntiin? Puolisokin alkoi kiukutella, sanailla ja huitoa. Kaksi hoitajaa ei pystynyt tilannetta hallitsemaan.Mikään ei sujunut. Pesu ja hoitotoimenpiteet saatiin lopulta suoritettua. Huomattiin vihdoin sekin, miten päin vaippa pannaan asiakkaalle, kun sitä oli ensin tovi kieputeltu. Kaikkein eniten aiheutti hämmästystä se, että meidän huushollissa ei ole "vamppua". Meni tovi, ennen kuin äkkäsin, mitä sana tarkoittaa. No, pesusienihän se. Meillä vaan ei moista käytetä. Hiuksiin shampoota, käsiin saippuaa ja muuten riittää suihkutus. Kysymykseen ei siis tule ylenpalttinen hankaaminen eikä koko kropan saippuoiminen. Taidamme olla koko kotihoidon piirissä ainut vamputon pariskunta. Enkä pidä siitäkään, että pesijähoitajat penkovat laatikoitani kylpyhuoneessa. Edelliset löysivät meikkituotteitteni joukosta "vampun" ja hankasivat puolison meikinlevittäjäsienellä. Se hajosi lattialle jouduttuaan liian kovakouraiseen käyttöön.

No, ja sitten tuli meille uusi fysioterapeutti. Edellinen vaihtoi piiriä. Sekä tämä uusi että vanha osoittivat asianmukaista ammattitaitoa. Olin suorastaan ihastunut kumpaiseenkin. Puoliso käyttäytyi asiallisesti antautuen kiltisti fyssarin ohjaukseen. Jumppa sujui vuoteessa ja kävely rollaattorin kahvoissa olosuhteisiin nähden hyvin.Asia on niin, että vaikka puolison aivot eivät kokonaisuudessaan enää pelaa, huomaa hän kuitenkin, kenellä on ammatitaitoa, kenellä ei. Arkuus ja avuttomuus hermostuttaa. Hoitajalla pitää olla varma ote ja auktoriteettia riittävästi ystävällisen asenteen myöteäilemänä. Fysioterapeuteilla yleensä on. Ja minä annan kehumisen kuulua. Eilenkin. Annan aina kiitosta, kun on aiheellista.

Tänään on puhalluspullokokeilua. Olen jo valistanut puolisoa tulevasta ja vaikutti myötämieliseltä. Saas nähdä. Aamu alkoi meillä varsin varhain, kun puoliso ilmoitti viiden maissa halunsa päästä vessaan. Tämmöinen toive meillä on hyvin harvinaista ja ampaisin nivelrikkoa uhmaten kuin Anttila ylös vuoteeltaan ja kyöräsin puolison asialleen.Ehdimme. Kehuin häntä ilmoituksesta, oma-aloitteisuudesta ja olin ylpeä hoidokistani. Pesin ja rullauduimme takaisin vuoteeseen. Minulle ei enää uni tullut ja kävelin rollaattorin avulla työhuoneeseeni. Aamukahvin tiputtelua tässä jo haikailen. Heitän maaruuni pillerit ja annan miehelle omat.Tästä se päivä urkenee taas tänäänkin auringon paistaa helottaessa kirkkaalta taivaalta.

TÄMMÖISTÄ TÄNÄÄN

Jee,jee, taas uutta päivää mennään. Sen verran holotnaa aamukahvin aikaan, että suljin keittiön ison ikkunan.Syksyaamujen kuulakkuus tuloillaan. Koulutarvikkeita mainostetaan ja ekaluokkalainen jännittää elämänsä ensimmäistä oikeata koulupäivää. Muistan minäkin. Äiti vei alussa.Piti kädestä.Mannerheimintietä mentiin, käännyttiin Urheilukadulle ja siellä se oli, Töölön Yhteiskoulun valmistava koulu. Kolme vuotta. Sitten samaan  rakennukseen pääsykokeiden kautta ja oltiin jo oppikoululainen. Koulut alkoivat syyskuun ensimmäisenä siihen aikaan. Jämptisti kesä kesti vapaudessa kolme kuukautta.Nilkka- ja polvisukat vaihtuivat pitkiin paksumpiin sukkiin ja koulun naulakko pullotti lämpimimmistä takeista ja myssyistä.Toukokuuhun oli pitkä aika. Silloin taas alkoi uusi kesä ja minä muiden mukana olin syksyllä oppikoulun toisluokkalainen. Siis jo mahdottoman iso tyttö.

Miten tämä kesä on kohdallani tänä vuonna mennyt? Sanoisin että melkoisen  hissukseen jo pelkästään rikkovaivankin takia. Mutta mikään ressukkaraukka en ole, vaikka C yhä edelleen niin inttää. Lateli viimeksi puhelimessa oikein nekrologin kaltaisen. On minulla kuulemma ollut kuitenkin hyvä elämä, tapahtumarikaskin, olen matkustellut ja nähnyt maailmaa, on ollut ystäviä, rakastavat vanhemmat, harrastuksia jne. Kuuntelin karvat pystyssä. Kuollutko olen?  Tämä raukaksi kutsuminen alkaa tympiä, turhaakin turhempaa säälin ujuttamista keskusteluun. Elämä on nyt näin, mutta vainaja en ole. Moni minua vaivaisempi elää täysillä tuntematta itseään mitenkään kurjaksi raiskaksi, pois heitettäväksi kuin vanha rukkanen. En tykkää yhtään tästä C:n minuun kohdistuvasta marinasta. Itse kun en vaivojani valittele. Mikä ihmeen oikeus hänellä on? Hän ei tätä blogia lue, jotta voin rauhassa marmattaa. Olen kieltänyt häntä voivottelemasta, mutta ei ole perille mennyt. Jos en nyt tanssiksi tällä hetkellä voi pistää, niin ei elämä tähän rikkoon lopu.Pääkoppa pelaa ja sormet tietokoneen näppäimistöllä. Hoidan puolison jetsulleen hyvin, laitan ruuan, nilkutan roskat roskikseen ja ylihuomenna aion stadiin. Rajallisuutta on, mutta mitä sitten. Tehdään toisella tavalla, helpommasti. Tai jätetään tykkänään tekemättä. Elämää tämä vain on, ei sen kummempaa.

Kohtapuoliin tulevat pesijähoitajat. Tuovat puhalluspullon tullessaan, jos sillä pääsisimme eroon puolison ajoittaisesta limayskästä. Jännittää, kun en tiedä, miten suhtautuu puhaltamiseen. Sitä en voi hänen puolestaan tehdä. Myös fysioterapeutti tulee tänään.Kävellyttämistä rollaattorin kahvoissa ja minä pyörätuolin kanssa perässä, jos puoliso aikoo keikahtaa. Vilkas päivä tiedossa. Herkun tilauskin tehtävä. Niin vaan tämä "ressukka" aikoo selviytyä tänäänkin hommistaan.

MISTÄ JOHTUIKAAN MIELEENI TÄMÄ

Äitini sairasteli paljon ja meillä kävi kotona lääkäri. Kerran tuli ujonpuoleinen nuori mieslääkäri, vastavalmistunut ja aranoloinen. Hän ei tiennyt, mikä äitiäni vaivaa, vaikka äitini tarjoili diagnoosiksi sappivaivoja. Lääkäri avasi paksun kirjan ja alkoi katsella, mihin vaivaan oireet sopisivat. Eivät kuitenkaan sappivaivaan, tuumaili nuori lääkäri. Tämä myöhemmin osoittautui vääräksi arvioinniksi ja äidiltäni leikattiin sappikivet. Ne pantiin siihen aikaan muistoksi paperipussiin potilaan vieressä olevalle pöydälle. Äitini oli makeankipeä ja luuli pussissa olevan karamellejä. Pisteli sappikivet maaruunsa ja poltti kitalakensa ja ruokatorvensa. Tästä seurasi se, että äitini luuli tätä jonkunlaiseksi Jumalan rangaistukseksi virheistään elämänsä varrella ja alkoi lukea Raamattua.Siihen aikaan sellainen kuului jokaiseen potilaan pöytälaatikkoon vuoteen vieressä. Tätä jatkui kotonakin ja elämä muuttui ankeaksi. Perheen piti elää Raamatun mukaisesti ja synniksi laskettiin melkein kaikki, mitä meillä ennen oli ollut. Ruokapuolikin yksinkertaistui, vaikka siitä ei luultavasti Raamatussa ohjeita annettu.

Sitten eräänä päivänä saimme vieraan. Kaino-täti, äidin lapsuuden ystävä, tuli visiitille. Kuunteli huolemme vakavana. Tämän jälkeen marssi äidin luo, joka oli yhä vuoteessa suorittamassa rangaistustaan. Hän otti Raamatun äidin kädestä ja puhui niin kauan, kunnes äiti ymmärsi, että sappikivien syömisen aiheuttamat kivut eivät olleet Jumalan rangaistusta, vaan karkkiahneudesta johtuvaa kurkkukipua, joka jo oli parantunut. Äiti katseli ystäväänsä, jonka kotkannenä näytti tavallista suuremmalta ja koko Kaino-täti oli auktoriteetin ympäröimä. Tämän jälkeen  äiti palautui oikeaksi äidiksi ja isän vaimoksi. Kotielämä muuttui entisenlaiseksi virheineen ja synteineen päivineen. Äidin isän (pappa) vanha sormihakemistoinen Raamattu jouti takaisin hyllyyn virsikirjan viereen. Eikä sitä sen koommin sieltä otettu. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin muistelimme, Kaino-täti ja minä, äitini sappikiviepisodia ja minä muistan jo nyt keskuudestamme poistunutta Kaino-tätiä yhä kiitollisin mielin.

Olen saattanut tämän kertoa blogissa ennenkin, enkä tiedä, mistä syystä juttu pullahti taas mieleeni. Pidin juuri Kaino-tädistä eniten äitini ystävistä. Auttelin häntä monin tavoin hänen kuolemaansa asti. Hän eli yli 90v. Minulla ei ole sisaruksia ja jo pikkutyttönä annoin Kaino-tädille nimen Sisaru, jonka nimen hän sai pitää lopun elämäänsä.

USKON MIHIN USKON

Elokuun neljäs aamu menossa.Aurinkoa puiden latvoissa tuulen leikitellessä oksistossa.Hiljainen on pihapiiri. Suvi loppusuorallaan, rapukausikin jo menossa. Siitä onkin pitkä aika, kun olen saksiniekkaan tarttunut. Missä laatikon perukoilla lienevät rapuveitset? Juhlat juhlittu, vieraitten ketsitseminen jäänyt aikojen taa. Katkerako? No en. Tuli vain mieleen.

Päivän matkalta kotiutunut C soitti ja kertoi juurtajaksain tapahtumat siitä hetkestä alkaen, kun hänet autolla kotiovelta haettiin. Raporttiin mahdutettiin kaikki.Katsoin kelloa, tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Taitaa rouvalla olla aika mahtavat puhelinlaskut. Hänellä kun on muitakin ystäviä kuin minä.

Näin unta -en kesästä kerran- vaan proosallisesti rappuluiskista, jotka uni oli jo rakentanut paikoilleen. Hyväksyvästi hymyilevä isännöitsijä pasteeraili paikalle tutkailemaan tulosta. Minä kieputtelin edestakaisin puolisoa pyörätuolissa luiskaa pitkin eikä nivelrikosta ollut tietoakaan. Pidän tätä unta hyvänä enteenä, vaikka en uniin uskokaan. Unet ovat yleensä alitajunnan rakentamia jostain tapahtuneesta, muistoja ja toiveita, mielikuvituksen keksimää "elokuvaa". Jos jokin uni mukamas toteutuu, on sattumalla sormensa pelissä. Näin minä uskon. En usko siihenkään, että muista maailmoista täällä vieraillaan tai asetutaan jopa jonkun julkisuuden henkilön nahkoihin. En usko sieppauksiin avaruusaluksissa, enkä suuremmin ihmeparantumisiin jonkun poppamiehen loitsuilla. En aaveisiin enkä Loch Nessin hirviöön. Sadetanssikaan ei saa minua vakuuttuneeksi, Esteriltä tulee jos on tullakseen. En ole varma siitäkään, että jossain meren pohjassa on kadonnut Atlantis, vaikka siellä nyt on vaikka mitä hukkaantunutta. Kämmenestä ennustaminen saa minut epäuskoisesti hymyilemään, teelehdistä tulevaisuuden lukeminen suorastaan nauramaan. Olen joskus ajatellut vähemmän vakavasti jonkun ihmisen kohdalla pisteleväni nukkeen neuloja voodoo-homman tapaan, mutta tuumasta en ole toimeen päässyt. Mihin minä sitten uskon? Tieteeseen, itseeni, todistettuun asiaan, näkemääni ja joskus kuulemaanikin, kokemaani. En aina kuitenkaan kaikkeen lukemaani. Uskon siihenkin, että ihmisellä pitää kuitenkin kaikesta epäuskoisuudestani huolimatta olla joku tai jokin, mihin uskoa. On se sitten totta tai tarua.  On minullakin, eikä sillä ole mitään tekemistä tieteen, näkemiseni tai todistetuksi oikeaksi tulemisen kanssa.

Eiliset kuhafileet olivat sitten eri hyviä. Voissa paistoin, Siiklejä tillin kanssa, salaattia ja jälleen jälkiruuaksi marjoja, joista mustikat ovat saaneet puolison jakamattoman hyväksymisen. Pitänee pakastaa muutama rasiallinen. Tämäkin työ jäänyt retuperälle, kun en ole torille päässyt. Tillit, persiljat ja muut jääneet. Niitähän saa ympäri vuoden, mutta maussa on tingitty. Ei mitään auringon ja kesäilman raikasta tuoksua. Vähän ovat nuukahtaneita ja anteeksi pyytäviä. Parempi kuin ei mitään kuitenkin.Eläköön talven kasvihuoneet!

SITÄ JA TÄTÄ JUTUSTELUA

Eilen  Lähilääkäreistä hoitaja jälleen kerran panemassa puolison vatsan toimimaan. Sillä saralla kun ollut päivätolkulla hiljaiseloa, mikä ei ole suinkaan suotavaa ihmisen hyvinvointia ajatellen. Nilkutin illan suussa roskikselle katse tiukasti askelissa, etten lankea. Varpaankynnet leikkasin puolisolta ja jalat rasvasin. Puoliso tykkäsi.Lajittelin lääkkeet dosettiin ja tunsin olevani kaikin puolin tarpeellinen. Niin, ja tilasin minä Herkusta ruuat. Tuodaan tänään. Hilauduin parvekkeellekin ja poistin yhden kuivuneen pelargonian. Raukkoja ei ole kasteltu viikkoihin. Hortensia on aikoja sitten heittänyt henkensä. Mitenkä paljon tänä suvena ovatkaan kasvini kärsineet? Rääkkäystä ja heitteille jättöä? Kasvithan kuulemma myös tuntevat kipua, närkästystä ja pystyvät kommunikoimaankin keskenään.Varmaan olen kaikkien kasvilajien mustalla listalla.

Ylimääräiset vaipat haettiin tänään. Työhuone siistiytyi heti päästyäni isoista laatikoista eroon. Minulla hyvä mieli ja vaippojen hakijalla ehkä vielä parempi, kun on pitänyt omakustanteisesti hankkia puolisolleen. Kertoi  etujen kiristyneen ja hoidokin saamisen kotihoidon piiriin vaikeutuneen. Kunnat säästävät. Silloin vielä kymmenen vuotta sitten oli toisin, kun meillä sairastuttiin. Vuosien aikana on myös meiltä etuisuuksia poistettu ja monet hoitotarvikkeet ovat nykyisin omakustanteisia tai käyttömäärää rajusti supistettu. Joku jonkun kirjoituspöydän takana päättää, kuinka monta vaippaa päivässä menee. Mistä hän tietää? No, tästä asiasta olen käynyt kirjeitse ja puhelimitse keskusteluja eri tahojen kanssa kaupungin virkamieskoneistossa. Enkä kohteliaita perusteluja supistamisiin hyväksynyt saati ymmärtänyt. Mutta alistuttava vaan oli.

Marimekossa jälleen ehkä piirrelty kankaisiin toisten puita. Kirjakustantamo Random House tutkii, jos heidän lastenkirjassaan olevat puut on plagioitu Marimekon kankaisiin. Olisikohan niin, että Marimekon taiteilija on joskus selaillut Random Housen kirjaa ja alitajuntaan jäänyt kuvat puista?  Aikanaan pullahtavat aivoista esille uutta kuosia suunnitellessa. Suunnittelija pitää omanaan. Taikka sitten Marimekon taiteilijoiden mielikuvitus ehtynyt ja otetaan käyttöön rajut menetelmät siinä toivossa, että kukaan ei hoksaa. Aina joku sen tekee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Valheella kun pruukaa olla lyhyet jäljet.

Meillä on tänään lihapullia kermakastikkeessa á la Herkku. Siikli-perunat pesen ja keitän. Jonkunlainen salaatti rustattava ja jälkiruuaksi herkullisia kotimaisia marjoja. Eilen jossain tv-ohjelmassa kerrottiin ulkomaisen marjanpoimijan puskevan yli 10-tuntisia päiviä ja keräävän sesongin aikana 5000 kg. Minä olen ollut jo aivan uuvuksissa saatuani kippoon muutaman litran. Kerran olen oikein ryhdistäytynyt puolukka-aikana ja kaksi ämpärillistä tuli, joista toisella ilahdutin ystävääni. No, aikaahan tästä on vierähtänyt totta kai. Ei minusta enää olisi ilman rikkoakaan.











 

VOISINKO OLLA EMPAATTISEMPI?

Luiskamiehet olivat ja kävivät. Nyt enää asialle saatava isännöitsijän siunaus, niin luiska pykätään. Koko rappusten levyinen ja kolmatta metriä pitkä. Siinäpä on sitten helppo lykkiä ylös sekä alas.Puolisokin hymyili leveästi, kun uhkasin ulosmenolla luiskaa pitkin. No, saattaa kulua aikaa, mutta odotellaan kärsivällisesti.

Rikkokivut lieventyneet. Saan jo vasemman jalan toisen päälle maatessa eli siis jalat ristiin. Kukaan ei usko, mitenkä mukavalle tuntuu tämmöinen vähäpätöinen asia. Vielä olen kotona rollaattorin varassa ja roskia vien kepin avustamana. Vasemmalle jalalle kun ei voi ainakaan vielä täyspainoisesti varata. Mutta sujuupa, sujuupa jo kaikki sutjakkaammin, mieli virkistynyt ja puolisokin hyvällä tuulella.Ottaa kuuliaisesti lääkkeet, ei vastusta hoitotoimenpiteitä, omaa hyvän ruokahalunkin. Mikäs meitin on olla ja eleä.

Luettuani tänään Heidin blogin, jäin itsetykönäni miettimään, että olen juuri sellainen ihminen, kaikesta sosiaalisuudestani huolimatta, etten tykkää tunkeilijoista vieressäni, jotka kyselevät yhtä ja toista haluten itsekin avautua juurta jaksain. Jouduin useasti näiden päällekarkausten kohteeksi odotellessamme invakuljetusta Stockmannin Espan puoleisilla ovilla. Viereen istahti vanhempi naishenkilö ja aloitti keskustelun kysymällä,odotammeko kyytiä. Sitten olisi pitänyt selvittää, minne olemme menossa, mikä miestä vaivaa ja kauanko on pyörätuolia käyttänyt. Tämän jälkeen yleensä vierushenkilö katsoi asiakseen saada kertoa koko elämänkaarensa tarinan vaivoineen päivineen. Otin tämmöisen hyökkäyksen hiukan ynseästi vastaan ja yritin viestittää mahdollisimman kohteliaasti tahtovani olla rauhassa. Kuitenkin tiesin keskustelukumppanini potevan ehkä yksinäisyyttä ja minulla olisi mahdollisuus olla hetken verran hänen ainoa kuulijansa, osoittaa ystävällisyyttä ja empaattisuutta. Näin ei likikään aina käynyt. Entäs, jos minä joskus joudun samaan tilanteeseen ja minulle käännetään tylysti selkä? Entä, jos minä istun etsimässä epätoivoisesti keskustelukumppania puiston penkiltä ja saan kylmää vettä niskaani? Tämä tuli mieleeni, mutta en välittänyt. Invataksin kimppakyydissä sanon päivää ja näkemiin. Vastailen kysymyksiinkin, mutta keskustelua en aloita. Matkat yleensä lyhyitä ja vertaan niitä ratikkamatkaan. Ei sielläkään aleta vierustoverin kanssa maailmaa parantelemaan. Ja jos, niin helsinkiläinen katselee yrittäjää nenän vartta pitkin hämmästellen tämmöistä odottamatonta päällehyökkäystä. Ei me täällä Helsingissä! Ei ainakaan usein.

Hyvää alkanutta elokuuta.