PIENI STADILAINEN RUNO

Mietin hetken, lainaanko tähän Jukka Viikilän vai Arvo Pohjolan runon. Pikaisen ajattelutyön tulokseksi sain että Pohjolan panen.

Tunnen tänään itseni vahvasti stadilaiseksi. Miksikö? Semmoinen tunto vain tulee silloin tällöin.  Voi johtua siitä, että olen stadilainen. Kaipaan Stadiin. Haluan katsella ratikkaa ja Aleksanterinkatua. Kävellä siellä tai Bulevardilla. Voi johtua siitäkin, että juon parastaikaa aamulattea Helsinki-aiheisesta mukista. Siinä on kuva entisajan Espasta joskus 1800-luvulla.

Panin päähäni eilen vaaleamman baskerin oman kevääni iloksi. Pelkin hiuksin en vielä kulje. Sitä paitsi oli auringonpaisteesta huolimatta viileä päivä. Tuulinenkin. Menin täkäläiselle Stockmannille. Valmistautuivat Hulluille Päiville. Levitettiin keltaisia muoveja, eikä kenelläkään ollut oikein aikaa myydä. Hedelmiäkin oli valju valikoima. Ostin hapankorppuja ja Halloumi-juustoa. Menin toiseen kauppaan ostamaan hedelmiä ja hallaimia. Kysyttiin S-korttia.

Jätin loton. Kysyttiin veikkauskorttia. Menin apteekkiin. Kysyttiin S-korttia. Stockmannilla ei kysytty mitään korttia. Tarjosin kanta-asiakaskortin itse.

Tulin kotiin ja soitin Huoltoon. Luvattiin taas kerran selvittää ovien höyläys ja soittaa minulle takaisin. Ei soitettu koko päivänä. Olin vähän pettynyt. En muuten meinaa antaa periksi! Jollain lailla höyläys järjestyy.

SLANGIA

Huulta
voi heittää kenen kanssa vaan.
Mut slangia. Soon outoo.
Olit sitten Valkassa,
Rööperissä, Krunassa,
Tölikassa, Sörkassa.
Ihan missä vaan.
Aina sä törmäät junttiin.
Mut joskus. Onneks.
Treffaa staran,
kun heittää slangia.
Saa hiffata, ettei Stadi
ihan umpijunttikylä ookaan.
Ihan vielä.

(Arvo Pohjola, kirjasta Himaföneri)