Eilen ihmettelin, mistä voisin hämmästyä. No, taannoin ihan oikeasti sen tein. Olin saanut yllättäen uuden lukijan blogilleni. Niin että kyllä osaankin hämmästyä! Kirjoittajan sydän aina sykähtää ilosta, kun huomaa, että joku on kiinnostunut. Ehkä kerran ehkä kaksikin.
Kun puoliso vielä oli olemassa, sain Stockmannilta kuukausittain etuseteleitä. Olihan keskustan tavaratalo lähikauppa ja jokaviikkoinen käyntikohde. Nyt olen muutaman kerran saanut yhden etusetelin kannettuani yhden naisen talouteni ropoja Herkkuun muuttoni jälkeen ja päästyäni Stockmannia taas lähemmäksi. Tämä kuuluu kanta-asiakkaan etuihin. Kyllä Stockmann pitää omistaan hyvää huolta. Tosin se edellyttää uskollisuutta ja etuun kuuluu tietysti, että rahaa kertyy tavaratalon kassaan tietyn summan edestä. Mikään ei ole aivan ilmaista
Vesikallion Rehn-kirjassa olen jo niin pitkällä, että rouva Rehn on jättänyt taakseen puolustusministerin viran ja on nyt henkeen ja vereen puolustamassa Balkanilla rauhaa ja ihmisoikeuksia. Mitä hän tuli näkemään kentällä, oli sellaista, mitä ei koko maailmassa olisi pitänyt tapahtua. Ruumiita ja ruumiin osia. Puhuttiin kuolleiden ihmisoikeuksista. Rouva Rehn ei kaihtanut mitään, työskenteli tunnollisesti kaiken kauheuden keskellä uhrintunnistajien kanssa. Hän kuuli tarinoita ihmisiltä, jotka olivat kadottaneet läheisensä. Niissä tilanteissa ei rouva Rehnin kasvoilla näkynyt kertaakaan sitä kuuluisaa hymyä, jonka koko maailma tunsi. Hän koki vain syvää vihaa kaikesta tapahtuneesta.
Sitten soitti YK:n pääsihteeri Kofi Annan, joka tahtoi rouva Rehnin erityisedustajakseen entisen Jugoslavian alueelle. Rouva Rehn oli jälleen uuden tehtävän edessä. Piti lähteä New Yorkiin saamaan lähemmät ohjeet. Tässä kohdin kirjaa nyt olen.
Olen saanut itseni jo ihmisten-ilmoille-meno-kuntoon ja kohtapuoliin lähdössä laboratorioon. Maaruni kaipaa kahvia, mutta ei ennen verikokeita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti