Luen Jukka Viikilän uutta kirjaa Suomalainen vuosi. Tykästyin Viikilään lukiessani Akvarelleja Engelin kaupungista. Siitä hän sai Finlandia-palkinnon ja minä nautinnon. Hyllyssäni on myös Viikilän runokokoelma. Viikilä sanoo jäiden lähtöajasta "Kokemus talven ja kevään rajasta ei voisi olla selvempi kuin sillä, joka putoaa jäihin. Talvi lakkaa äkkiä kantamasta..." Onko nyt talven ja kevään raja?
Minua alkoi kauppakeskuksessa vieras mies puhutella. Kertoi olevansa orpo ja velikin meni hirvikolarissa. Otin osaa. Kertoi myös saaneensa hyvän kasvatuksen ja eläneensä onnellisen lapsuuden. Minä en kertonut mitään. Sitten hän lähti ja jätti jälkeensä vanhan alkoholin tuoksun. Minäkin olen orpo, ajattelin.
Kirjoituspöydällä on hiirimatto, jossa Helsingin kartta. Jos asuisin vielä Katajanokalla, olisi kotipaikkani kartalla. Nyt ei ole. Asun kartan ulkopuolella. Maaseudulla ei edes tiedetä, mikä ja missä on se osa kaupunkia, jossa asun. Maaseutua tämäkin oli vielä 1960-luvulla, kun Nymanin lehmät laidunsivat kauppakeskuksen kohdalla. Olen murheellinen, koska asun kartan ulkopuolella. Täällä ei aja nelosen ratikka eikä bussi 14. Täältä on pitkä matka kaikkialle. Stadiinkin. 20 minuuttia metrossa, jossa vältellään katsekontakteja. Tuijotetaan oranssisia penkkejä tai ikkunasta ulos, kun juna hetkeksi vilahtaa maan päälle tai tuijotetaan matkapuhelinta. Ihmisiä ei katsella. Kukin on yksin omalla reviirillään, jonne ei ole muilla tulemista. Minun reviiriini saa katseilla tulla. Joku joskus tuleekin.
On lauantai ja lauantain puuhat. Osa ihmisistä kerää yhteen sukulaisia ja lähtee kauppakeskukseen. Jotkut lähtevät mökille haravoimaan ja katsomaan krookusten kasvamista. Jotkut taas ovat kaveriporukassa kulkemassa ties minne. Lauantai kuuluu viikonloppuun ja asiaan kuuluu toivottaa hyvää viikonloppua. Minä olen ystävän kanssa osan päivää ja illalla luen Viikilää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti