Olen kahlaillut valokuva-albumien joukossa. Heitän melkein kaikki pois. Joitakin kuvia irrotin, että voin joskus muistella. Albumeissa kuvia matkoista, koirakuvia, kukkakuvia, hyönteiskuvia (olin kova valokuvaamaan), kuvia mökistä, kanoista (niitä oli meillä mökillä aina kesäisin), puolisokuvia, kuvia vanhemmista ja ystävistä, maatalousnäyttelyn valtavan kokoisesta siasta, kuvia auringonlaskuista järven taakse, kuvia loputtomiin. Niistä ei jälkeeni kenellekään ole merkitystä. Roskiin vaan. Tulee tilaa kirjahyllyyn, jos vielä joskus ostan Keatsin lisäksi kirjan. Ja ostanhan minä. Tihrustaminenkin jää historiaan, kun kaihileikkaukset on tehty.
Tein eilen muutakin. Soitin H:lle, jolle piti jo viime viikolla lupaukseni mukaan soittaa. Meillä on ensi viikolla treffit klassisesti Stockan kellon alla. Siitä matka jatkuu, minne olemmekin menossa. Ehkä ensin Samppanjabaariin. Siellä on aina tyyntä ja rauhallista, voi jutella ilman suurempia häiriötekijöitä. Tarjolla on ihania pikkuriikkisiä voileipiä, jotka jo pelkällä olemuksellaan kertovat paikan eleganssista. Tarjoilija kysyy tuon tuosta, tarvitsemmeko jotain, olematta kuitenkaan tungetteleva. Hänestä huokuu harvinainen työn ilo. Vaalea sisustus tuolineen ja pöytineen on tyylikästä. Joskus sinne joku kantaa itsepalvelupuolelta lasiseinän takaa tarjottimen ja etsii paikkaa. Hänet ohjataan ystävällisesti takaisin itsepalvelupuolelle. Olen ollut siellä aiemminkin H:n kanssa, enkä usko hänellä olevan mitään nytkään menemistä vastaan.
Söin viimeisen kirsikan ja nyt on saatava lisää. Ei kun kauppaan. Postilaatikkoon kirje ohi mennessä. Meneminen ei houkuta, mutta aina elämässä ei voi tehdä vain sitä, mikä on kivaa. Ruuankaan ei aina kuulemma tarvitse olla suussa sulavan hyvää. Kaurapuuro lapsena kuului tähän kategoriaan, vaikka radiossa Markus-setä hehkutti aina torstaisin puuron nimeen ja valehteli, että sen syöminen edistää kasvua. Olin pettynyt, minusta ei puurosta huolimatta pitkää tullut.
Yksin asuvalla on elämä rikkaampaa, luin jostakin. Tarkoittanee henkilöä, joka on itse valinnut asumistapansa. Naimisiin ei enää "täydy" mennä, kuten joskus. Jos +25 v oli vielä naimaton nainen, hän oli auttamattomasti vanhapiika. Se oli häpeällistä ja naisessa täytyi olla jotain vikaa. Nykyisin monet valitsevat sinkkuelämän ja voivat hyvin. Minä totuttelen, enkä valinnut elämäntapaani itse, vaan jouduin tähän tahtomattani. "Rikkaampi" tarkoittanee, että voi mennä ja tulla oman mielensä mukaan, harrastaa oman makunsa ja aikansa mukaan, vastuu on vain itsestä. Nytkin lähden kauppaan sanomatta kenellekään mitään, painan oven kiinni ja tulen aikanaan tyhjään kotiin. Kuitenkin: olisin mieluummin "köyhempi" kaksin kuin "rikkaampi" yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti