Taas ilmeni eilen eräs asia metrossa, jota en ymmärrä. Vaunussa väkeä ja kahdella penkillä istujan vieressä lepäämässä hänen kassinsa. Minähän istuuduin. Hän olikin nuori nainen, joka oli meikkauspuuhissa. Kaikki aineet ja sudit hollilla, mascaraa ripsiin ja punaa huuliin. Ihan pokkana. Koko kasvopuoli uusiksi. Toivoin koko ajan ilkeästi junan nytkähtämistä. Olisi rajauskynä mennyt omille teilleen. Sitten käytiin hiusten kimppuun. Lensikö sieltä jotain? Vai näinkö väärin? Hiusharja suti pitkiä kutreja estottoman tehokkaasti. Olihan siinä katseltavaa ja minä röyhkeästi katselin. Julkinen paikka ja julkista huoltoa.
Treffit olivat Stockan kuuluisan kellon alla ja sitten Samppanjabaariin. Syömisen ja juomisen jälkeen menimme Akateemiseen Kirjakauppaan. Mitään emme ostaneet. Hipelöimme vain kirjoja ja katselimme kuvia Jari Sillanpään kirjasta. "Sillä on ryppyjä", sanoi seuralaiseni. "Ei ihme", vastasin, "laulajan työ on rankkaa".
Olin ihan puhki kotiin tultuani. Söin viilin ja kaksi viikunaa. Rupesin lukemaan Johanna Vesikallion kirjaa "Lillanista". Takakannessa lukee "Hän näytti, että naiset osaavat". Miksi naisten pitää aina "näyttää"? Miehet ovat ja tekevät.
Tukholman matkasta saattaa tulla tosi syksymmällä. Eikä seuralaisellani tuntunut olevan mitään ylellisiin puitteisiin mahdutettavaa merimatkaa vastaan. Sanoi, että kerranhan se vain kirpaisee. Alanpa ottaa selvää. Olen minä ennenkin hienosti matkustanut, mutta en näin hienosti. Samppanjaa talon puolesta! Kukkia ja hedelmiä tervetuliaisiksi. Kyllä tyttöjen kelpaa. Nauttikaamme koko rahan edestä.
Postitin Italiaan kirjeen. Ystäväni ei asu äskettäin tapahtuneen maanjäristyksen alueella vaan Saapasmaan "syvässä etelässä". Hän on kuitenkin pohjoisempana asuessaan saanut tuta näitä maanjäristyksiä. Pikku kylät ovat nyt vaurioituneet, rakennukset murskaantuneet ja ihmisiä kuollut. Japanissa järisee päivittäin ja Suomessa harvoin hyvin vaisusti. En osaa edes kuvitella, miltä tuntuu, kun maa halkeaa jalkojen alla, sillat menevät poikki ja korkeat talot kaatuvat. Nähty vain tv:n uutisissa.
M soitti ja me menemme Ateneumiin. Olen niin paljon puhunut Suomen taiteen tarina-näyttelystä, että luullaan minun jo siellä olleen. En ole. Nyt siitä taitaa totta tulla. Vaikka olen pyörinyt viime aikoina useinkin Ateneumin kulmilla, en ole sinne asti päässyt Rodinin näyttelyn jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti