HEVOSJUTTUA

Olen nauranut. Muistin hevosajaltani yhden jutun. Niitä oli kahden kesän aikana useita ja tässä on nyt yksi.

Hevonen, Satu, eli niityllä mökkimme edessä ja minä tykästyin hevoseen. Isä jutteli maitotalon isännän, hevosen omistajan, kanssa, että tytär tarvitsisi satulan ja rattaat. Sain molemmat. Isä osti isännän hankkimat rattaat ja satula oli lainassa. Rattaat korjattiin ja ne olivat aidot tarkoittaen, että pyörät olivat teräsvanteiset oikeat ja alkuperäiset, eivätkä mitkään auton pyörät. Rattaat olivat neljälle henkilölle, kaksipyöräiset ja ne maalattiin ja kunnostettiin aivan alkuperäiseen asuunsa. Rakastin sekä Satua että rattaita. Opiskelin vähän kirjoista hevostietoutta, olihan tämä ensimmäinen kokemus näin läheltä kohdallani. Opin hevosen valjastamaan, jokainen hihna ja remmi oikeassa kohdin, kuolaimet ja ohjastimet, kaikki. Ajelin maantiellä ja aina löysin tien, josta pääsin muitta mutkitta sen enempää hevosta kääntämättä takaisin kotiin. Kääntämistä en ollut opetellut. Naispuoliset vastaantulijat niiasivat minulle miettien varmaan, mistä kartanosta olin (ja miltä vuosisadalta).

Kerran lähdin taas ja olin onnellinen. Olin aina onnellinen hevosen kanssa. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Melkein rallattelin mukana "juokse sinä humma..." (Puoliso ei rattaille eikä satulaan noussut. Arka oli.) Nyt ei tullutkaan semmoista tietä vastaan, joka olisi säällisesti vienyt kotiin kääntämättä hevosta. En edes tiennyt, minne tie menee ja kuinka pitkälle hevonen yhdellä ruohon syömisellä jaksaa kulkea. Tuli tenkkapoo. Ajoin ja ajoin, ravia ja kävelyä ja välillä sanoin kokeeksi "ptruu" ja sitten maiskutin hevosen taas jatkamaan matkaa. Minä osasin. Tuli talo vastaan ja näin pihalla kolme isäntämiestä. Rohkea rokan syö, vai mitenkä se menee?

Ajoin pihaan ja hevonen pysähtyi talon seinään ilman "ptruuta". Miehet katselivat lievän hämmästyksen vallassa. Otin esille veikeän flirtti-ilmeeni ja pyysin jotakuta herroista kääntämään hevosen, että pääsen takaisin samaa tietä, jota pitkin tulin. Ilmekään ei isäntien kasvoilla värähtänyt ja yksi tarttui päitsistä kiinni, käänsi kulkuneuvoni tielle asti. Kerroin, etten ollut vielä kääntämistä opetellut ja kiitin.

Maitotalon emäntä joutui Tampereelle sairaalaan ja kertoi huonetovereilleen, mistä kylästä on kotoisin. "Sielläkö teillä on se rouva, joka ei osaa hevosta kääntää?" Olin siis kuuluisa koko Hämeessä. Julkkis. Oli minusta lehtijuttukin Keskisuomalaisessa, mutta se on jo toinen tarina. Se kertoo kirkkomatkasta. Kulkuneuvo oli sama, mutta nyt oli kaksi matkustajaa. Olin jo opetellut kääntämisenkin.