Olen lukenut. Tämä pitää mainita, sillä kirjapino yöpöydällä on korkea. Otavasta saadut seitsemän kirjaa, John Keatsin runot ja muutama oman hyllyn taidekirja. En näe kunnolla herätyskelloakaan.
Olen aina ollut sitä mieltä, että Venäjän alamaisuudesta huolimatta 1800-luku oli Suomella aika hyvä vuosisata, mahdollisuuksien vuosisata. Silloin perustettiin Kustannusosakeyhtiö Otavakin. Kondiittorit alkoivat valmistaa paakelseja leipomoissaan, saimme oman rahan, sähkön ja muuta mukavaa. Tyydyimme siihen, mitä oli, vaatimuksia emme osanneet asettaa.
Nyt osaamme. Kukaan ei edes maksusta pesisi talvella pyykkejään avannossa tai hankaisi talon pesutuvassa höyryjen keskellä aluspaitaa pyykkilautaa vasten. Jos jokin menee vikaan, meistä tulee uusavuttomia. Kun liikennevalot tyssäävät, autokoulussa opitut säännöt ovat unohduksissa. Mikään ei ohjaakaan kulkuamme, kuka ajaa ensin ja mistä? Missä ovat valot, jotka neuvovat?
Olen palautunut lähes pari sataa vuotta taakse päin Juhani Salokanteleen myötä kustannustalo Otavan syntyyn. Kukaan ei voi olla näkemättä tänä päivänä Uudenmaankadun graniitista rakennettua Otavaa. Siinä se on ja tuntuu pysyvän, vaikka maailman kirjat ovatkin joskus sekaisin. Ja minulla on siistissä pinossa seitsemän Otavan kirjaa lukematta. Kuin Jukolassa veljeksiä tai Otavassa taivaalla tähtiä. Ehkä sainkin tarkoituksella juuri seitsemän kirjaa kustantajalta.
Sirpa Kähkönen kirjailijana minulle aivan uusi tuttavuus. Vihan ja rakkauden liekit, kohtalona 1930-luvun Suomi on kirjan nimi. Tammisaaressa oli pakkotyölaitos, jossa pidettiin kommunistivankeja. Tämän luin kirjan takakannesta. Minun kotonani ei kommunisteista juurikaan puhuttu. Se oli minun lapsuudessani vieras aihe. Ehkä Kähkönen tutustuttaa ja viisastuttaa. En ole vielä aloittanut, kun olen yhä Otavan historian kimpussa. Tätä "kimppua" hiukan sekoittaa suomalainen taide, jonka lumoihin jälleen jouduin Ateneumissa ja sen jälkeen. Lähetän ystävälleni Ouluun kortin, jonka kuvapuolella on Edelfeltin Kuningatar Blanka (ja Blankan ratsastaja). Sekin oli nyt Ateneumissa ja lienee Ateneumin omistuksessakin.
"Aja, aja, aja, Blankan ratsastaja/ Minne pojan vienen?/ Sinne missä tiedän morsiamen pienen./ Mikä nimi armaan?/ Margareta varmaan."
Edelfeltin Kuningatar Blanka on suuri suosikkini pikkutytöstä lähtien. Parasta on kuningattaren läikehtivä, uskomattoman upeasti maalattu valkea silkkipuku. Ateneumin uusi ripustus on harvinaisen onnistunut. Mukavia syyskuun päiviä Sinulle! lukijasi Maija
VastaaPoistaMaija. Kuten hyvin tiedätkin innoitti Topeliuksen satu Edelfeltiä maalaamaan "Kuningatar Blankan". Jos ei olisi, olisimme jääneet kauniista maalauksesta paitsi. Minäkin siitä pidän. Hyvää syksyä Sinullekin.
PoistaJa vielä pitää lisätä, että edesmennyt mummini lauloi ristiäisissäni ruotsiksi: "Rida rida ranka / hästen heter Blanka". Ehkä kuusiviikkoisen mieleeni piirtyi silloin lähtemättömästi mieltymys kauniiseen kuningatar Blankaan... "Så sjöng hon för sin älskling / om lifvets äventyr / och log emellan tårar / fru Blanka av Namur." T. Maija
VastaaPoistaVoi kuinka herttaista, Maija.
VastaaPoista