OLEN ANONUT

Olin päättänyt jo aikoja sitten hakea kunnalta taksikyytiä, jolla pääsisin kahdella ja puolella eurolla asioimaan,  kun tässä ei raihnaisuus enää kuitenkaan hellitä ja jos muuttaa suuntaa, niin pahempaan päin.  Aloitin anomisen ensin sosiaalitoimistosta, kuten asiaan kuuluu. Jo puhelimessa kuulin tutulta toimihenkilöltä, että en tule kuulumaan kategoriaan, koska tuloni ylittävät rajan. Lisäksi saan vielä omaishoitopalkkiota. Virkailija ehdotti uutta anomista saadakseni vaikeavammaiskuljetusluvan. Siihen taas ei riittänyt aikaisemmin lähettämäni ortopedikirurgin lausunto, vaan vaadittiin toisenkin lääkärin mielipide.

Omalääkäriä ei minulla ole, kun jo vuosia sitten suivaannuin terveyskeskuksen toimiin ja kun olen ollut muuten terve paitsi mitä tarvetta on ollut viime aikoina erikoislääkäreille. No, kävinhän minä puolison kanssa Mehiläisessä hänen tarvitessaan lääkäriä. Sitten kun puolisosta tuli vuodeihminen, kirjoitin lääkärille ja kiitin vuosista, joiden aikana hän puolisoa oli hoitanut. Luulin, etten häntä enää tapaa.

Nyt sitten kun oli tarpeellista saada toinenkin mielipide lääkäriltä, varasin häneltä ajan ja menin. Vein mukanani ortopedin lausunnon. Kysyin myös, että jäähyväiskirjeestäni huolimatta ryhtyisikö omalääkärikseni, kuten oli ollut puolisollakin. Lupasi ryhtyä ja kirjoitti  tarvittavan lausunnon, jonka minulle postitti ja jonka puolestani postitin eteenpäin.

Meille tuli sitten toimihenkilö tarkistamaan tarpeen mahdollisuutta. Istuttiin olohuoneessa ja hän kyseli, katseli ja arvioi. Vaikeavammaiskuljetukseen ei kuulu ihmisen tavalliset raihnaisuudet, kuten nivelrikko, ishias, yleiset rapistumiset, kulumat sun muut iän tuomat vaivat, vaan pitää olla jotain erikoisempaa. Olen kuulemma sillä erikoisuuden rajalla eli asia on vähän nippanappa. Päätös tulee aikanaan. Arvaan sen olevan kielteinen, kun pystyn rollaattorin avulla köpittelemään, niin pystyn vastaisuudessakin. Kun näin ajattelen, en tule pettymään.