Aleksanterinkadun Stockmann uhkui eilen kaikinpuolista naisellisuutta. Oli punainen matto ja meille naisille tarjoiltiin makeisia ja suklaata, oli tyylikkäitä asiakkaita ja myyjiä. Olimme niin naisia että. Kansainvälinen naistenpäivä.
Heittäydyin yltiöpäisesti uskaliaaksi ja ostin ryppyvoidetta. Hehkeä myyjätär oli kiireestä kantapäähän oppinut palvelemaan ja vähän liehittelemäänkin "te hoidatte hyvin ihoanne, kasvonne ovat hyvän väriset". Minähän lankesin heti. Kaksi purkkia. Ensin elvyttävää, nostattavaa ja silottavaa. Sitten lisää nostattavaa ja elvyttävää. Mikä niissä muuten maksaa? Siihen en enää langennut "ostatteko näille pussin?"
Ajoin hissillä seitsemänteen, painoin merkin kohdalle etusormen ja avasin First Loungen lasioven. Kanta-asiakaskortti laitteeseen ja hymyilevä toimihenkilö kysyi, mitä haluan. Halusin cappuccinon. Menin lasisen pöydän ääreen ja istuuduin sohvalle. Edelleen hymyillen minulle tuotiin kahvi ja pakollinen suklaakonvehti. Minäkin hymyilin. Luin Iltalehden, join kahvin ja lähdin. Kaikkialla oli meille naisille tarkoitettuja asioita ja hymyilevät myyjät ohi liihotellessaan toivottivat hyvää naistenpäivää. Herkussa oltiin jo asiallisempia ja siellä näkyi nuutuneen näköisiä miehiäkin vaimojensa kanssa. Ostin mansikoita ja suoraan Hollannista Goudaa.
Jätin kaiken tämän Stockmannin ylellisyyden ja lähdin kohti rautatieaseman metroa. Metrossa heti sai huomata, että keskustan tyylikkyys on jäänyt taakse. Örveltäjiä kiroiluineen ja pulloineen. Huokasin. Kiirehdin ryppyvoiteineni vastatuulessa kotiin ja talon pihalla minua haukkui koira. Se oli liikkeellä ihmisensä kanssa, katsoi minua suoraan silmiin ja haukkui lisää. Kampesin raskaan alaoven auki ja rullauduin tuulelta suojaan. Koira jäi ihmisensä kanssa pihalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti