Hyllyssäni on kaksi Outi Nyytäjän kirjaa. Kummatkin olen lukenut. Maailman laidalta, Kertomuksia Bretagnesta ilmestyi vuonna 2002. Sitä aloin taas lukea. Toinen, Heinäpaali roihuaa, Näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta on vuodelta 2004. Sen luen myöhemmin uudestaan. Outi Nyytäjä kuoli viime vuonna. Tapasin hänet kerran hänen ollessaan sillä vuoden puolikkaalla, joka vietetään Suomessa. Keskustelimme hetken.
En juurikaan ole koskaan halunnut juuri Bretagneen. Suomalaiset yleensä hamuavat asettuvansa Provencen maakuntaan. Niin puoliso ja minä myös. Emme asettuneet, mutta kävimme pari kertaa. Bretagne on samanlaista Ranskaa kuin Provencekin, mutta ei turistien kansoittamaa aluetta. Siksi se ehkä on aitoa ja puhdasta Ranskaa. Mielipiteeni on aina vahvistunut Nyytäjän kirjat luettuani ja nyt taas. Siellä eletään kuin Suomessa ennen. Naapurit tunnetaan, naapureita autetaan, jäädään juttusille ja tervehditään vierastakin. Me emme enää elä niin.
Pariisilaiset pitävät bretoneja maalaisina. Lieneekö kelttiläisyydellä siinä osansa, vai onko silkkaa ilkeyttä? Pariisissa pilkataan bretoneja, kertoo Nyytäjä. Ovat kuulemma hitaita, juoppoja ja umpimielisiä. Monen Bretagne-vuosiensa aikana Nyytäjä totesi heidän olevan nopeaälyisiä, ennakkoluulottomia ja huumorintajuisia. Ovatko pariisilaiset edes koskaan käyneet Bretagnessa, 600 km päässä pääkaupungista? Pariisissakin bretoneja asuu sankoin joukoin.
Bretagnessa en ole ollut. Siellä sataa ja tuulee paljon Nyytäjän mukaan ja hän tietää. Nyytäjän mukana siellä olen ollut ja olen. Nautittavan riemastuttavaa tekstiä, tarkan silmäparin näkemää, suomalais-melkein bretagnelaisen kirjailijan kokemaa. Seuraavassa elämässäni menen Bretagneen ja kuka tietää, vaikka ostaisin sieltä talon kuten Outi Nyytäjäkin teki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti