Tämä kesäaikaan siirtyminen saa aina minussa aikaerokärsimyksen. Ihmettelen päivän nopeaa kulumista. Alkaa nukuttaa kummalliseen aikaan reilusti ennen iltaa. Olen koko päivän vetelä. Vaikka kysymyksessä on vain yksi tunti! Normaaliaikaan siirtyminen sujuu ilman hankaluuksia. Kannatan jo näiden kokemusteni takia, että koko hassutuksesta luovutaan.
Joku on tuonut hyllyyni tietämättäni kirjan. Voin vaikka vannoa, etten ole ostanut, edes nähnyt aikaisemmin Marjo-Pauliina Paanasen ja Vesa Linnan kirjaa Elämän loiste ja hurjuus, kertomuksia entisaikojen Helsingistä ja Viaporista. Iloitsin löydöstä, sillä olin ajatellut lukea Danten Jumalainen näytelmä. Tai ainakin siihen vähän tutustua. Olin ottanut sen jo esille. Tiiliskivi, painava, minulle vaikeaselkoinen runojuttu, jossa Dorèn kuvia suuresti muistuttavat kuvat. Eino Leinon suomennoksessa ei kuvittajaa mainita. Viides painos ja näköispainos 1924 julkaistusta. Olen minä kirjaa aiemminkin selaillut ja sivistyneenä ihmisenä ajatellut selailla oikein hyvin ja lukaistakin enemmän joskus.
Ensin menin Helvettiin. Vaikeaa. Siis lukeminen. Oikeasti sinne meno voi olla aivan helppoa. Hyppäsin Kiirastuleen. Vaikeaa. Luin Ensimmäisen laulun kokonaan. Fuskasin ja luin osan Neljäskolmatta laulusta. Siirryin muitta mutkitta Taivaaseen eli Paratiisiin. Selailin Lauluja ja luin Viidennestä alun.
"Jos sulle rakkaus olennostain paistaa
sen mitan yli, päällä maan mi nähdään,
niin ettei silmäsi voi kestää sitä.
tuot´ ällös ihmettele! Täydellinen
sen tieto aikaan saa, mi oppiessaan
opitun hyvyydenkin tietä jatkaa..."
Jonain päivänä luen vähän lisää. Mutta nyt maallisiin Helsinkiin ja Viaporiin. Sivuja 450 vähemmän kuin yli 700-sivuisessa Jumalaisessa näytelmässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti