EILEN YSTÄVIEN KANSSA

L ja A eilen visiitissä runsaine tuomisineen. Hemmottelevat minut pilalle. Mutta kivaa oli heidän kanssaan, juttu luisti ja sain kapselikahvinkin onnistumaan. Muu tarjoaminen koostui kroisanteista heidän toivomuksensa mukaisesti. Kehuivat kahvia. Ehkä minun on enemmän luettava ohjekirjaa kuitenkin.

Tässä taannoin olin sitä mieltä Juha Vakkurin Olkilinna-kirjan nimestä, että johtuu hänen Beninin kulttuurikeskuksestaan Villa Karosta. Väärin. Nimi tulee hänen yksityisasunnostaan parin kilometrin päässä Villa Karosta. Talo on pyöreä, joka viittaa afrikkalaisen kylän pyöreisiin majoihin ja niiden olkikattoihin. Kirja on nyt luettu ja suosittelen muillekin.

Tänään kotipäivä. Huomenna taidetta. Ja vallan Helsingissä asti. Metromatkailua siis tiedossa. Sitten siirrymmekin sulavasti lokakuun puolelle. Talvi lähestyy. Tuoksuu vahvasti syksylle, kun ikkuna on auki.

Aloin lukea Nicolas  Barreaun kirjaa "Meillä on aina Pariisi". Luulin häntä ensin saksalaiseksi, koska kirjoittaa kirjansa sillä kielellä. Kaveri on kuitenkin pesunkestävä ranskalainen ja ammatiltaan libristi, koska, netti kertoo, työskentelee kirjakaupassa. Iältään ei vielä neljääkymmentäkään. Minulle ennen lukematon kirjailija. Ehkä ajattelin ostaessani sen olevan mukava jatko aikaisemmin lukemilleni Nina George (saksalainen kirjailija) "Pieni kirjapuoti Pariisissa" ja Romain Puértolasin (ranskalainen) "Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin". Sitten olenkin pienen ajan sisällä reissannut useaankin kertaan Pariisissa, jossa oikeasti olen ollut joskus kauan sitten vanhempieni kanssa.

Tänään A:lle sähköpostia, että ehtii saada ennen kuin lähtee Saksaan ja sitten Santiago de Compostelaan.

Eipä tässä muuta kuin hissunkissun olemista kirjan parissa tänään. Enkä muuta kaipaakaan. Aktivoidun taas huomenna.

MIKÄ OLI ENNEN, EI OLE ENÄÄ

Olen tehnyt varteen otettavan ja ikävän havainnon. Olen kirjoittanut ennen nykyistä paremmin. Masentavaa ja noloa. Satuin lukemaan vanhoja blogikirjoituksiani ja nyt ihmettelen, mikä minuun nyt on mennyt? Järjessä vikaa? Mielikuvituksen puute? Tylsistyminen? Nyt olisi kuitenkin jonkunlaisia kerrottavia tapahtumia. Silloin, kun kirjoitin paremmin, ei ollut. Oli vain puoliso, hänen hoitonsa ja koti. Nyhjäisin tyhjästä. Nyt ei ole enää kuin koti ja sekään ei oikea koti, olosuhteet huomioon ottaen enemmänkin kämppä. Tässä iässä ei ehkä puhuta kämpästä. Pitäisi olla ainakin parina kämppis. Nyt kun ovat is-päätteiset sanat taas muodissa niin kuin joskus 1990-luvulla. Me kaikkihan tunnemme jo lihis-sanan. Muistan nähneeni tv-ohjelman, jossa kerrottiin matkailevan herkuttelija Anthony Bourdainin  Helsinki-matkasta. Hän tutustui kaupungin kadunvarsien yöelämän ravinnon antiin ja maisteli isäntänsä kanssa lihistä. Haukattuaan suomalaisten rakastamasta herkkupalasta kysyi "where is the meat?" No, olihan sinne lätkäisty kyllä nakki.

Keittiön pöytä notkuu nyt kriikunoista. Torikauppias oli kirjoittanut lappuun "riikunoita 4€ litra". Mutta suomalaisten papujen elämä on tältä vuodelta päättynyt. Vastaisuudessa tuotetaan taas Keniasta. Ostin tilalle kotimaisen kukkakaalin. Ei ollut pahvilaatikkoa jaloissa, jonne olisi voinut riipiä kaalin ympäriltä kaikki vihreät. Minulla ei tätä tapaa ole ollut. Ei edes sitä, että tunkisin kukkakaalin muovipussiin. Punnitsen sellaisenaan ja lätkäisen huolellisesti hintalapun kylkeen, ettei putoa. Kauppiaat eivät pidä tästä suomalaisten perkaamisesta kukkakaalilaarin edessä. Tämä tykkäämättömyys on puolusteltu sillä, että eihän banaanejakaan kuorita, vaikka kuoret jätetään syömättä. Nyt kun ei ollut laatikkoa, en nähnyt muita kukkakaalin ostajia. Suomalainen ei maksa tyhjästä on vissi periaate!

Muuten, riikunoista tuli mieleen, että ennen oli krapu. Sitten siitä tuli rapu. Urheilijatkaan eivät enää treenaa, he reenaavat. Kieli muuttuu.

VARHAISEN AAMUN TUUMAILUJA

K soitti. On jo siirretty toipumaan toisen sairaalan vuodeosastolle. Ilmoittaa, kun tietää, kuinka kauan on, menenkö tervehtimään. Juttelimme melkoisen kauan. Valitti lievää kurkkukipua ja minun sanoessani kivun johtuvan hapensaannin varmistamiseksi  intubaatioputken asentamisesta kurkkuun leikkauksen aikana, sanoi, ettei hänelle semmoista laitettu. No, ihminen ei tiedä, mitä narkoosissa tapahtuu.

Olen lähdössä tänään ihmisten ilmoille katselemaan ympärilläni olevan maailman menoa. En siis kovin pitkälle. En liioin vielä postita Italiaan kirjettä, sitä vanhanaikaista paperista kirjekuoressa. Kirje ei vielä valmis, eikä tulostettu lähetettävään kuntoon. Ystäväni asunut niin pitkään jo Italiassa, että Suomen asiat kiinnostavat, ihme kyllä, entistä enemmän, eikä Italian media hemmottele ihmisiä näin pienen maan asioilla. Olen alkanut kertoa hänelle sekä nykyisiä että menneitä. Suomi-seuran tilaisuuksissa lukee silloin tällöin Helsingin Sanomia. Enää ei kuulemma tule Suomeen ja viimeisimmästäkin käynnistä on jo vuosia. Mikään ei sido tänne enää. Kaikki, mitä tarvitsee, on siellä. Perhe, puoliso, lapset, puolison suku, koti, ystävät. Hän puhuu huolimatta kymmenistä vuosistaan siellä edelleen kaunista suomea. Soittelemme joskus. Jotkut uudissanat aiheuttavat ongelmia. Annankin niistä selityksen niitä kirjeissä käyttäessäni. En koskaan tullut lähteneeksi hänen luokseen Italiaan, vaikka siellä olen useastikin ollut. En tosin Toscanaa etelämpänä ja ystäväni asuu "syvässä etelässä", kuten itse sanoo.

Heräsin taas tänäänkin inhottavan aikaisin. No, illalla nukahdin jo reilusti ennen kymmentä, jotta yöunet riittävät. Luin Vakkuria tovin ja suren nyt jo, että kirja pian päättyy. Nyt hän on etätyötä tekemässä USAssa ja tällä kerralla puolisonsa työn takia. Lapset mukana.

Joskus mietin, minkälaiseksi olisi minun elämäni muodostunut, jos puoliso olisi vastaan ottanut tarjotun työn ulkomailla? Vanhempani vastustivat aietta, mutta  syy oli toinen tänne jäämiselle. Vanhemmat joskus sekaantuvat lastensa elämään me tiedämme paremmin-periaatteella. Lasten pitäisi pitää oma päänsä, olla lujana ja ajatella omaa elämäänsä, on valinta sitten oikea tai väärä. He kuitenkin usein jäävät sitä elämään, kun vanhemmista on aika jättänyt.

MISTÄ NIMI "OLKILINNALLE"?

Imuroitu on! Se on aina minulla saavutus kahdesta syystä. En pidä siitä ja se on hankalaa lonkkavaivaisella. Mutta kun se on tehtävä, turha marista. Roskiksellekin konttasin ja huomenna tarkoitus liikkua pitemmälle. Tänään loppupäivän vietän Juha Vakkurin parissa ja olen jo reilusti yli puolen välin 835-sivuisessa kirjassa. Vakkuri on jo palannut Suomeen ja YLEen töihin Lusakan ja New Yorkin jälkeen. Avioero ja uusi avioliitto. Ostanut rempallaan olevan vanhan pappilan, nauttii Lehtovaarassa lounaita ja kirjoittaa.

Lehtovaarassa minäkin syönyt usein. Jo lapsena kävin vanhempieni kanssa. Kesällä istuimme ulkona ravintolan terassilla. Nykyisin se on lasitettu ja talvilämmin. Lehtovaara on perinteikäs ravintola, julkkispaikka ja aikoinaan oli Viipurissa, josta siirtyi Helsinkiin Mechelininkatu 39 vuonna 1940, jossa se yhä on. Asuin vanhempieni kanssa viereisessä talossa. Kaipaan takaisin Töölööseen. Kuuluu näin "Töölööseen" sanoa, jos on ehta tölikäläinen. Minä olen.

Vincent van Gogh sai takaisin molemmat korvansa kahvimukissani, josta join päiväkahvin juuri äsken. On sopiva aika sulkea läppäri, heittäytyä pitkäkseen ja alkaa lukea Vakkurin "Olkilinnaa". Vielä ei ole selvinnyt syy kirjan nimeen. Epäilen sen johtuvan Afrikan Beninissä olevasta suomalais-afrikkalaisesta kulttuurikeskuksesta Villa Karosta, jonka Vakkuri perusti. Olenko oikeassa? Selvinnee myöhemmin.

TÄÄLLÄ TAAS NAPUTTELEMASSA

Nukun paremmin, tarkoittaa enemmän tunteja, mutta melkein joka yö herään yllättäen kesken kaiken. Nousen ylös, syön jonkun hedelmän, luen, näplään läppäriä, kiroilen, katselen ikkunasta ulos ja totean pimeää olevan, menen vuoteeseen ja nukahdan. Näin myös viime yönä. Nyt soittelen levyä Johann Strauss Walzer & Polkas, Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Samaa musiikkia, mitä saamme kuunnella uudenvuoden päivänä televisiosta.

Edelleen pitkitän meilin lähettämistä Espanjaan A:lle. Siihen pitää aina paneutua ja miettiä, että tulee vieraalla ja huonolla kielellä ymmärretyksi. Se on minusta pääasia, eikä se, että tavoittelee virheetöntä ja kieliopillisesti oikeaa tekstiä. Samaa teemaa pidän tässä bloginkin kirjoittamisessa. Näen kyllä aina punakynämerkintöjä mielessäni naputellessani.

Naulasin seinälle kuusi taulua. Lopultakin. Olenhan asunut jo sentään melkein kaksi vuotta täällä  periferiassa. Vielä on pinossa seinää vasten. Eikä naulaaminen ole mikään helppo juttu, koska taulu pitää olla samassa tasossa ala- tai yläreunasta. Minä harrastan tätä alareunaa. Vaikka muuten olen who cares! tyyppi, niin taulujen asettelu on jo lapsena kotona opittu kuten pari muutakin asiaa, joista pidän kiinni.

Tulen aina hyvälle tuulelle juodessani kahvia mukista, jonka pohjassa lukee "van Gogh´s disappearing ear". Ja totta se on. Kun täyttää kuumalla juomalla, menettää taiteilija korvansa. Ostin tämän höpsön mukin joskus Amos Andersonin taidemuseosta. Nyt olen hyvällä tuulella, koska lipitän tästä mukista jo toistamiseen aamukahvia tänään. Hyvää huomenta.

OLIPA KERRAN

Olipa kerran Stockmann!  Tuli tämä mieleen, kun luin Anni Lassilan kirjoituksen Helsingin Sanomissa. Pääseekö tämä monen suomalaisen rakastama tavaratalo jaloilleen?  Omille jaloilleen, vai alkaako kompuroida lainahöyhenissä vuokralaisten täyttämässä tavaratalossa? Jääkö jäljelle pelkkä nimi aikaisemmin menestyneestä yrityksestä?

Ystäväni on leikattu ja tytär kertoi kaiken menneen hyvin. Syyn operaatioon ottaen huomioon, toipuminen kestää. Potilas on sitkeää tekoa ja taatusti tulee entistä ehommaksi. Olemme optimistisia.

Minulla tänäänkin kotipäivä. On lukemista. Viihdyn edelleenkin Juha Vakkurin kirjan parissa. Hän on jo reippaasti työelämässä ja YK-tehtävissä Lusakassa. Ollaan 1970-luvulla. Ehkä tästä Afrikka-ajasta syttyi Vakkurille rakkaus tätä maanosaa kohtaan. Hänellä on nyt Sambian pestissä menossa kaksi-vuotinen kausi ja siinä kohdin kirjaa olen.

Söin kaikki kriikunat jo. Olisiko niitä vielä myynnissä ensi viikolla, kun liikahdan taas aktiivisempaa elämää kohti? Luumuja ja mangoja on keittiön pöydällä. Syön niitä ja katselen John Waynea illalla. Jotkut vanhat lännen leffat pitkästyttävät, vaikka niiden parissa on eletty nuorempana nautittavia hetkiä. Tämäkin illan Teemalta tuleva länkkäri vuodelta 1956, ohjaus John Ford, "Etsijät" nähty jo joskus elokuvateatterissa ja myöhemmin televisiossakin. Annan itselleni tilaisuuden nähdä sen vielä kerran. Jos petyn, vaihdan kanavaa.

IHANAA, KRIIKUNOITA!

Tänään taas kotona ja viettämässä Syyspäiväntasausta harmaassa ja sateisessa säässä. Eilen käppäilin Stadissa ja kotimatkalla poikkesin Tallinnanaukion torille ja melkein ihastuksesta huudahdin: kriikunoita!  Luulin, ettei niitä Itäkeskuksessa myydäkään. Anteeksi. Mutta eivät nuo pienikokoiset herkut kovin tunnettuja täällä ole, koska kriikunalaatikon eteen oli kokoontunut ihmettelijöitä ja myyjä selosti tämän ihastuttavan makupalan saloja. Minä ostin suoralta kädeltä, koska tuttuja ovat. Olen viitseliäimpinä emäntäaikoinani niistä tehnyt kriikunahilloakin. Kun kriikunat ovat kypsiä, on taatusti syksy. Ja sehän on.

Ystävä soitti ja kertoi joutuvansa sairaalaan. Olin hetken sanaton, sillä leikkaus on vaarallinen ja välttämätön. Vakuutin hänen lastensa lailla kaiken menevän hyvin ja ystäväni on entistä ehompana aikanaan kotona. Leikkaavassa sairaalassa muutaman päivän ja sitten siirretään toiseen toipumaan. Tämä on sellainen leikkaus, ettei heti tolpille ja kotiin. Saan informaatiota.

Kirjeeseen Italiasta rustaan vastausta. Saamani kirjeen alussa kellin silkassa kiitollisuudessa, kun selvitin erään runon tekijän, joka oli minulle helppo tehtävä. Uuno Kailas. Toista tehtävää en saanutkaan selvitetyksi. Tekijä jäi ja jää epäselväksi. Yritin tietoa viisaammiltakin taholta pääkirjastoa myöten. Minusta sellainen lurituksen pätkä, että ehkä tekijällä ei niin välikään, vaikka yhteen säkeistöön onkin saatu mahdutetuksi muutamaan sanaan miehen elämä.

Lueskelen edelleen Juha Vakkurin "Olkilinnaa" ja olen erittäin tyytyväinen ostokseeni. Enkä enää mieti, miten tarinaa riittää pokkarin 834 sivuun. Riittää hyvinkin ja joka rivi kiinnostaa. Lapsuuden kirja jo jättänyt taakseen ja siirrytään nuoren aikuisen elämään, työelämään ja ystäviin. Tämän kirjan parissa viihdyn.

KESKUSTELUA VENTOVIERAAN KANSSA

Jouduin helluntalaisen kohteliaan hyökkäyksen kohteeksi. Istuin penkillä keräämässä voimia kotimatkaa varten ja olo oli seesteinen. Viereen istahti silmälasipäinen herrahenkilö, joka oli sitä mieltä, että tässä kaupunginosassa väestö on iäkästä. "En minä ole", sanoin. Hän vastasi "ette". Tästä minä tykkäsin. Hänen helluntalaisuutensa ilmeni, kun hän itse kertoi saaneensa herätyksen. Tahdoin tietää, minkälaisen ja kysyin "oliko se valaistuminen". Se tuli sisällepäin, kertoi. Hän puhui Jumalasta ja minä heti kysymään, mistä hän tietää, että Jumala on olemassa ja onko, onko nähnyt? Sanoi vain tietävänsä, koska on kaikissa ihmisissä. Tämän lisäksi oli varma, että islamin usko valtaa maailman ja kaikki vääräuskoiset tapetaan. Koraanissa kuulemma käsketään tappamaan. Puhuimme välillä Turkin presidentistä ja Pohjois-Korean diktaattorista, ydinaseista ja mahdollisesta maailmansodasta, jolloin kaikki on kanttuvei. Mies osoittautui huumorintajuiseksi, eikä loukkaantunut skeptisistä mielipiteistäni. Puhuttiin siitäkin, kuinka Jeesus muutti veden viiniksi, johon minä "täytyykin tästä suoriutua Alkoon ja ostaa valmista viiniä". Hän toivotti siunausta ja lähti. Niin minäkin.

Menin myös Suomalaiseen: Nicolas Barreau  Meillä on aina Pariisi (Tammi 2015) ja Juha Vakkuri Olkilinna (Otava 2017). Molemmat pokkareita, Vakkurin kirjassa sivuja 835.Melkoisen paksu pokkariksi. Olen lukenut Juha Vakkurin teoksia aikaisemminkin ja niistä pitänyt. Alun perusteella pidän tästäkin. Kirja on oman elämänkerran tarina ja Vakkuri kirjoittaa lämpimän hauskasti. "Olkilinna" alkaa sekä Juhan että veljensä Aaron lapsuudesta Riihimäellä. Lastenvaunujen uumenista pelaamaan pesäpalloa, suksilla laskua mäestä, omenavarkauksia, puihin kiipeilemistä, lumilinnoja, mitä kaikkea nyt pikkupojat tekevät. Puuhaa riitti. Juha Vakkuri rakastaa Afrikkaa ja sieltä on kirjoittanutkin kirjoja. Matkoista, elämästä auringon lämmössä, ihmisistä siellä. Siistiä, kuten nuoriso sanoo.

Huomenna taas Stadiin ja syksyisempää vaatetta päälle. Kymmenen päivän kuluttua on lokakuu.

PUHEENAIHEITA

Tässä taas ja varhain heränneenä. Panen kahvia tulemaan, HS päällisin puolin otsikkoina netissä luettu, ulkona kylmä ja pimeää, kello käy viittä. Tänään lietsuun. Torstaina Stadiin.

Tapetilla kaksi kuumaa puheenaihetta. Jari Sillanpään huumesekoilut ja sukupuolineutraalien titteleiden selvittelyt. Jälkimmäinen minua kiinnostaa. Eduskunnassa on siis ehkä tulevaisuudessa -tai ei ole- puhemiehen tilalla puheenjohtaja. Tätä ei kuulemma saisi muuttaa perustuslain perusteella, vaan eduskunnalla pitää olla puhemies, on hän sitten nainen tai mies. Mies-sana ammattinimikkeessä hiertää, palomies, lautamies, putkimies, perämies, esimies...  Sukupuolineutraalien nimikkeiden puolustajat nojautuvat kielen muuttumiseen. Kyllä, kieli muuttuu, mutta minusta ei määräämällä. Kuten, että neekeri-sanaa ei saa käyttää. "Mustalainen" myös pannassa, eikä sekään ole soveliasta, että puhutaan ihonväristä. "Useimmat ovat mustia". Sanovat Suomen olevan sananvapauden maa.

Televisiossa pyörii sarja "Kielletty rakkaus". Takerrun tähän. Koska rakkaus on kielletty? Katselin eilen ohjelman ja mietin, mikä senkin pariskunnan suhteessa tökkii? Minä en huomannut mitään syytä kanssaihmisten arvosteluihin ja kielteisiin asenteisiin. Kaksi ihmistä ja tässä tapauksessa mies ja nainen, parisuhde. Mikä siis vialla? Yleensä silloin naapurusto ja parin tuntevat (+ ei-tuntevat) älähtävät, jos parilla on suuri ikäero. Mitä se muille kuuluu? Ei se ketään loukkaa. Ja vielä jos se ikäero lankeaa naiselle, nainen on vanhempi. Toisinpäin ei ole niin väliä. Vaikka kyllähän silloinkin puututaan. Minulla oli kerran ystävä, joka ei hyväksynyt tämän maan nykyisen presidenttiparin ikäeroa. Hän oli suorastaan tuohtunut. Ja mitähän hittoa tämäkin asia hänelle kuuluu? Sitten on niitä pareja, jotka ovat rakastuttuaan jättäneet  puolisonsa ja ehkä koko perheensäkin. Tämä myös muissa saa aikaan reaktion: ei niin saa! Näitä tarinoita on ja annettaisiin jo olla. Luulisi olevan muutakin pohdittavaa elämässä. Annetaan vain kaikkien kukkien  kukkia!

EI SITTEN MILLÄÄN NUKUTA

Tässä sitä taas norkoiltu kolmesta lähtien kaikkien muiden nukkuessa. No, sainhan nukuttua kuitenkin viitisen tuntia. Ehkä pakottaudun päiväunille. On tämä niin metkaa.

A meilasi ja kertoi lähtevänsä ystäviensä kanssa Santiago de Compostelaan. Mutta kun he lentävät, niin en usko että saavat simpukkaa. Minäkin suunnittelin matkaa puolison kanssa. Ensin Marbellasta, jossa hotelli, Portugaliin autolla ja sieltä pohjoiseen ja Santiago de Compostelaan Espanjaan ja sitten takaisin etelään Marbellaan. Ei tullut mitään. Seuraavassa elämässä sitten.

E soitti ja kertoi syksyn tulleen myös Perämeren rannoille. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, ei sitten millään. Joka vuosi sama asia. Eikä kauaakaan, kun saamme kosketuksen ensilumeen, josta niin moni runoilija on riimitellyt. Lapsena suorastaan riemuittiin, vaikka ei se vielä silloin alkuun mikään kelkkakeli ollut. Mutta antoi toivoa tulevasta. Eikä ikinä pettänyt.

Suunniteltiin M:n kanssa menevämme Nelimarkan näyttelyyn HAMiin. Kysymyksessä on Eero Nelimarkka. Perheessähän on pojantytär Riitta Nelimarkka, joka myös taiteilija. Minulle Eero Nelimarkan työt vieraita, joskus nähty jossakin. Nyt tutustutaan tarkemmin. Viime aikoina olen avoimin mielin vaellellut modernien taiteilijoiden näyttelyissä, enkä pane yhtään pahakseni. Kyllä se niin on, ettei aina tarvitse renessanssia tai Edelfeltiäkään olla.

Katselin  Arto Nybergin ohjelmaa ja senkin vahingossa. Yhtenä vieraana Riitta Väisänen. Hyvännäköinen nainen, mutta mitä varten hän haroo koko ajan hiuksiaan? Sitten katselin hänen tubettamistaan läppäriltä. Ohjelma, jossa hän haastatteli kyläkauppias Vesa Keskistä, jonka puoti Tuurissa paisuu kuin pullataikina ja jota Väisänen vertasi Las Vegasin iloihin. Ja kyllä tässäkin  ohjelmassa rouva haroi hiuksiaan aivan vimmatusti. Minä ainakin keskityin enemmän tähän haromiseen kuin asiaan. En viitsi tässä nyt puuttua asian laatuun.

Samassa Nybergin ohjelmassa oli myös kirjailija. Pöyristyin, kun hän sanoi hoitaa-verbin imperfektimuodoksi "hoisi". Sanaseppo!! Kirjailija!! "Hoisi" saa minut aina takajaloilleni.

MINUA ON TURHA YRITTÄÄ JYMÄYTTÄÄ

Kaikkea kans! Kommenttikenttääni ilmestyi avoin lainahakemusanomus. Siis ilmeisesti minulle. Lainaa saa anoa semmoinenkin, joka sotkenut raha-asiansa. Pitää antaa vaadittavat tiedot itsestään, tuloistaan, mihin ja mitenkä paljon lainaa tarvitsee yms. Pankkitilin numeroa ei kysytty. Teksti kaikkinensa huonoa suomea, joka kielii, että petosyritys lähetetty jostain huitsin nevadasta. Ei kai kukaan selväjärkinen tähän loveen lankea? Eihän? Jos olisi klikannut kommentin lähettäjää, ties mitä olisi tapahtunut. Otin koko roskan kiireesti pois. Harvoin saan tuon kaltaista postia. Kerran tuli tekstiviesti puhelimeen, että minulla on miljoonia jollakin afrikkalaisella tilillä. Pitää vain soittaa annettuun numeroon. Viesti ei selventänyt, mistä rahat olivat minulle tulossa. Puhelinsoitonkin sain kerran. Englantia puhuva naishenkilö toisteli nimeäni välillä kysyen, olenko rouva Se ja Se. Sitten hän katkaisi puhelun. Tämä viittasi siihen, että olisin joutunut jossain asiassa maksumieheksi, jos olisin soittanut uteliaana takaisin.  Jäin miettimään, että täytyyhän joku jossain näitä viestejä ja soittoja uskoa, kun niitä kannattaa tehtailla ja lähetellä pitkin maailmaa. Järki hoi, äly älä jätä, sanottiin ennen. Jotkut sinisilmäiset se on saattanut jättääkin.

Minätyttö otin avun vastaan eräänä päivänä. Olin valmistautumassa laskeutumaan koneportaita alas ja kokoon taittamassa rollaattoria helpommin kuljetettavaksi, kun kuulin miehen äänen sanovan taas kerran "voinko auttaa?".  Nyt annoin sen tapahtua. Niin rollaattori pääsi alas salskean nuoren miehen avustamana. Kiittelin kauniisti. Sain myös jälleen kerran tuta, ettei kohteliaisuus ja hyvä tavat aivan kokonaan ole lakaistu tässä maassa maton alle. Otan avun vastaan seuraavallakin kerralla! Se on kivaa!

Minkä ihmeen takia minä en nuku? Puolison poismeno sen aloitti. Luulin, että jo kahden vuoden kuluttua yöt normalisoituvat ja nukun hyvin entiseen tapaan. Ei mitään. Unipilleri auttaisi, mutta niitä ei voi joka ilta nauttia pitkiä aikoja. Menen toivorikkaana vuoteeseen ja olen valmis unelle. Valvon, valvon ja valvon. Kello tulee kaksi, kolme, neljä ja minä valvon. Yritän rentoutua, laskea lampaita, lukea, olla ajattelematta mitään. Ei auta. Nousen ylös, katselen televisiota, odotan päivän valkenemista. En ole edes väsynyt tai sitten en sitä huomaa. En nuku päivälläkään. Aion  keskustella hartaasti ja pitkään lääkärini kanssa. Vaikka jouduin usein puolison kanssa valvomaan, sain kuitenkin nukkua hänen ollessaan itse unessa ja rauhallinen. Nukuin ja uni oli hyvää laadultaan. Nyt olisi mahdollisuus syvään yöuneen, mutta ei kun ei.

AAMUVIRKKUNA

Olen alkanut hämmästellä postin jakamisen aikoja. Talooni jaetaan postia vielä iltaseitsemänkin jälkeen. Mikähän on syy? Panttaako jakaja ja lähtiessään iltakävelylle tekee hommansa?

Heräsin tänäänkin taas kaikkea muuta kuin ihmisten aikaan. Kukonlaulun aikaan kyllä. Tässä nyt pohdiskelen, voinko jo valmistaa kapselikahvia, kun kone hiukan ääntelee puhkaistuaan kapselin valuttaessaan juomaa kuppiin? En edes tiedä, kuuluuko se mihinkään, mutta en myöskään pese konepyykkiä epäinhimillisiin aikoihin. Katajanokalla oli joskus pakko pestä sunnuntaisinkin, koska meillä nyt olivat asiat niin.

Olen lähetellyt iimeilejä sekä Espanjaan että eteläiselle Pohjanmaalle. Saanut myös. Nyt odottelen paperista kirjettä Italiasta. Ystävälläni ja minulla on vielä tämmöinen vanhanaikainen tapa ja on erittäin kivaa saada pitää kirjettä kädessä ja lukea sitä. Aika persoonatonta puuhastella sähköpostien ja tekstiviestien kanssa, vaikka mitenkä riveihin lykkää hymiöitä. Ja aina vaan kummallisemmaksi menee. Autot ja junat ajavat itsestään, tehtaissa häärivät robotit, kauppojen kassoilla hoitaa asiakas maksamisen korteillaan ilman henkilökuntaa, kirjat luetaan erilaisilta näytöiltä...  Joskus on tehty elokuvia tämmöisestä tulevaisuudesta. Nyt me elämme sitä.

Stadiin meinaan tästä, kunhan päivä valkenee. Vielä säkkipimeää ulkona, vain katuvalot palavat ja jokunen auton ajovalo. Minäkin vielä yötamineissa ja maaru huutaa kahvia. Jokohan voisi? Kyllä voi.

LAINASANOIN

Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä" innoittamana lainaan tähän hänen ajatelmansa " It comes too soon the moment when there is nothing left to wait for".

Samaa teemaa jatkaakseni.

VANHAT MIEHET IHAILEVAT KUVAJAISTAAN VEDESTÄ

Kuulin vanhojen, vanhojen miesten sanovan:
"Kaikki muuttuu,
ja yksi kerrallaan me katoamme."
Heidän kätensä olivat kuin pihdit ja polvensa
vääntyneet kuin rantamaiden
risuiset orapihlajat.
Kuulin vanhojen, vanhojen miesten sanovan:
"Kaikki kaunis lipuu pois
niin kuin pois lipuvat vedet."

(William Butler Yeats, suom. Jyrki Vainonen)

Olen lähdössä. En kerro minne. Huomennakin olen lähdössä. Ihmisen elämä on lähtemistä ja tulemista. Melkein kaikilla. Olen todennut, että hyvin pääsen rollaattorinkin kanssa. Se on vain rajoite, ei este. Näin ajattelin lykkiessäni puolisoa pyörätuolissa monet vuodet. Paksulumisina talvina se meinasi olla este, kun aurat olivat siivonneet lumet kaduilta suojateitten eteen. Ennen muinoin olivat talonmiehet heti avaamassa väylät. Enää ei tätä ammattikuntaa oikein ole. Joku tulee, kunhan ehtii ja usein ei ehdi. Vielä näin syksyllä ei tätä huolta ole.

Siispä kevyesti menoksi. Ennen kuin on myöhäistä.

YLÄHYLLYN JUMALAINEN NÄYTELMÄ

Eilen epäilin hyllyssäni olevan Dante Alighierin (1265-1321) Kiirastulen. Väärin. Siellä on koko Jumalainen näytelmä: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi, suomentanut Eino Leino, WSOY 1924. Ensimmäinen  Leinon käännös lienee ilmestynyt jo 1912. Helvetin ensimmäinen laulu alkaa näin:

Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink´ oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit´ aatellessa vielä muisti säikkyy...


Loppusoinnut on Leino jättänyt tarkoituksella pois "osaksi siitä syystä, että käännös täten on voinut tulla tarkemmaksi ja sananmukaisemmaksi, osaksi siitä, että ne suomenkielessä tuskin olisivat teoksen runollista arvoa, saati sitten sen hartautta ja vakavaa mahtipontta lisänneet, osaksi siitä, että suomentaja on arvellut kielen muiden runokaunisteiden, kuten alkusoinnun ja ennen kaikkea poljennon, riittävän tässä tapauksessa alkutekstin ankaraa runollisuutta tulkitsemaan." Aivan samaa mieltä on ollut myös Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston kaunokirjallinen osasto, joka suomennostyön on teettänyt.

Teos ollut virheellisesti ylähyllyllä. Siirsin sen nyt muiden runojen ja runoelmien joukkoon. Mutta näin meidän kesken, tuskin jaksan tätä paksua opusta aivan lukemalla lukea. Selailla voin.

PYSSY PELKÄÄJÄN PAIKALLA

Kortti Ischian saaresta. Ystäväni meni sinne puolisonsa kanssa maanjäristyksestä huolimatta. Kova helle myös, kertoo kortin lähettäjä. Aina vaan. Eikö se niillä main ikinä lopu? No, ei meillä täällä ihan vielä kylmästä hytistä, mutta talvi tulee aivan varmasti ja Ischiallakin viilenee.

Kun tässä olen monen kuukauden ajan puuhastellut suomalaisten runojen kimpussa, tuli Ischian kortin saatuani mieleen, tunnenko yhtäkään italialaista runoilijaa. Ankaran mietinnän jälkeen tuli mieleen yksi ainut: Dante Alighieri. En tiedä, pitäisikö hävetä? En kuitenkaan ala siihen. Kuvataiteen puolelta olisin voinut nimetä useammankin. Jumalaista näytelmää en ole lukenut. Onkohan siitä joku osa hyllyssäni? Kiirastuli? Pitänee joskus taas kavuta katsomaan. Enkä suinkaan sekoita Yrjö Jylhän runokokoelmaan.

Saas nähdä, kipitänkö tänään pihalle. Ainakin nyt parastaikaa Esteri päästelee oikein rajusti. Sateensuoja ja rollaattori on hankala yhtälö, vaikka saan senkin ratkaistuksi, jos pakko on. Kun apuväline on pakattu ostoskasseja täyteen, tuppaa se menemään omia aikojaan yhden käden varassa. On minulla sadeviitta ja fiksu ihminen käyttäisi sitä.

Eilen katselin Morgan Freemanin dokumenttia kosmoksen arvoituksista. Uskoiskohan tätä väitettä? Jos auton kuljettajalla on pelkääjän paikalla ase, käyttäytyy hän aggressiivisemmin ajaessaan kuin henkilö, jonka vieressä ei asetta ole. Mietin, miten minä ajaisin, jos autossa olisi pyssy? Aristelisin asetta enemmän ja yrittäisin päästä siitä eroon.  Tuskin vilauttelisin kanssa-ajajille sormimerkkiä. Tai mistä sitä tietämään. Ohjelma todisteli, että väkivalta lisääntyy väkivallasta. On jonkunlainen ketjureaktio. Kun toinen tappaa, tapan minäkin. Media vielä avittaa julkistamalla tarkasti tiedot miten ja missä ja koska.

Tähän päätän. Hyvää huomenta, kello on puoli seitsemän aamulla.

PORTUGALILAISROUVA OPPAANA

Olisin voinut aloittaa aamun Marcel Proustin sanoin: "Heti aamusta, pää vielä seinään päin käännettynä, ennen kuin olin edes nähnyt miltä päivänvalo kokoverhojen ylärajassa vivahti, tiesin jo millainen ilma ulkona oli."  Aurinkoinen!

Nyt kun Nousiaisen Juurihoito on kohdallani historiaa, kipusin taas ylimmälle tikkaan askelmalle ja otin Marcel Proustin (1871-1922) Kadonnutta aikaa etsimässä (8), suomeksi kaikkiaan 10 nidettä, kirjahyllystäni, lukematon kun on. Tämä osa Vanki (Otava 1994) julkaistiin postuumisti vuosi Proustin kuolemasta. Selailin kirjaa hiukan. Löysin tuon yllä olevan sitaatin ja taidan jättää Proustiin tutustumiseni siihen.

Katselin elokuvan "Sademies". Kyllä sitä sopii katsoa useampaankin kertaan. Barry Levinson´in ohjaus vuonna 1988. Dustin Hoffman ja Tom Cruise.

Lähdin aamupäivällä Stadiin. Tälläydyin ja konttasin metroon. Kamppiin asti. Siellä sitten seikkailin tuttuun tapaan löytämättä sitä ulospääsyovea, jota en koskaan löydä. Lopulta vahingossa onnasi ja pääsin ulkoilmaan. Tämän jälkeen taas osasinkin. Poislähtö yhtä vaikeaa. Koneportaat alaspäin niin jumalattoman pitkät, että aloin etsiä hissiä. Sain oppaan eräästä portugalilaisesta rouvasta lastenvaunuineen. Piti vaihtaa hissiäkin ja taas alemmaksi ja alemmaksi. Rouva toimi oppaana. Asunut Suomessa seitsemän vuotta ja osasi hyvin suomea. Kehuin ja kerroin, etten ole milloinkaan hänen kauniissa maassaan ollut, vaikka toivoin pääseväni. Hän pahoitteli kohteliaasti. Totta on, että ostin jopa matkaoppaan ja suunnittelin puolison kanssa matkaa ensin Lissaboniin ja sieltä olisimme muutaman päivän jälkeen vuokranneet auton ja ajaneet pohjoisempaan, josta aikanaan Espanjan puolelle ja hotelliimme Marbellaan Andalusiassa. No, tämä matka jäi tekemättä. Tätä tarinaa en oppaalleni kertonut. Kiittelin ystävällisyydestä ja toivottelimme hyvää päivänjatkoa.

Nyt kotona, ostokset purettu ja söin metsäsienikääryleen ( Stockmann Herkku) salaatin kanssa. Aurinko paistaa, vaan ei enää niin lämpimästi kuin kesällä. Se on syksyn aurinko jo.

LUETTU ON

Nyt on luettu Miika Nousiaisen  Juurihoito-kirja. Mielellään sen luki. Isä-Onnin etsimistä koko kirjan läpi. Löytyy sisaruksia, kun Onnilla on pitänyt kiirettä naismaailmassa. Kirja on myös pienimuotoinen matkakirja. Liikutaan Ruotsissa, Thaimaassa, Australiassa, Suomessa...  Pohditaan elämän peruskysymyksiä sisarusten kesken, itketään ja nauretaan. Kirjan (Otava 2016) etusivulla lukee: "On kirjoja joita luetaan ja kirjoja joista nautitaan. Ja sitten on kirjoja, jotka ilmaisevat  sydämen ja sielun ja jättävät lähtemättömän jäljen". Onko Juurihoito sellainen? Sen päättää lukija.

"Mikael Hakim" minulla yhä kesken, enkä ole edennyt Adam Dariuksenkaan kirjoissa. Jää niin paljon ja usein jotain kesken. Jos ihminen odottaa sadepäiviä askaroidakseen niitä asioita, jotka on kesken jättänyt, nyt niitä päiviä on. Asfaltti ikuisesti märkää.

Katselin eilen Uutisvuodon. Sekin vähä mielenkiinto, joka on ollut ohjelmaa kohtaan, on lopahtanut, kun kaksi kapteenia jätti paikkansa. Uudella miehistöllä on kova työ täyttää edeltäjiensä saappaat. En ole varma, pystyvätkö siihen. Sademies-elokuva tulee tänään. Jaksaisikohan vielä kerran?

IHANAA SYKSYN SATOA

Kotimaisia Presidentti-luumuja, pieniä mutta makeita. Tallinnan aukion torilta. Oli vielä Polka-mansikoitakin. Hedelmävati keittiön pöydällä kukkuroillaan syksyn hedelmäsatoa viikunoista lähtien. Olen hulluna hedelmiin. Korvaan niillä entisen elämäni jäätelöt, leivokset ja karkit.

Olin menossa koneportaisiin, kun englannin kielinen herrasmies kysyi, jos voi minua auttaa. Kiitin ja sanoin pärjääväni pitkän kokemukseni perusteella. Hymyilimme ja hän luopui tarjouksestaan. Tulin kotiin ja aloin kuunnella Mantovanin orkesteria.

Soitin myöhemmin S:lle Tampereelle, kun en saanut häneen yhteyttä hänen syntymäpäivänään. Hän oli nyt tavallistakin sekavampi, eikä tuntunut tietävän mistään mitään, tokko edes tunsi minuakaan. Hoitajat käyvät monta kertaa päivässä, kauppa-asiat hoidetaan. Ilmeisesti hän tulee jotakuinkin yksin kotonaan toimeen. Meillä on joskus ollut hauskaa yhdessä. Matkustelimme ja aikoinaan panimme Kuopion seuraelämäänkin vipinää. Elämä muuttui ja hän sairastui, muutti Manseen. Miksi hänelle piti näin käydä?

Sataa. Hämärää. Ulkona vähän liikkujia ja liikennettä. Sateensuojien kirjo ei pääse oikeuksiinsa. En aio minnekään. Istun ehkä viltin sisällä partsilla tovin ja katselen lehtien leijumista puista. Talossa saunapäivä. Kylpytakkista väkeä rappukäytävässä. Naapuri jutusteli kanssani palatessani asioinneilta eilen. Availi ovet ja kutsui hissinkin minulle. Puhuimme säästä ja syksystä. Ihmeellisen neutraaleja aiheita, ketään ei voi loukata. Hissi tuli kuuliaisesti ja senkin oven hän vielä minulle aukaisi. Ajelin omaan kerrokseeni. Kotona purin ostokset ja katselin himoiten mansikoitani.

SYKSYN MERKKEJÄ

Pattereissa jo lämpöä. Se on syksyn merkki. Toinen merkki on lehtipuiden alkava kaljuuntuminen. Lehtiä leijuu maahan kuin isoja kellertäviä lumihiutaleita. Kolmas merkki on se, että paksumpaa päälle. On niitä muitakin merkkejä. Sekin esimerkiksi, että minulla palaa kynttilöitä joka paikassa. Parvekkeella palaa kymmenen. Sekin on merkki, että Valkeat kuulaat ovat tulleet kauppaan. Puoliso piti niistä. Ostin nyt minäkin.

Tein uunijuureksia. Että tuli hyvää. Pilppusin paljon, paistoin paljon ja söin paljon. Pari friseelehteä ja muutama kurkkuviipale seuraksi sekä lasillinen vettä. Luumut alkavat loppua. Tänään hankkimaan lisää. Kaupassa ei enää ollut kotimaisia mansikoita. Oli belgialaisia. En ostanut, mutta belgialaisesta suklaasta pidän. Ovat nyt minulla syöntikiellossa.

P-D:n kanssa puhuin kaupungin touhuista mitä tulee vanhus- ja vammaishoitoihin. Kaikkihan tiedämme, miten sen asian laita on ja minulla oli kahdentoista vuoden kokemus.Vaikka kaikki ei aina mennyt toiveitteni mukaan, täytyy kuitenkin sanoa, että sosiaalivirasto kohteli minua kaikki ne vuodet puolison asioissa erittäin kiitettävästi aina ottaen huomioon puolison tarpeet. Kiitoksia sosiaaliohjaaja E.A. Kotiavun palveluun en ollut tyytyväinen. Enkä ollut ainoa. Yhden kerran koko omaishoitajuuteni aikana osallistuin tilaisuuteen, jossa oli muitakin omaishoitajia ja siellä kuulin kaikenlaista. Toki kerroin myös omia kokemuksiamme. Samankaltaisia negatiivisia kokemuksia olivat kokeneet. Tuskin kahdessa vuodessa mikään on muuttunut. Ne asiat eivät kuitenkaan enää minulle kuulu. P-D:lle kyllä äitinsä puolesta. Voimia hänelle byrokratian rattaissa.

Nyt sateensuoja varoiksi ja ulos.

NOUSIAISEN JUURIHOITO

Ostin kirjan. Nyt luen ja syön kesän viimeisiä Malviinoja. Luin joskus, ehkä jostain blogista, Miika Nousiaisen kirjasta Juurihoito. Selailin sitä kirjakaupassa ja tein ostopäätöksen. Se oli hyvä päätös mitä tulee ainakin ensimmäiseen sataan sivuun. Kertoo hammaslääkäristä ja hänen potilaastaan, jotka ovat ehkä veli ja sen veli. Minulla on ollut aina hyviä ja mukavia hammaslääkäreitä, varsinkin eräs, jonka nimi alkaa A:lla. Emme olleet sukua, siis veli ja sen sisko, vaan sympatiseerasimme muuten ja olimme kerran lounaalla. Nyttemmin hän on jo eläkkeellä ja minä etsiskelen monen yrityksen ja erehdyksen kautta uutta hammaslääkäriä itselleni.

Juurihoidon lisäksi äkkäsin Stockmannin kenkäosastolla aamutossut, joissa on punaisia strutsin höyheniä. Olen jossain omassa blogissani pärmänttänyt suureen ääneen naisellisten aamutossujen poissaolosta. Nämä olivat hiukan sinnepäin ja nyt ne ovat jalassani. Italialaiset. Ruokaakin ostin moneksi päiväksi, jopa viikoksi ja toin selvästi esille kuuluisan naisen logiikan Herkun Meals-osastolla. "Ostan tuota yhtä paljon kuin äskeistäkin, mutta vähän vähemmän". Miesmyyjän ilme ei värähtänytkään. Ammattitaitoisesti ammensi rasiaan niin kuin olin pyytänyt. Hetken kuluttua huomasin pyyntöni mahdottomuuden ja sanoinkin siitä. Vasta silloin hän hymyili leveästi.

Tarvitsin myös kahvikapseleita. Uutuuksia oli ilmaantunut. Hurmioituneena kuuntelin myyjän myyntipuhetta niiden erinomaisuudesta ja nautittavuudesta. Italialaistyyppisiä. Hämmästyksekseni hän myös näytti kahvikoneestani semmoista, mistä en tiennyt mitään. Vehkeestä aukeni kalkinpoistoputken säilytyslokero!! Myyjä pyysi sen avaamaan ja tein tietysti työtä käskettyä. Hupsis, sain auki. Pienikokoinen kalkinpoistoputki oli silmieni edessä. Kävimme koko suorituksen läpi, että osaan sitten kotonakin. Sain myös mukaani juuri printatut ohjeet sekä kalkinpoistoainetta. Kiitin ja kehuin nuorta miestä ja toin julki tyytyväisyyteni tähän kahvikapseliliikkeeseen, jossa minua on aina ystävällisesti ja ammattitaitoisesti palveltu. Avasin säilytyslokeron heti kotiin tultuani. Oli vähän jäykkä, kun ei avattu ennen, mutta sain toki kannen auki. Jonain päivänä puhdistan kalkit koneesta. Ja minä osaan sen tehdä!

TARKASTAJAT TARKASTIVAT

Muutama päivä ollut hiljaiseloa blogikirjoittamisessa. En rupea luettelemaan  tekemisiäni. Osasyynä ollut myös se, että ei ole ollut mitään asiaakaan. Jos koskaan on.  Alan tälläytyä huoneistotarkastajia varten ja heidän käyntinsä jälkeen lähden liikkeelle.

Olen ostanut syksyn satoa. Kotimaisia omenia ja juureksia. Edelliset komeassa kasassa vadilla keittiön pöydällä ja jälkimmäisistä laitan uunijuureksia. Perunoita en ostanut. En tiedä, kuuluisiko bataatti kiellettyihin syötäviin, mutta siitä en ole luopunut. Sen enempää kuin ystäväni K perunasta. Keskustelimme pitkään liikapainosta ja puhe tietysti kutvahti siihen, mitä saa syödä ja mitä ei. Leipääkään K ei voi jättää. Minä olen voinut. Harvoin nakerran hapankorppua enää, eikä mieli tee vehnästä tai täytekakkua. Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta K pulskistuu kuulemma, mutta jossain hänen siis täytyy lipsua. Minä taas laihdun ja teen sitä edelleenkin omasta ja lääkärin tahdosta. Ystäväni E parahti kateuden täyttämällä äänellä saatuaan kuulla saavutukseni. Tuntui niiin hyvältä!

Ovikello soi ja tarkastajat kaksin kappalein pienet tikapuut mukanaan astuivat sisälle. Kylppärin suihkuhana himpusti vuotaa. Se korjataan ja samoin vessanpytty ei pidättele vettä sisällään, vaan päästää sekin sekä lisäksi täyttyy hitaasti. Korjataan. Kysyin lopuksi, minkä arvosanan tarkastetut kohteet saivat?  Eivät kuulemma siihen tapaan tarkasta, mutta asunto on siisti, sanoivat. Siihen kiinnittävät huomion. Ei rikottuja seiniä, putkia, ikkunoita, laminaatteja pois lattioista jne?

Nyt kun tarkastajat tekivät tehtävänsä, lähden minä asioilleni.

ALL IS LOST

Katselin eilen All is lost-elokuvan Teemalta. Ohjaus J.C. Chandor, vuosi 2014, leffan ainoa rooli Robert Redfordilla. Onnettomuus merellä keskellä ei mitään. Redfordin vene uppoaa, pelastusvene pelastaa. Redford seilaa päiväkausia siinä, valmistaa juomavettä, yrittää kalastaa, on sitkeä sissi. Pari laivaa menee muutaman metrin päästä ohi, mutta ei huomaa, vaikka Redford huutaa henkensä kaupalla ja heiluttaa hätärakettia. Sekstantin avulla on sijainti kutakuinkin hallussa. Kaukana horisontissa näkyy valoa, Redford tuikkaa tulen juoma-astiaan ja siitä ei hyvä seuraa. Kumivene roihahtaa liekkeihin ja Redford heilahtaa mereen. Umpisukeluksiin koko komistus. Jonkun veneen pohja näkyy kaukana pinnalla. Viimeisillä voimillaan sankari kauhoo kohti valoa ja elämää. Auttava käsi tarttuu Redfordin käteen. Mutta jatkoa ei näytetä. Ilmeisesti pelastuu, ellei avunantaja ole hukkuvan mielikuvitusta tai joku taivaallinen käsi kisko miehen parempiin ja kuivempiin oloihin. Kiinnostukseni kesti koko leffan ajan ja kyllähän Redfordia katselee (nyt ei voinut oikein kuunnella, kun oli vain pari repliikkiä), vaikka kaveri saanutkin ikää sitten vuoden 1985 Minun Afrikkani-elokuvan.

Päivemmällä istuin partsilla lukemassa kirjaa Mika Waltarista. Imuroinkin jossain välissä ja siitäkös lonkka ärtyi. Ei meinannut asettua sen enempää levolla kuin pillerillä. Kiusallakin huhkin vielä pölyjen kimpussa huonekalujen pinnoilla ja lopuksi olin tyytyväinen tekemiseeni. Palkinnoksi työnsin uuniin ranskalaisia perunoita ja lisukkeeksi rakensin salaatin. Tyydytin parilla luumulla ja mansikoilla jälkiruokakaipuuni. Puhelin ei soinut, enkä minä soittanut kenellekään. Selasin postin tuoman Stockmannin Herkku-lehden ja päätin mennä ensi viikolla ostamaan bataatti-kvinoapyöryköitä. Niitä ei lehdessä mainostettu. Voisin myös satsata juureksiin ja panna uuniin muhimaan, mausteita, öljyä, suolaa ja hunajaa. Juureksia mainostettiin " Oi ihana sadonkorjuu". Lähettääköhän S-market aikanaan myös Herkku-lehden? Herkku kun vaihtaa omistajaa. Ja säilytänkö minä asiakassuhteeni?

MIKA WALTARIN MUISTELMIA

Jätän Waltarin Karvajalan hetkeksi. Otin hyllystä  Ritva Haavikon toimittaman Kirjailijan muistelmia. Muistelmat ovat Mika Waltarin, kustantaja WSOY ja vuosi 1980. En ole tätäkään aikaisemmin lukenut, vaikka hyllyssäni on ollut.  Olen jo sivulla 177, jäljellä 284 ja kaikki sivut pitävät mielenkiintoani yllä.

Waltari on jo keskeyttänyt teologiset opintonsa ja siirtynyt opiskelemaan filosofisessa tiedekunnassa, kirjoittamaan ja tietämään, mikä hänestä tulee. Hän tapaa kirjailijoita, runoilijoita, matkustaa Pariisiin. Rakastuu Elina Vaaraan tulisesti. Nämä tässä mainitsemani tapahtumat eivät ole kronologisessa järjestyksessä.

Minä en koskaan ole nähnyt Mika Waltaria "elävänä". Niissä kirjallisissa tapahtumissa, joissa vuosien aikana olen ollut, ei hän ole esiintynyt. Hän kuoli vuotta ennen Haavikon kirjan ilmestymistä. Panu Rajala on joskus ihmetellyt, miksi Waltarien Tunturikadun koti ei ole museona. Ymmärrän hyvin, että se tahdotaan pitää perheen kesken yksityisenä kotina, jossa asui Kirjailija. Se on edelleen siinä tilassa, kuinka Marjatta ja Mika Waltari sen jättivät. Joskus perheenjäsenet kokoontuvat sinne tiettyinä päivinä vuodesta. Mika Waltarista on paljon kirjoitettu ja jopa Tunturikadun kotiin päästetty toimittaja tekemään juttua. Sen julkisempi se ei tällä hetkellä ole.

Tätä Haavikon kirjaa en lue enää vuoteessa. Liian raskas pideltävä. Olohuoneen nojatuoli paras paikka. On ihan terveellistäkin lukea istuvassa asennossa välillä. Maltoin jättää lukemisen hetkeksi ja lähteä asioille. Satoi. Näyttää satavan nytkin. Heräsin tänään taas hyvin varhain. Hetken ihmettelin ja sitten totesin, että turha olla vuoteessa. Netistä lehden lukua, kahvia ja päivä voi alkaa. Kunhan valkenee.