Tänään taas kotona ja viettämässä Syyspäiväntasausta harmaassa ja sateisessa säässä. Eilen käppäilin Stadissa ja kotimatkalla poikkesin Tallinnanaukion torille ja melkein ihastuksesta huudahdin: kriikunoita! Luulin, ettei niitä Itäkeskuksessa myydäkään. Anteeksi. Mutta eivät nuo pienikokoiset herkut kovin tunnettuja täällä ole, koska kriikunalaatikon eteen oli kokoontunut ihmettelijöitä ja myyjä selosti tämän ihastuttavan makupalan saloja. Minä ostin suoralta kädeltä, koska tuttuja ovat. Olen viitseliäimpinä emäntäaikoinani niistä tehnyt kriikunahilloakin. Kun kriikunat ovat kypsiä, on taatusti syksy. Ja sehän on.
Ystävä soitti ja kertoi joutuvansa sairaalaan. Olin hetken sanaton, sillä leikkaus on vaarallinen ja välttämätön. Vakuutin hänen lastensa lailla kaiken menevän hyvin ja ystäväni on entistä ehompana aikanaan kotona. Leikkaavassa sairaalassa muutaman päivän ja sitten siirretään toiseen toipumaan. Tämä on sellainen leikkaus, ettei heti tolpille ja kotiin. Saan informaatiota.
Kirjeeseen Italiasta rustaan vastausta. Saamani kirjeen alussa kellin silkassa kiitollisuudessa, kun selvitin erään runon tekijän, joka oli minulle helppo tehtävä. Uuno Kailas. Toista tehtävää en saanutkaan selvitetyksi. Tekijä jäi ja jää epäselväksi. Yritin tietoa viisaammiltakin taholta pääkirjastoa myöten. Minusta sellainen lurituksen pätkä, että ehkä tekijällä ei niin välikään, vaikka yhteen säkeistöön onkin saatu mahdutetuksi muutamaan sanaan miehen elämä.
Lueskelen edelleen Juha Vakkurin "Olkilinnaa" ja olen erittäin tyytyväinen ostokseeni. Enkä enää mieti, miten tarinaa riittää pokkarin 834 sivuun. Riittää hyvinkin ja joka rivi kiinnostaa. Lapsuuden kirja jo jättänyt taakseen ja siirrytään nuoren aikuisen elämään, työelämään ja ystäviin. Tämän kirjan parissa viihdyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti