ROMMIA JA TEETÄ

Ei pitänyt tänään kirjoittamani, mutta kirjoitan silti. Ostin kaksi uutta kirjaa ja menin silmälääkäriin.  Jälkitarkastus kaihileikkauksen jälkeen. Kerroin tohtorille olleeni saamassa uudet mykiöt Eiran sairaalassa ja kehuin talon maasta taivaisiin sekä Lars Sonckin. Saan kahdet simälasit, luku- ja televisiolasit. Tohtori tarkasti ja sanoi silmän pohjien ja kaiken muunkin olevan silmäpuolella huippukunnossa. Ei mitään edes ikään liittyvää. Ei ihme, että jotkut ystävistäni sanovat, etten osaa vanheta kunnollisesti.

Sitten ne kirjat.  Satu Rommi Teetä ja temppeleitä. Kun en enää matkaile, joka on ollut intohimoni, luen matkakirjoja, tarinoita toisten matkoista. Rommi kertoo Thaimaasta, Burmasta ja Kambodzasta. Missään niistä en ole ollut. Toinen kirja on Eero Iloniemen Viininviljelijän talo. Kertoo elämästä Mosel-joen varrelta. Siellä taas olen ollut. Ajellut pitkin joen reunaa kummallakin puolella ja nauttinut maisemista viininviljelyksineen. Ensin isän ja äidin kanssa ja myöhemmin puolison. Nyt palaan sinne, ehkä hieman haikein mielin.

Syön tässä samalla jättisuuria ja makeita mansikoita ja juon kuohuviiniä. En samppanjaa. Katsoin olevani ansaittu tähän nautintoon. Tein salaatinkin, jossa oli yhtä ja toista. Kuten tavallisesti. Kenialaisia papuja oli tullut Citymarketiin, jossa pakosta joudun asioimaan lyhyemmän kävelymatkan takia, kun minä niitä tässä päivänä eräänä kaipasin. Keniassakaan en ole milloinkaan ollut, jotta pavut voivat jotain kertoa. Yhteen aikaan vuosia sitten olin Kenia-fani, luin ja tutkin, ostin maantiekarttoja, tutustuin maan perustuslakiin, historiaan ja eläimistöön. Opettelin swahilin kielisiä sanoja ja olin melkein kenialainen itsekin. Se meni ohi. Eikä ole palannut muuten kuin näiden
papujen muodossa.

Nyt siirryn lukemaan uusia kirjojani. En vielä tiedä, kummasta aloitan.

LOTTOVOITTO SIVU SUUN, MUTTA ON MUUTA

Jälleen Nordea on "kunnostautunut" väittämällä, että ei ole pankissa puhelinta, kun 92-vuotias nainen pyysi apua pankkiautomaatin nielaistua hänen pankkikorttinsa. Pankki ei auttanut rouvaa millään lailla. Tytär suivaantui ja kertoi pankin käyttäytymisen julkisuuteen. Pankki pyytelee anteeksi. Kuinka kauan me joudumme sietämään Nordean asiakaskohtelua? Siellä kuitataan nämä aina "peiliin katsomisella" ja muilla kliseesanonnoilla.

Lottovoitto lauantaina ei osunut kohdalleni. Asun siis yhä ja vielä täällä missä asun. Tänään lumisateesta huolimatta on lähdettävä ruokakauppaan, mutta Suomalaisen Kirjakaupan jätän tuonnemmaksi. Odottelen aamun valkenemista ja jos vaikka jalkakäytävät aurattaisiin. Mentävä on, vaikka ei aurattaisikaan. Olen ennenkin taistellut lumessa rollaattorilla. Jopa pyörätuolin kanssa ja se sentään on raskaampi työnnettävä.

Presidentti Trump riehuu USAssa saaden kaaosta aikaan. Jälleen mielenosoituksia, mielensä pahoittajia, epäinhimillisyyttä ja suurta oman egon näyttämistä. Tämä presidentti saa vielä paljon pahaa aikaan maailmassa. Nyt tietyistä maista ei päästetä edes oleskeluluvalla ja viisumilla ihmisiä USAn maaperälle. Presidentti on puhunut!

Luin Tim Walkerin kirjan loppuun. Kaikesta arvostelustaan ja hämmästelystään huolimatta lopettaa kirjansa sanoihin "but then again, as I wrote this chapter, it is the middle of summer, and I am surrounded by endless light, birdsong, and a warm summer breeze. I do wonder how much this pleasant environment affects how I feel about living in Finland". Mutta Walker jatkaa "because when October rolls around, I´m guessing I might tell a different story".

Jätin muutama viikko sitten kesken Wilden Dorian Grayn ja luin senkin nyt urhoollisesti. Tosin olen sen kokonaisuudessaan lukenut joskus nuoruudessani. Dorian pääsi lopultakin rauhaan, mutta elämästään hyvin suuren hinnan maksaneena. Kannattiko?

Lipittelen tässä samalla varhaista aamukahviani. Ja tämä on tiputeltua, ei mistään kapselista. Pressopannua en ole vähään aikaan käyttänyt. Otin sen jo esille ja puhdistin. Ehkä jonain päivänä. Muistan joskus haastatelleeni Stockmannin (oikealla Stockmannilla) kahviosaston kahvimiestä ja hän oli sitä mieltä, että pressokahviin tarvitaan oikein jauhettua pressokahvia, eikä sitä, joka on myös suodatinkahvia. Siihen aikaan pavut jauhettiin samaisella kahviosastolla pressopannuun sopivaksi. Onkohan siellä vielä tätä osastoa? Kirjoitinkin ylistävän blogikirjoituksen sekä kahvimiehestä että hänen osastostaan. Käynti täytti kaikki elämyksen edellytykset! Kahvipapu ei ole suinkaan mikä tahansa papu.

SÄRKYÄ

Eilinen ilta oli tuskien tietä. Vasenta jalkaa särki reidestä polveen. Otin kaksi vahvaa särkypilleriä, panin lämpötyynyn jalan alle ja päälle, olin aivan liikkumatta vuoteessa ja odotin tämän kiusan laantuvan. Se laantuikin. Nousin ylös ja aloin nauttia elämästäni. Se alkoi uudestaan ja entistä kovempana. Samat hoitotoimenpiteet ja päätin ruveta nukkumaan. Kello oli kahdeksan illalla. Yritin tosin ensin lukea kipujen hellittämistä odotellessani Tim Walkerin kirjaa, mutta en onnistunut. En liioin nukahtanut. Juuri toivoni heittäneenä ja elämäni mustaa täynnä helvetillinen kipu alkoi hellittää. En uskaltanut liikahtaakaan. Odotin. Tuli parempi olo. Sammutin tyynyn ja heitin lattialle. Nukahdin.

Kipu ei ole palannut. Laitoin nyt aamulla kapselikahvia ja tein appelsiinimarmeladi-juusto-paahtoleivän ja tarkistin lottokuponkini. Asun edelleen Itäkeskuksessa.

S. kävi eilen päivällä. Hän näkee tavattomasti vaivaa takiani. Nolottaa, mutta olen kiitollinen. Onnellinen minä, jolla on tämmöinen ystävä.

Tim Walker jatkaa kirjassaan ihmettelyä somalaisten elämäntavoista. Täällä pienet lapset kulkevat koulumatkansa ilman aikuisen apua, opetetaan luistelemaan kolmen vuoden iässä, eikä Kuopiossa ole yhtäkään koti-isää hänen lisäkseen. Se yksin koulumatkan kulkeminen on ollut tuttua kaikille minun ikäisilleni. Ensimmäinen matka tehtiin äidin kanssa. Sitten oli suoriuduttava yksin. Annettiin avain kaulaan. Kotiapulaista ei enää silloin ollut, minä koulussa ja vanhemmat töissä. Näin oli kaikilla muillakin. Ja me olimme ylpeitä avainlapsia. Avain oli merkki luottamuksesta ja yhdestä askeleesta kohti aikuisuutta.

Tänään ei mitään ohjelmaa paitsi jokapäiväinen suihku ja pukeutuminen. Kunhan kerkiän tästä. Tänään myös luen loppuun Walkerin Lost in Finland`in ja huomenna marssin Suomalaiseen: Thomas Gray, Alfred Tennyson, William Blake, John Milton ja Lordi Byron mielessä.

Hyvää sunnuntaita!

ALBERT, MISSÄ ON ALBERT?

P-D ihmetteli, minne Albert Edelfeltin pysti on kadonnut Ateneumin nurmikolta Keskuskadun puolella. P-D rakastaa Albertia. No, minähän aloin ottaa selvää asiasta. Lähetin ensin sähköpostia Ateneumiin ja varmemmaksi vakuudeksi soitin Helsingin ulkopatsaista vastaavalle henkilölle HAMiin. Minä tiedän nyt ja P-D tietää myös, missä Albert on. Taiteilija siirretty Ateneumin sisääntuloaulaan joksikin aikaa, mutta siirrettäneen paikalleen ulos aikanaan. Me emme Albertia nähneet, kun menimme tähän taiteen pyhäkköön Ateneuminkujan puolelta hissillä. Onneksi oli seinäkaupalla miehen töitä ja monissa jopa signeerauskin, että P-D tuli tyydytetyksi. Me istuimme hiljaa ja hartaina pitkät tovit Kuningatar Blankan (1877) edessä, mutta minä vilkuilin toisella seinällä olevaa Pariisin Luxembourgin puistossa-teosta (1887). Kun en noista kuninkaallisista niin piittaa. Nyt olen Edelfeltiä ja Modigliania nähnyt vähäksi aikaa aivan tarpeeksi. Tämähän oli jo toinen kerta saman näyttelyn tiimoilla. Mutta hyväksi se vain oli. Ei lisäviisastuminen kulttuurin puolella ole koskaan huono asia.

Isoja osa tauluista oli/on, mutta yksikään ei niin suuri kuin Rembrandtin Yövartio Amsterdamin Rijksmuseumissa. Mitat 3,63m x 4,37m. Sen edessä olen seisonut paljon pitempään kuin P-D Kuningatar Blankan. Ei nämä meidän 1800-luvun mestarimme paljoakaan jää Rempun (1606-1669) taidoista jälkeen. Eikä tämmöinen ymmärtämätön edes huomaa tekniikan eroja. Sutia ja palettia käytetty kaikissa. Modigliani ei kuulemma koskaan puhdistanut palettiaan. Siitä tuli paksu ja painava väreistä vuosien mittaan.

Vaikka mitenkä kehun jo tykkääväni modernimmasta ja modernista taiteesta vaikkapa Kusamasta Miroon, niin ei noiden vanhojen ole voittanutta. Niin se on! En oikein jaksa uskoa, että kansa parin-kolmen sadan vuoden kuluttua kilvan kirmaa katsomaan  Juhani Palmun aakeen laakeen maiseman latonäkymiä. Enää taiteilija Palmu ei maalaa. On sairas mies muistoineen. Mutta kuntoutumassa jaloilleen. Kaikki kunnia hänelle. Kyllä lato ihan kiva on. Olen semmoisessa ollut pussailemassa. Somasti heinä tuoksui.

TIM WALKERISTA TULI KUOPIOLAINEN

Keskiviikko sujui mukavasti stadissa. P-D:n kanssa ensin Ateneumissa ja sitten mentiin Stockmannin Champagne Bar´iin. Enkä vieläkään osaa lausua ranskalaisittain "Veuve Clicquot". Puhuttiin kaikenlaista taiteesta matkailemiseen. Yleensä meillä on kivaa yhdessä. Niin nytkin. Erottiin ja minä ajoin hissillä Herkkuun. Ostin sitä sun tätä, kuitenkin niin, että oli helppo rollaattorilla kuskata Rautatieaseman metroon. Siellä istui mies, joka joi kaksi tölkillistä olutta ja roiskutti Karjalaa housuilleen. Sinne jäi juomaan, kun minä konttasin ulos junasta Itäkeskuksessa.

Hämärä laskeutunut, kiiruhdin askeleitani minkä lonkka salli. Ostokset paikoilleen ja kellahdin hetkeksi lepäämään päivän uurastuksen jälkeen.

Illemmalla jatkoin Tim Walkerin kirjan lukemista. Hän hämmästelee yhä suomalaisia tapoja: mattojen tamppaamista, kengättömänä kävelyä vieraisillakin ollessa (sitä minäkin), suomen kielen viittätoista sijamuotoa ja edelleen suomalaista pulla-kahvi-tarjoilua. Kun hän tapaa jonkun vieraan suomalaisen vaimonsa kanssa (menivät naimisiin), niin vieras saattaa kysyä "joko se osaa suomea?" Se-sana särähtää Timin korvaan vaimon käännettyä kysymyksen. Huomaa kuitenkin pian, että "se" on yleisessä käytössä ihmisestä puhuttaessa. 

Walker asuu netin mukaan perheineen nykyisin Kuopiossa kahden lapsen koti-isänä (puoliso opiskelee yliopistossa). Suunnittelee uutta kirjaa. On ilmeisesti tyytyväinen elämäänsä Savossa kaukana amerikkalaisesta hektisyydestä. On yrittänyt opetella suomea, mutta sijamuodot kauhistuttavat. Eipä silti, niiden nimikkeet monia meikäläisiäkin kompastuttavat. Muistatteko? Nominatiivi, akkusatiivi, essiivi, genetiivi, translatiivi, inessiivi, illatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi, instruktiivi, elatiivi, partitiivi, adessiivi, ablatiivi. Revi siitä Mr.Walker!

Tänään siirrymme kiinalaiseen Kukonvuoteen ja sitä voi mennä Keskuskadulle juhlimaan. Stockmannilla on lukemani mukaan lohikäärmetanssia, viuhka- ja taipinggutanssia. Saa ostaa ja maistella Kiinan herkkuja. Saa hetken elää ikivanhan kulttuurin parissa. Jos viitsisin, menisin mukaan. En minä niistä herkuista, mutta tansseja katselisin mielelläni. Toivottelisin itselleni Hyvää Kukonvuotta ja mukavaa loppuelämää kiinalaisen horoskoopin mukaan uljaana tiikerinä. Mutta kukko on sentään jotain. Kiinalaisen myytin mukaan kukko tuo hyvää onnea ja menestystä, rohkeutta ja urhoollisuutta. Kukapa ei moisia vastaan ottaisi. Kukko herättää aamuisin auringon kiekumalla ja noita aurinkoja oli aiemmin 12 kpl, mutta ammuttiin yksitellen, kunnes yksi jäi.

LAUANTAI ON TOIVOA TÄYNNÄ

Palaan vielä päivään, jolloin ostin kaksi kirjaa Suomalaisesta ja kerroin savukalamiehestä, joka ei sinä päivänä minua tule häiritsemään, kun melkein luonnontilassa pasteerailin. Olin istahtanut ruokakaupan penkille kirjaostosten ja hedelmäostosten jälkeen ja keräsin voimia kotimatkaa varten. Lonkka kipuili. Puhelin pärähti laukussani soimaan. Kesti hetken, kunnes sen löysin kaiken roinan keskeltä ja pääsin vastaamaan. Soitto oli se kaupungilta tullut, josta jo kerroin.

En kertonut miehestä, joka seisoi jonkun matkan päässä ja huudahti iloisena myös asuneensa Katajanokalla, kun minä juuri olin omaa asumistani kaupungin virkanaiselle kertomassa ja pääsin helposti siihen, etten viihdy Itäkeskuksessa. Puhelun loputtua mies ja minä keskustelimme antaumuksellisesti Itäkeskuksen huonoista puolista, joihin hän sydämestään yhtyi mainiten vielä ettei ikimaailmassa täällä asuisi. Hän asuu Herttoniemessä. Kysyi, minne ikkunani antavat, entäs parveke? "Onneksi pihalle", sanoi ja hymyili kellertävin hampain. Seuraava kysymys kuului, "miksi ihmeessä olette tänne muuttanut?" Minä kerroin. Tavoistani poiketen, mutta olin yhtäkkiä hyväntuulinen. Hiukan minua kiusasi hänen rehellisen säälivä katseensa koskien kurjaa kohtaloani. Siinä vaiheessa päätin lähteä kotiin, etten rupeaisi itkemään. Toivotin hyvää päivän jatkoa, johon mies "teillekin kaikkea hyvää TÄÄLLÄ asumiseen". Nappasin mennessäni tyhjän lottokupongin ja täytin sen kiivaasti heti kotiin tultuani. Lauantaina tiedän!

Luen Tim Walkerin kirjaa, mutta sitä luetaan vain sykäyksittäin. Naurattaa  koko ajan. Kokemukset saunassa hänen tultuaan Suomeen tyttöystävänsä luo! Talvinen lumessa piehtarointi saunan jälkeen jäi hänelle ikuiseksi mysteeriksi. Kaikkialla tarjoiltava kahvi ja pulla ei myöskään käy amerikkalaisen järkeen. Kahvia ja pullaa tarjoillaan tukevan aterian jälkeen, aamulla herättyä, illallakin on nautittava kahvia ja pullaa niin kotona kuin vieraisilla. Amerikkalaisittain huikattava joka paikkaan sopiva "I love you" ei sovellu suomalaiseen mentaliteettiin. Puhelutkin lopetetaan näillä sanoilla USAssa. Suomessa tämmöinen tunteen ilmaisu käsitetään toisella tavalla eli tositarkoituksellisesti, jossa piilee kosinnan vivahde tai ainakin lupaus oikeasta ja elämänikuisesta kiintymyksestä. "I told you I loved you at the altar and if that changes, I`ll let you know." Tim lopetti amerikkalaisittain rakastamisen, eikä vielä aloittanut suomalaista. Kirjaa ei todellakaan voi lukea kuin pieniä pätkiä kerrallaan, ellei tahdo mahaansa kipeäksi. Siirryinkin välillä Shelleyn pariin.

"Se aik´ on mennyt menojaan.
Se iäks tyhjiin juoksi!
Täss´ seisomme vain,
kun valittain
käy hautoja haamut vainajain,
nuo toivot, jotka tuonelaan
vei elon tumma vuoksi..."


Ei naurata enää.

ILMAISTA AJELUA?

Espanjalaisia mansikoita  - suuria kuin tomaatit -  tässä nautiskelen. Hedelmävati taas keittiön pöydällä täynnä ja minä lähdössä tuota pikaa (kirjoitetaan oikeaoppisesti erikseen) ja kohtapuoliin  Helsinkiin.

Eilen muuten kaupunki soitti tahtoakseen keskustella joskus kesällä lähettämästäni vastalauseesta koskien kielteistä vastausta  anomukseeni saada kaupunkitaksi käyttöön. Asiaa harkitaan edelleen. Tuli sekin selväksi (?), että rollaattorimatkustaja ei tarvitse ostaa lippua HSL:n busseihin tai näyttää matkakorttia laitteessa, kun sitä ei busseissa matalalattiakohdalla ole. Jos tarkastaja tulee, hän joko myy lipun tai leimaa matkakortin, eikä siitä rangaistusta heru. No, tämä oli aivan erilainen tieto kuin HSL:n itsensä minulle antama. Kysyin kaupunginviskaalilta, kumpaa uskon? Hän tuli epävarmaksi ja minä myös. Ihmettelen kyllä, että liikuntarajoitteinen matkustelee ilmaiseksi siinä tapauksessa, jos tarkastaja ei tule tarkastamaan. Omituista, hyvin omituista ja jotenkin epäuskottavaa. Pitää vielä selvittää.

Selailin vähän nettiä ja löysin Länsiväylä-lehden kirjoituksen "rollaattoripummeista". Totta on, että jos (ei siis pummi) rollaattoria käyttävä ei saa lippua leimatuksi tai ostetuksi, häntä ei rangaista, jos tarkastaja tulee, vaan hän maksaa matkansa tarkastajalle normaalisti. Kuitenkin HSL lähtee siitä, että jokaisen on matka maksettava, paitsi lastenvaunujen kanssa kulkevat tai pyörätuoli-ihmiset. Puolisoni aikana p-tuolillakin matkaavan oli lippu ostettava. HSL ei myöskään usko näihin rollaattoripummeihin. Tuskin kukaan hankkii rollaattoria päästäkseen matkustamaan ilmaiseksi. No, toisaalta, meitä on jokaiseen junaan. Lause jatkuu "ja asemallekin vielä jää".

En vieläkään tiedä, miten bussissa maksan tai maksanko ollenkaan olematta silti  rollaattoripummiin vivahtavakaan.

Kaikesta huolimatta minulla on nyt  näköispainos Shelleyn runokirjasta. Jaakko Tuomikosken suomennos ilmestynyt Kustannusosakeyhtiö Kirjalta uudemman kerran vuonna 2012. Alkuperäinen 1929. Ostin myös Tim Walkerin Lost in Finland - when I married into a Finnish family and other stories (2016). Joskus olen lukenut Walkerin blogia, jossa hän kertoo elämästään Suomessa. Ja kertoo sen niin hauskasti, että naurattaa. Olemme me kummallista väkeä amerikkalaisen silmin. Walkerin kotikaupungissa USAssa Kivisen perhettä sanottiin kohteliaasti "different", mutta aidosti amerikkalaisittain se tarkoittaa "strange".

Nyt aamupäivällä laahustan metroon (laitettuani itseni ihmisten ilmoille soveliaaksi) ja sen jälkeen laahustan (välillä leväten) Keskuskadun koneportaisiin ja ylös maan päälle. Minulla on treffit!

VIHALAULU

Ojan partaalle istui mies vihassaan
ja vanha luuttu, jo halki-lauta,
siin´ yhtyi lauluun raatelevaan
naisesta, joka oli nauta.

(Shelley 1817)

EI SAA KATSOA LOPPUA

Joskus nuorena lukiessani salapoliisikirjaa, katsoin tarinan lopun. Nyt tein Kjell Westön kirjan kanssa saman jutun. Minä hullu! Kyltymätön uteliaisuuteni vei mielenkiinnon loppuun asti lukemisesta. Odotin pientä romanssia Matildan ja Thunen välillä, vaikka Matildalla oli Kapteeni. Niin ei käynyt. Kirjan päätös oli odottamaton ja yllättävä. Taidan jäädä sivulle 609. Jos ottaa huomioon myös epilogin sivut, minulta jää lukematta 28 sivua. Tai aukeamaa ottaen huomioon kirjan kummallisen muodon.

Lähden kauppakeskukseen ja haen Suomalaisesta Shelleyni. Siinä ei ole väliä, vaikka kurkinkin lopun. Hedelmiäkin pitää taas saada ja porkkanoita, hapankorppuja ja ehkä kysäisen Tuula Saarikosken kirjaa. Hän muuten istui teellä usein Pentin kanssa English Tearoomissa!

Siispä julkisivu taas paraatikuntoon ja menoksi. Huomenna sama operaatio. Silloin mennään jo metrolla. Ai niin, H. tahtoo minut kylään. En ole sinne milloinkaan julkisilla mennyt ja vierailulle meneminen tietää jopa bussiajelua. Matkakorttia ei bussissa voi kuulemma käyttää kuin edessä kuljettajan silmien alla. Mitenkäs minun nyt käy? Edestä on rollaattorin kanssa vaikea nousta. "Nou hätä", kuten P-D. aina sanoo. Käytän koneessa kortin metroasemalla ja leikin vaihtavani kulkupeliä. Pääasia on, että en aja pommilla, vaan matkani maksan. Niin, ja kuljettaja tahtoo tietysti varmistua, että olen jo matkan maksanut. Onpas vaikeaa.  Taidan soittaa liikennelaitokselle ja ihmetellä liikuntarajoitteisten maksamistapaa kaupungin busseissa.

Äsken soitin ja sain kuulla kuljettajalla olevan velvollisuus auttaa liikuntarajoitteista ja nythän minä sellainen olen. Hämmästelin sitäkin, miksi kortin leimauslaitetta ei ole bussin keskiosassa, jonne pyörätuoli- ja rollaattorimatkustajat menevät matalalattiaisuuden takia?  Tätä ei HSL:n asiakaspalvelun virkailija tiennyt. Ratikoissa on. Katsotaan, miten meikäläisen tässä seikkailussa aikanaan käy.

Valvoin yöllä puoli kolmeen. Otin kaksi unipilleriä (saa ottaa), söin ruisnäkkäriä ja lammas-vuohi-lehmäjuustoa. Aamu on nihkeä. Pitää suoriutua hiusten pesusta ja kauppamatkasta. En ole hehkeimmilläni, ettei ole pelkoa, että joku herraihminenkään kutsuisi savukalalle. Mutta Shelleyn haen. Ihan ensin juon nyt aamukahvia.

The more we study
the more we
discover our
ignorance.

(Percy Busshe Shelley)

UNIONINKADUN THE ENGLISH TEAROOM

Siirryn lukemisinnossani Kjell Westön innoittamana proosaan. Huomasin  Tuula Saarikosken Kaaos ja kirkkaus (WSOY 2015) ja päätin kirjan ostaa, jos saatavissa on. Tuppaavat lopettamaan painokset. Saarikosken teoksesta on otteita sähköisenä kirjana netissä. Löysin sattumalta etsiessäni The English Tearoomia Helsingistä. Sitä ei enää ole. Se oli Unioninkadulla  1930-luvulta lähtien ja hävisi vuosikymmeniä myöhemmin sen suurempia jälkiä jättämättä. Kävin siellä usein äitini kanssa. Se oli elegantti ja hillitty paikka. Muistan heidän omat skonssinsa, pienet voileivät ja ylellisen miljöön.

Sisustusarkkitehti Ruotsissa syntynyt  1874 David Frölander-Ulf suunnitteli English Tearoomin kalusteet. Hän työskenteli ennen oman arkkitehtitoimistonsa perustamista 1912 muun muassa Lars Sonckilla ja Gaselius,Lindgren, Saarinen-toimistossa. Ekbergin, Seurahuoneen, Mikadon ja Pörssitalon Adlonin sisustus on Frölander-Ulfin käsialaa. Hän kuoli Helsingissä vuonna 1947. Maahanmuuttaja kuten useat muutkin, joille saamme olla kiitollisuuden velassa monesta kauniista rakennuksesta ja lukemattomista sisustuksista. Me karsastamme nykyisin maahanmuuttajia. Emme muista/tiedä, että entisistä tähän maahan muuttajista monesta tuli Suomessa kuuluisa, rakastettu ja arvostettu oman alansa edustaja. Ensimmäisten joukossa Carl Gustav Engel, mies Saksan Berliinistä.

Eilinen kului lukien ja ainoastaan ollen. Tänään käyn roskiksella, muuten ei ulos. Huomisesta en tiedä, mutta ylihuominen buukattu täyteen. Ensi viikolla Amos Anderson ja L. ja A. neuvoivat minulle aivan uuden väylän Yrjönkadulle rautatieasemalta. Luulin kapuavani Sokoksesta ylös ja siitä Manskun yli Simonkadulle. Nyt menenkin Manskun alitse Forumiin ja siitä ylös koneportaita tai hissejä käyttäen Kukontorille. Josta pyörähdän Yrjönkadulle ja taiteen maailmaan. Varattava aikaa, koska aivan varmasti joudun moneenkin kertaan harhaan, vaikka A. sanoi, että FORUM lukee ihan selvästi. Kyllä minä lukea osaan, mutta eksyminen on erikoisalani. Forum sinänsä tuttu paikka ja Kukontorillakin olen pasteeraillut.

Forumia ennen paikalla oli iso liikerakennus, joka sai mennä ja Forumin kauppakeskus kaikkinensa valmistui 1985-1986 Kukko-kortteliin. Helsingissähän on näitä eläinnimisiä kortteleita joka puolella. Amos Anderson-taidemuseo kuuluu samaan kortteliin. Koti, kaiken liiketoiminnan lisäksi, samassa paikassa. Amos Anderson (1878-1961) oli taiteen ystävä, Hufvudstadsbladetin kustantaja, poikamies ja taitava liikemies. Hän ei tietystikään koskaan nähnyt Forumia, mutta melko varmasti sen hyväksyisi kotikulmilleen.

Saattoipa hän hyvinkin istuskella teetä nauttien Unioninkatu 30 The English Tearoomissakin.

KJELL WESTÖ YKSI MEISTÄ STADILAISISTA

Niinhän siinä kävi, että syvennyin illalla Tom Hanks-elokuvan pariin.  Cast away -tuuliajolla. Ohjannut Robert Zemeckis vuonna 2000. Leffan olen nähnyt aikaisemminkin ja kannatti katsoa jälleen. Se olikin illan ainoa tv-katseluni, jos ei lasketa uutisia. Olen lukenut Kjell Westön kirjaa ja sitä ennen imuroinut sekä muuta pieneen siivoamiseen liittyvää. Imuroiminen on sellaista, että pitää välillä mennä pitkäkseen, mutta selviydyin mielestäni urakasta aika hienosti. Kymmenen minuutin levot eivät suuremmin tahtia haittaa ja kun yhtä kyytiä ei imuroiminen onnistu lonkan kipuilun takia. Tämmöistä on vaivaisen touhut. Ja palkitseehan se tekijää, kun paikat ovat suhtputsissa. Puhdistin vielä seinälampettien kristallitkin. Söin sekalaisen broilerisalaatin ja tänään meinaan uunijuureksia.

Pidän Westön kirjasta. Kaikkein eniten lämmittävät tutut Helsingin paikat. Kirjassa käydään jopa Missisipin kahvilassa Humallahden kallioilla lähellä uimalaa. Ei ole enää kahvilaa eikä uimalaa. Pyörillä sinne Töölön pennut ajoivat, minä muitten mukana. Oli naisten ja miesten puoli erikseen ja sai alastikin uida. Puuaita välissä moraalisista syistä, mutta vuosien aikana, kuinka ollakaan, aitaan oli ilmestynyt reikiä, joista me tytötkin kurkimme miesten puolelle. Nauraa tirskuimme tikahduksiin asti. Missisipissä joimme limonadia ja söimme jäätelöä. Siellä oli pingispöytäkin. Ja ankaran pelottava kahvilanpitäjä, joka joskus puuttui nuorten metelöintiin ja jopa ajoi meidät pois. Sitten  pyörillä pitkänä letkana Seurasaaren tietä kohti Töölöä. Seuraavana päivänä taas. Westö tuntee kaupunkinsa ja välillä minusta tuntuu, että hän on yksi meistä ja onhan hän ehta stadilainen.

Suomalaisesta kirjakaupasta tuli tieto, että Shelleyn runokirjan näköispainos on noudettavissa. Haen ensi viikolla. Seuraavaksi käyn muiden brittirunoilijoiden kimppuun. Muun muassa Thomas Gray (1716-1771), Alfred  Tennyson (1809-1892), William Blake (1757-1827) ja John Milton (1608-1674). Olen kirjakaupan libristien kauhu. Olen nyt kerta kaikkiaan viehättynyt juuri englantilaisista vanhoista runoilijoista ja heidän tuotannostaan. Olisi edes englannin kielisinä.

To see a World in a Grain and Sand
And a Heaven in a Wild Flower,
Hold Infinity in the palm of your hand
And Eternity in an Hour.

(William Blake)

EPÄLUULO HARMITTAA

Pankissa kehitelty kiukunpuuska on ohitse. Mutta samaan rumbaan joudun seuraavalla kerralla. Silloin kun puoliso oli pankinjohtaja, luottamus asiakkaan ja pankin välillä oli ehdoton. Ei pankissa ajateltu asiakkaan sukanvarsirahoja saaduiksi jostain harmaan talouden tiimoilta. Myönnän maailman muuttuneen, mutta kun epäluulo pankin taholta tulee omalle kohdalle, närkästyn. Ikävöin sitä mennyttä hyvää maailmaa ja sen melkein rikkeetöntä elämää. Jos olikin, niin tätä päivää huomattavasti vähemmän.

Olen lukenut lisää Westötä ja 1930-luvun Helsinkiä. Kirja on niin hupsu pideltävä, että keskittyminen sisältöön heikkenee ja mietin, miten saan sen melkein silkkipaperimaisen ohuen sivun käännettyä  rikkomatta tai rypistämättä sitä. Asia kyllä etenee ja pääsen vauhtiin.

Konepesua ja roskiskäynti eilen. Alkoi sataa lunta. Uusi rollaattori kesti uljaasti koetuksen. Sovin P-D:n kanssa yhteisestä päivästä ensi viikolla. Tuntui rouvaa miellyttävän. Sitten olemmekin melkein kahlanneet tämän tammikuun loppuun. Vuoden ensimmäinen kuukausi ohi. Viimeisenä päivänä silmälääkäri. Saas kattoo, miten käy lukulasien. Riittäisi hyvin nuo tavaratalolasit, joita on niin montakin. Nytkin yhdet nenällä.

Katselin suorana netistä Trumpin valtaan astumista. Kuuntelin hänen puheensa, josta ei lupauksia ja uhoa puuttunut. Rahvaan joukossa näkyi niitäkin, jotka eivät taputtaneet. Ehkä eivät usko, ennen kuin näkevät. Entisiä USAn presidenttejä oli vieraina päänäyttämöllä. Ja mitä mahtoi ajatella juuri väistynyt presidentti Obama? Lensi puolisonsa kanssa helikopterilla pois. Washingtonissa satoi. Häissä sade tietää hyvää. Mitä tiesi näissä pippaloissa?

Heräsin tänään viiden maissa aamulla, luin hetken "Kangastusta" ja rupesin tätä kirjoittamaan. Kello käy seitsemää. Talviaamun pimeää ulkona, pari astetta pakkasta. Nyt menen tiputtelemaan kahvia. Hyvää huomenta.

VIHAINEN KUIN AMPIAINEN

No, kyllähän sen arvasi. Tiesin jo heti aamulla herättyäni, että pankissa tulee hurjat selvittelyt "mistä rahat?", kun talletin tilille. Tiesin byrokratian, mutta silti tulistuin ja sieluani myöten. Paikalle hankittiin väkeä konttorin johtajaa myöten "missä kuitit nostoista?" Ei missään tietystikään. En ota ylimääräisiä papereita kontolleni lisäämään paperisotkuja kotona. Tunsin oikein, kuinka silmäni säkenöivät paksua paheksuntaa pankkilaitosta ja pankin epäluottamusta asiakkaita kohtaan. Ei kaikilla ole unikkopeltoja Kolumbiassa, eikä kannabisviljelmiä kotona, vaan minullakin vuosien aikana nostoja ja rahaa sukanvarressa. En ole luottanut pankkeihin, enkä luota vieläkään, mutta pelkään myös kotiryöstöjä ja tulipaloja. Kerroin kantavani lisääkin rahaa pankkiin ja ilmeisesti joudun samanlaiseen rumbaan. Konttorinjohtajakin oli vaihtunut sitten edellisen, jonka juttusilla olen ollut. No, sovussa me erosimme ja pyysin jopa anteeksi helvetti-sanaani. Se oli siinä yhteydessä, kun asiakasta kohdellaan kuin rikollista. Mistä rahat??? No herttinen, pankista tietysti aikoinaan. En minä niitä paina. Tulostimeni ei siihen hommaan edes kykenisi. Ainakaan, että täyttäisivät oikean rahan vaatimukset.

Avasin kiukkuani lieventääkseni heti pankista tultuani kotona Gancia Asti-kuohuviinipullon (ei samppanjaa) ja lipitin mansikoiden kanssa koko pullollisen. Sitten hiukan rauhoituin. Patterimieskin tuli ja onneksi olin jo seestynyt siihen mennessä, muuten miesparka olisi saanut tuta pahan tuuleni. Nyt kiitin kauniisti tulevasta lämmöstä olohuoneessa. Ja patteri kokonaisuudessaan on ihanan lämmin!

Tänään en liiku mihinkään. Jatkan Westön lukemista, jonka kirjallista antia Aulisko kehui kommentissaan. Minulle koko mies on ihka ensimmäinen kerta. Ja niin ensimmäinen, että oli pakko netistä vähän lukaista. Kirjallisia palkintoja sadellut sieltä ja täältä, muun muassa 2006 Finlandia ja Stadin Kundi seuraavana vuonna Stadin Slangin valitsemana. Jälkimmäinen ei ole ollenkaan kirjallisuuspalkinto vaan kunnianosoitus stadilaisuudelle. Jatkan "Kangastuksen" lukemista. Tämä minun kirjani vaan on niin hullu kirja, kun on semmoinen kahden tulitikkurasian kokoinen ja lehdet hyvin ohuita, mutta teksti normaalin kokoista. Ja sitten sitä luetaan jotenkin "ylösalaisin". Kyllähän te olette näitä kirjakaupoissa nähneet, Miki-kirjoja. Monet lukeneetkin.

Ostin lottokupongin taas. Haluan Itäkeskuksesta pois! Näen unia, että asun jälleen Helsingissä, missä ratikat kulkevat ja missä on kaikkea muutakin ihanaa. Olen kuitenkin ilman onnea kaikenlaisissa peleissä. Pasianssiakaan en saa usein menemään. Rubikin kuutiota en ole edes yrittänyt. Kerran olen raaputtanut viisi euroa! En muista, mitä arpa maksoi. Taatusti enemmän. Olisinpa Hannu Hanhi!

KANGASTUSTA JA ALBERT EDELFELTIÄ

Huoltomies kävi, asensi uuden termostaatin patteriin, kun se lämpeni vain heikosti aivan ylhäältä. Nyt se ei enää lämpene sieltäkään, vaan koko laite on jääkylmä. Tietää taas soittoa. Yleensä näitten pattereitten kanssa ei onnistu ensimmäisellä eikä yhdellä kerralla, vaan on käytävä useammin. Jotain hän teki tai oikeammin jätti tekemättä.

Olen kuitenkin lähdössä asioille. Nyt on vuorossa se pankki, jossa kysellään, olenko oikeassa pankissa, mikä on vuoronumeron numero ja sitten, jos sallin, minut saatetaan kädestä pitäen oikean virkailijan juttusille. Yleensä en vastaile näihin kysymyksiin, enkä salli saattajaakaan. Osaan lukea, tunnen numerot ja tiedän miten pankissa asiakas toimii. Olen ollut ennenkin. Muutaman kerran on onnekkaasti käynyt niin, että olen päässyt livahtamaan tämän kerberoksen ohi. Nyt on vielä liukaskulkuisempi rollaattorikin apuna.

Ryhdyin lukemaan Kjell Westön minikokoista  Miki-kirjaa Kangastus 38. On minulle ensimmäinen kokemus kirjailijasta. Tämä kirja on 1930-luvun Helsingistä. Tutut kaupunginosat vilahtavat katuja myöten sivuilla ja jopa ravintoloita, joissa minäkin käynyt ja yhä olemassa. Kaikkea ei ole purettu ja hävitetty. Töölön ratikassa on "ruosteisen raudan, märkien vaatteiden ja pesemättömien ihmisten haju". Joskus ratikkaliikenteen alkuaikoina vaunun seinällä olevan sylkemiskiellon ohella oli myös kielto, että koko vaunuun ei pidä päästää pahalle haisevaa ihmistä. Kumpi päätti hajun määrän ja laadun, rahastaja vai kuljettaja? Oliko kielto kumottu jo vuonna 1930? On nykyisinkin kieltoja. Tupakka, pullo ja jäätelötötterö rastittu yli. Sylkeminen ja haju jätetty matkustajan itsensä päätettäväksi. Kieltokuviin pitäisi lisätä vielä astalo sekä alunperin aseeksi tarkoitettu esine. Miten olisi ritsan laita, jos vielä semmoisia olisi? Hernepyssynkin ammukset tekevät kipeää.

Kun ei eilisiltana nukuttanut kaivelin kirjahyllyjä ja löysin  vuonna 1983 Punkaharjun Retretistä ostamani kirjan silloin olevasta Albert Edelfeltin näyttelystä. Olenkohan koko lehtistä ainakaan kokonaan edes lukenut? Nyt sen tein. Kaikki me tiedämme Lars Sonckin suunnitelleen Tampereen tuomiokirkon ja sen valmistuneen vuonna 1907. Olen ollut lukemattomat kerrat kirkossa. Sitäpä en ole tiennyt, että juuri Albert Edelfelt oli ottanut yhteyttä Sonckiin ja pyytänyt, että Hugo Simberg saisi koristella kirkon sisätilojen seiniä sekä Magnus Enckell tehdä alttarifreskon.

Niinpä "Veli Sonck" sai Edelfeltiltä kirjeen, jossa hän vakuuttaa näiden kahden taiteilijan sopivan mainiosti kirkon freskojen tekoon. "... ajattelisin  kuorin ja lehtereiden koristeluista jotakin erityisen kiinnostavaa, jos nämä kaksi maalaria suorittavat työn". Sonck suostui ja nykyisin saamme ihailla Simbergin "Kuoleman puutarhaa" sekä "Köynnöksen kantajia" kuin myös Enckellin alttarifreskoa tämän kauniin kirkon sisällä.

Retretti ei liene enää entisessä paikassaan. Oli taloudellisia vaikeuksia sekä myös muut tapahtumat lopetettiin museon luolastoissa. Edelfeltiä siellä oli vielä 2000-luvullakin kuin myös muitten taiteilijoitten näyttelyitä. Nykytoiminnasta entisessä Retretissä minulla ei ole tietoa. Enkä siellä ole edes ollut sitten 1980-luvun. Muuten Punkaharjulla kyllä vielä pari vuotta ennen puolison sairastumista vuonna 2003.

HAUSKISTA HAUSKIN PÄIVÄ EILEN

P-D. laittoi uuden pariston palohälyttimeen. Tarkoittaa, että kiipesi tikapuille ja ylettyi kattoon. Sitten lähdimme Kontulaan ja minulla on nyt uusi tuliterä rollaattori. Aivan samanlainen kuin entinen.  Kun kiinteäkorisessa olisi ollut painoa kolme kiloa enemmän, niin ilman muuta myönnyin tähän. Vanhassa olivat jo pyörätkin kuluneet ja silinneet, kahvat teipattu omatoimisesti ja muutenkin se oli jo täyttänyt tehtävänsä. Meillä oli hauskaa Kontulan apuvälinelainaamossa, juttelimme iloisesti kaikki kolme naista. Huoneessa kävijätkin yhtyivät hilpeyteemme. Sitten Itäkeskukseen takaisin P-D. ja minä. Söimme ja joimme sekä jatkoimme hauskan pitoa. P-D. on aina rattoisaa seuraa.

Luultavasti ei tarvitsekaan ainakaan vielä ostaa uutta tulostinta. Taloudellinen ystäväni S. päätti ottaa asioista selvää ja nyt kai hän hommaa netin kautta mustaa väriä. Tätähän ehdotti kommentissaan Marjattakin. Paketti postitetaan, minä köpittelen postista hakemaan ja jossain välissä maksan laskun. Tähän päätökseen S. tuli ja minä siihen kiitollisena mukauduin.

Luin loppuun Vesterisen Viidakosta villiin länteen-kirjan ja eritoten elokuvateatteri Hesperian tarinan. Siihen kuuluu Tarzan ja Johnny Weissmuller, joka oli ainoa oikea Tarzan. Myöhemmin Weissmuller sai ikää  ja lihoi. Hänestä tuli vaatteet päällä oleva Viidakko-Jim, kun rahkeet eivät enää riittäneet roikkumaan liaanissa pelkässä lannevaatteessa. Jo vatsakkaan Tarzanin loppuaikoina filminteossa tapahtui niin, että ohjaaja huusi "filmaus alkaa, nostakaa Tarzan puuhun". Tästä alkoikin sitten Viidakko-Jimin tarina. Tuli niitäkin leffoja katsottua, mutta Tarja ja minä emme oikein osanneet mieltää Weissmulleria toisessa roolissa ja jäimme kaipaamaan hänen Tarzaniaan. Kaipaan yhä! Tarja on jo monta vuotta sitten muuttanut "toiseen hiippakuntaan". Kaipaan häntäkin.

Eilen oli niin kiva päivä, että tänään sulatellaan sitä. Huomisesta en tiedä. Ehkä lähden uuden rollaattorini kanssa seikkailemaan Helsinkiin. Se on hieno ja kiiltävä peli, sujuvapyöräinen, ja me totuttelemme nyt toisiimme, tuoksuu semmoiselta, joka on juuri kääritty ulos tehtaan pakkauksesta. Kehtaako sitä edes lykkiä sisälle roskisvajaan?

ELÄVIÄ KUVIA JA KIRJOJA

Minulla on jo yksi kirja Helsingin vanhoista elokuvateattereista. Nyt on toinen. Ilmari Vesterinen Viidakosta villiin länteen, Helsingin pojat leffassa (Jalava 2015). Kuutamoserenadi (Glenn Millerin tarina), Buffalo Bill, Ali Baban poika, Ivanhoe, Tarzan...  Näitä elokuvia ei ole enää, eikä leffateattereita, missä niitä näytettiin.

Otava tekee Miki-kirjoja, niitä pieniä, joita luetaan toisin päin kuin tavallisia kirjoja Ensinnäkin ne ovat pienikokoisia 12x8 cm, teksti normaalin kokoista. Tuula Tuula´s life-blogissaan "Loppiainen ja pieni arvonta"  kertoo näistä minikirjoista kattavammin. Ostin minikoossa Kjell Westön Kangastus 38, Otava 2014,  ens. kerralla ilmestynyt normaalikokoisena vuonna 2013. Pari taidekirjaakin taas toin kotiin, Paul Gauguin ja jälleen yksi mielimieheni Moravian (Määri) maakunnassa nykyisessä Tshekissä, silloin Itävaltaa, syntynyt Alphonse Mucha (1860-1939), jonka taidetta on kahvimukeissani. Niin että en minä tehnytkään eilen ohimarssia Suomalaisen Kirjakaupan kohdalla. Piti myös kauppakeskuksessa ottaa huomioon tämän päivän P-D:n vierailu tarjoamisten muodossa. Syödään tultuamme Kontulasta.

Sitten ketuttaa. Tulostimeeni ei saa enää värikasetteja. Kun ei niitä ole, ei voi käyttää, pitää saada uusi kone. Pyysin jo S:n avukseni kauppaan. On ekspertti näissä asioissa, koska itse olen sellainen, että ostan mitä vaan myyjän ehdotuksesta. Kiva kikka saada ihmiset ostamaan uusia vehkeitä, kun ei voi käyttää ilman väriä, ja värit poistuneet markkinoilta. Ketuttaa, sanoin S:llekin. Väriä HP 20 ei ollut missään, ei Powerissa, ei Gigantissa (en ollut koskaan ollut), ei Clas Ohlsonilla. Ravasin kaikki. Ja haukuin kirjaimellisesti kaikki kolme kauppaa pystyyn. Kotoa soitin Aleksin Stockmannin Poweriin. Lopetettu, kertoi kuiva naisääni. Revin pelihousuni ja join lasillisen samppanjaa ja ihan yhtä kyytiä ja otin palan P-D:lle aiottua viikuna-hunajatorttua. Kohdistin kiukkuni koko maailmalle.

Illalla luin  Vesterisen "Viidakosta villiin länteen". Totesin hänen olleen väärässä, että elokuvateatteri Hesperiassa (jota ei enää ole) ei tyttöjä käynyt Tarzan-elokuvia katsomassa. Oli siellä friidujakin. Tarja ja minä näimme luultavasti jokikisen Tarzan-leffan kuin myös muita suurta jännitystä antavia elokuvia. Hesperia oli meidän kummankin kotoa kävelymatkan päässä. Hiukan kauempana kuin Axa kuitenkin. Teatterin puutuoleja en muistanut, ennen kuin nyt kun Vesterinen mainitsi. Olisimme yhtä tyytyväisinä istuneet vaikka ison kiven päällä nauttimassa huimista seikkailuista viidakoissa ja lehmipoikien ratsastuksesta erämaissa. Hesperia aloitti toimintansa vuonna 1912 ja sen elämä päättyi vuonna 1965.

TUTUSTUTAAN KONTULAAN

Tänään lähdössä kauppakeskukseen. Vallan Itäkeskuksen Herkkuun asti. Myös jostain väriä tulostimeen ja kukkia kotiin. Pakkasta lehden mukaan kuutisen astetta. Nenä hiukan alkaa punottaa ja silmät vuotaa. Ei sen kummempaa. Rollaattori lykkiintyy kevyesti, kun ei ole hankia jalkakäytävillä. Saas nähdä, miten huomenna käy Kontulassa, kun uutta menopeliä kaipaisin. Puhelimessa olivat jo hiukan nihkeitä, että eihän tuo ole vasta kuin kolme vuotta ollut minulla käytössä. Mitä mieltä ovat teippauksistani?

Lunttasin netistä Kontula-tietoja. Itäkeskus ollut muinoin niittymaata ja Kontula suota. Joskus 1930-luvulla rakennettiin Porvoontie ja huomattiin Kontula. Rakentaminen aloitettiin 1964 ja ihmiset muuttivat alueelle. Nykyisin asukkaita 13 000, joista 14% muun kielisiä kuin suomen ja ruotsin. Ulkomaalaistaustaisia enemmän kuin missään muualla Helsingissä. Huomenna siis Kontulan terveyskeskukseen, jonka yhteydessä on myös apuvälinelainaamo. Minä olen käynyt vain Laaksossa  usein puolison pyörätuoliasioilla. Kontulassa en millään asioilla aikaisemmin. Sinne on kuulemma täältä parin metroaseman pituinen matka. Tämän ilmoitti terveyskeskuksen hoitaja hiukan hämmästyneellä äänellä tietämättä, että täällä päässä puhelimessa on vanha tölikäläinen ja skattalainen daami, joka ei ole Kontulassa milloinkaan käynyt.

C. soitti pitkästä aikaa. Asiat hänen kohdallaan eivät hyvin. Mutta rouva oli positiivinen ja reipas. Väitti olevansa realistinen. Mitään ei voida tehdä enää. On kotona ja kotisairaalan hoivissa. Päivittäin käydään. Omaiset auttavat muussa. Sovittiin, että soitan parin viikon kuluttua. Muistelin sitä pientä 7-vuotiasta tyttöä, johon tutustuin valmistavan koulun ensimmäisellä luokalla. Nyt me olemme tässä ja toisen elämä hiljaa hiipumassa.

TÄMÄ KATAJAINEN KANSA

Palaan vielä tuohon suomalaisen maahanmuuttajan mielipiteeseen  meidän suomalaisten puhumattomuuteen vieraiden henkilöiden kanssa. Kyllähän me vähän jäyhää kansaa olemme, vaikka opissa käyneet jo vuosien ajan muissa maissa miten small talkia käytetään. Maaseudulla ollaankin puheliaampia. Sen olen itsekin kokenut. Isommassa kaupungissa olemme yksiksemme, vältämme katsekontaktia vieraan kanssa, emme tunkeudu toisen "reviirille" millään tavoin. Edes hyökkäämällä kimppuun ystävällisenkään jutustelun muodossa. Näin emme tietystikään aivan kaikki käyttäydy, mutta suomalainen perusluonne on hiukan erakoitumiseen taipuvaista.

Aiheesta on keskusteltu, haastateltu ulkomaisia turisteja, kirjoitettu ja väitelty, koettu eritavoin itse kukin tykönänsä. Ystäväni, joka on asunut jo lähes 50 vuotta eteläisessä Italiassa, myöntää myös, että suomalaisiin ei saa yhteyttä yhtä helposti ja luonnollisesti kuin ihmisiin muualla Euroopassa. Hänkin oppi nopeasti muun maan tavat, vaikka lähtiessään Suomesta oli vähäpuheinen kuten me muutkin. Nykyisin enää harvoin täällä käy, mutta käydessään tapaamme ja hänestä on kehittynyt aivan "italialainen". Puhuu paljon käsillään, vilkas, temperamenttinen, on valmis keskusteluun kaikkien kanssa.

Meitä on aina ollut harvassa, kulttuuri on nuorta, emme ole tottuneet ihmisruuhkiin, emme toisten läheisyyteen. Uimarannallakin  levitämme vilttimme kauaksi muista, kun etelän ihminen vaipuu omalle paikalleen hymyillen toisen viereen pienen hajuraon päähän. Aikoinaan jo Juhani Aho kertoi virran tuomasta lastusta yläjuoksulta. Siinäpä ihmettelemistä, missä, kuka, miksi?

Suomalainen haluaa säilyttää riippumattomuutensa toisista ihmisistä. Yksityisyys on valttia, ei ole suotavaa sitä häiritä. Me vedämme verhot visusti ikkunoiden eteen, emme halua näyttää itsestämme juuri mitään muille. Me etsimme mökin paikan kaukana muista. Me haaveilemme Lapin maisemista, vaaroista, erämaista, jossa saamme olla omassa rauhassa.

Kunhan aikaa kuluu ja meihin sekoittuu aina vaan muita kansallisuuksia, globalisoidumme,  joudumme tekemisiin enemmän muun maailman kanssa, opimme välittömyyttä. Ihmiset muualla ovat olleet vuosituhansia kylki kyljessä kaupunkien ja kylien vilinässä, tottuneet toisiinsa. Me emme ole oppineet toisten läheisyyttä. Me muutumme aikanaan, emmekä silloin enää kauhistele vieraan lastun lipumista virran yläjuoksulta.

KYLLÄ KAAMOS OPETTAA

Joskus pienenä tyttönä kysyin pitkästyneenä äidiltä "mitä mä tekisin?"  Enää ei ole äitiä, joka vastaisi, keksisi, toimisi. On itse keksittävä, enkä millään tänään keksi muuta kuin hienokseltaan kotiaskareita. Lukeahan aina voi ja Christien Varjossa auringon alla onkin kesken. Italian kirje sen sijaan on allekirjoitusta paitsi valmis postitettavaksi ensi viikolla. Olen pitkästynyt!

Juon kapseliespressoa niin että kohta halkean. Kaikenlaisista kupeista. Ilman sokeria. Uunijuurekset onnistuivat muuten. Söin kahmalokaupalla, koska olin tehnyt kahmalokaupalla. Kuorimiseen ja pilppuamiseen menee aikaa, mutta kannattaa. Tänään keitän vihreitä papuja seuraksi. Niissäkin askartelemista. Olen puolittain jo kasvissyöjä.

Heitin kuihtuneet tulppaanit pois. Kukoistivat yllättävän lyhyen ajan. Pitää vastaisuudessa mennä oikeaan kukkakauppaan. Ruokakaupassa ne lojuvat ties kuinka kauan ja jollain konstilla näyttävät freesiltä. Maanantaina on tehtävä pitempi kauppareissu eli ihan Itäkeskuksen Herkkuun asti. Pitää olla kovaluonteinen Suomalaisen Kirjakaupan kohdalla, etten putkahda sisälle. Ei pitäisi enää ostaa muuta kuin aivan välttämätöntä. No, tietysti kirja on VÄLTTÄMÄTÖNTÄ minunkin mielestäni. Suoritan kuitenkin reilun ohimarssin. Katselen muualle.

Suomalaiset paluumuuttajat ihmettelevät suomalaisten muuttumista, puhumattomuutta ja yleistä jäykkyyttä. En minäkään missään tapauksessa aloita kenenkään (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) vieraan kanssa jutustelua. Mutta vastaan joko ykskantaan tai laveammin tuulestani riippuen. Mutta mihinkään kantaan en suostu, kun joku mammarainen silmät loistaen tuijottaa apteekin pussia rollaattorin kahvassa ja aloittaa keskustelun lääkkeistä, lääkäreistä ja potemistaan taudeista. Jessös! Sitä paitsi siinä pussissa voi olla vaikka paristolla käyvä jalkarapsi. Puhuisin mieluummin inhoamastani sääaiheesta. "On niin liukasta. Kälykin kaatui ja joutui ensiapuun. Ettekös te kaadu koskaan?" Muualla maailmassa huikataan tervehdykset vasemmalle ja oikealle, kysytään julkisessa kulkuneuvossa kuulumiset, sukelletaan lastenvaunujen sisäpuolelle ihailemaan lasta jne. Mutta siellä paistaakin koko ajan aurinko, eikä kaamos ole opettanut olemaan synkkä. Kaamoksen varjo on vielä kesälläkin, emmekä me ala veljeillä vieraitten kanssa. Eihän sitä tiedä, mitä niillä on mielessä.

EI UNOHDETTU

Puskin urhoollisesti eilen tuulta päin lumisateessa kauppaan. Väkeä yllättävän vähän liikkeellä. Liekö syy todellakin sään? Ei se nyt loppujen lopuksi niin kamalaa ollut. On sitä ennen pahemmassakin ilmassa liikuttu. Ja kun ei auttanut itku markkinoilla, mentävä oli. Ihania aprikooseja, muuten.

Illalla lumisade sankkeni. Mukavaa olla tänään sisällä. Ollaan taas perjantaissa ja viikonloppu edessä. Ensi viikolla enemmän ohjelmaa. Saas nähdä, miten käy rollaattorin vaihdon, vai huoltavatko vain tämän. Kori on irrallinen ja sellainen olisi minulle mukavampi, jossa se olisi kiinteä. Mutta apuväline kuitenkin kokoon taitettava. Tiistaina olen viisaampi.

En taida enää milloinkaan kävellä ilman apua. Kolme vuotta jo näin menty ja hoidinhan minä kaiken kukkuraksi vielä puolisonkin. Joskus tulee mieleen, teinkö kaikkeni hänen kanssaan? Olisiko sairaala ollut parempi paikka? Ei. Ei hänen elämänsä olisi kuitenkaan jatkunut. Meillä on kaikilla aikamme ja silloin oli hänen aikansa lähteä. Loppujen lopuksi krooninen myelooinen leukemia hänet vei. Leukemia todettu jo vuosia aiemmin. Elimme toivossa. Olihan hän sinnitellyt jo siihenkin asti.Tippatelineessä roikkui veripusseja, kotisairaalan hoitajat kävivät, lääkäri kävi. Minulle kerrottiin totuus.


Viheriän niitun paratiisi -
menetetty niin kuin kaikki paratiisit,
mutta ei unohdettu,
ei hetkeksikään unohdettu.
Neitseellisen ilon halavat ja raidat
eivät lakastu,
kukkivat kedot elävät
keväät ja kaikki vuodenajat
kerrostalojen läpi.
Talot homehtuvat, murenevat raunioiksi,
ilon kukat elävät
ja rakkaus.

( runo Pertti Nieminen, kirjasta "Vihreän läpi ei enää näe")

AMOS ANDERSONIN MUSEO

Koskahan minä sen paljon ja usein mainostamani Helsingin matkan teen? Helsinkiähän se tämä Itäkeskuskin on, mutta ei minun Helsinkiäni. Tästä ei pidä kenenkään itäkeskuslaisen loukkaantuman. Minä olen niin perushelsinkiläinen, etten ymmärrä muun Helsingin päälle kuin Töölön ja siitä etelään. Olen vakaasti päättänyt muuttaa Hesperiankadulle heti kun voitan lotossa niin paljon, että voin sen tehdä. Vielä ensimmäinen lottovoittoyritys meni poskelleen, mutta yritän uudestaan. Voitto meni jonnekin aivan muualle.

Eilen oli sekä manikyyri- että pedikyyripäivä. Paneuduin kumpaankin asiaan suurella antaumuksella ja nyt ovat kaikki kynsiä myöten mitä oivallisemmassa kunnossa. Kirjoitin Kusaman kurpitsakortinkin E:lle ja vien sen tänään postilaatikkoon.

Tästä tulikin mieleeni M:n loistava ehdotus mennä Amos Andersonin museoon ja sinne me menemme. Vuosia sitten olen ollut ja sitten tuli se elämäni katkos kaikkeen taiteeseen. Nyt on näytillä arkkitehti Sigurd Frosteruksen (1876-1956)  kokoelma Taide elämänasenteena aina Magnus Enckellistä, Verner Thomésta ja Tyko Sallisesta lähtien. Frosterus on suunnitellut Helsingissä muun muassa Stockmannin tavaratalon ja Tamminiemen huvilan. Hän oli innokas taiteen keräilijä ja nyt M. ja minä käymme tutkailemaan, mitä kaikkea keräsi. Museossa on myös Café Amos ja museokauppa, josta tulen taas ostamaan jotain minua kiinnostavaa. Museokauppoja en voi vastustaa. Postikortteja, magneetteja, kasseja, kirjoja...  Taidekirjojakin metrikaupalla hyllyssäni. Saan roimasti tilaa, kun olen tehnyt lahjoituksen Helsinki-kirjoistani, joista jo pienen osan olen eräälle henkilölle antanut ja hän saa loputkin. Pääsevät kotiin, jossa kirjoja rakastetaan.

Joku on jälleen kerran HS:n mukaan suivaantunut siihen, kun joutuu viikkotolkulla odottamaan aikaa terveyskeskukseen, eikä edes puhelimeen ehditä vastata ja takaisinsoittojärjestelmäkin on lopetettu. Minä koin tätä kohtelua jo vuosia sitten. Siirsin ensin puolison ja sitten itseni yksityiselle puolelle. Ajan saa ja heti. Lääkärillä on aikaa potilaalle ja häntä käsitellään kokonaisuutena, eikä vain tuijoteta siihen vaivaan, jonka takia potilas tuli.

Diagnoositkin olivat joskus terveyskeskuksessa päin seiniä. Puolisolle alkoi ilmaantua iso punainen läikkä vasempaan kylkeen. Vein hänet pitkän jonotuksen jälkeen terveyskeskukseen, jossa nuori lääkäri katsoi läikkää ja sanoi "tämä on finni vaan". Minusta se ei ollut. Se katkaisi kamelin selän. Vein puolison yksityiselle. Lääkäri tutki ja ilmoitti "tämä on haavapainauma eli makuuhaava ja se pitää hoitaa". Meille tuli siitä "vaan finnistä" pitkät hoitojaksot sekä lääkärillä että haavahoitajalla. Hoidin sitä kotona ohjeitten mukaisesti, joskus se "finni" oli auki ja vuotava, joskus paremmassa kunnossa. Niin kutsuttua onkaloa siihen ei koskaan onneksi päässyt syntymään. Haavapainaumasta ei puoliso milloinkaan päässyt eroon. Meille tuli erikoispatjakin, joka värisi sähköllä, ettei makuuhaava ole kaiken aikaa samassa kohdassa. En ole vieläkään antanut terveyskeskuksen diagnoosin antaneelle lääkärille anteeksi. Tein kyllä kirjallisen reklamaation ja olin sitä mieltä, että hänen olisi ehdottomasti pitänyt konsultoida kollegaansa, eikä ilman muuta toitottaa vaivaa vain finniksi. Sain vastauksen ja monta selitystä asialle.

OODI JA ODET

Keskuskirjaston nimi Oodi käännetään ruotsiksi. Siitähän nousi ruotsinkielisten kesken aikamoinen äläkkä, kun ruotsia ei otettu huomioon. Nyt siitä kai tulee Odet.  Joku ehdotti, että venäjäksi ja saameksi kans! 

Lakritsipiippu on saanut tuomion. Se sotii tupakkalakia vastaan, eikä saa muistuttaa ulkonäöllään mitään tupakoimiseen viittaavaa. Siitä tehdään joku musiikki-instrumentti. Mitäs mieltä musiikkiväki on, kun kansa haukkailee esimerkiksi trumpettia tai saksofonia? Jos tehtäisiin okariinon näköiseksi. Tai pajupilli?

Eilen kotona ja tänään kotona, paitsi roskiksella. Huomenna kauppaan. Loppuviikko kaipaa hedelmiä. Voisinkin tehdä uunijuureksia ilman perunoita. En edes muista, milloin olen pannut perunaa suuhuni. Uudetkin menivät menojaan. Tohtorihan piti semmoisen esitelmän perunasta, että siinä paikassa top tykkänään lopetin niiden syömisen. Lanttu, porkkana, sipuli, palsternakka, purjo, selleri käy, mutta bataatin kanssa lienee vähän niin ja näin. Saa sen juuresruuan uunissa näilläkin. Suolaa, mausteita, tippa öljyä ja näin meidän kesken pikkuriikkisestä määrästä hunajaa en luovu. Rakastan tätä ruokaa ja sitä rakasti puolisokin. Tein kokonaisen pellillisen, nyt riittää vähempi.

Polgaran blogin  kommentoijaystävä Timo Lampi ehdotti Polgaralle verhojen lyhentämistä sopivaan pituuteen nuppineuloilla. Minä olen harrastanut tätä kätevää tapaa jo vuosikaudet. Asuntojen korkeudet vaihtelevat ja mekin aloitimme korkeista. Juuri muutama päivä sitten ähelsin nuppineulojen kanssa verhojen kimpussa ja tulos oli vallan kelpo. Lonkka ei tietenkään tykännyt, mutta siltä ei kysytty. Nyt on niin siistiä, niin siistiä. Aina ei voi ystävääkään vaivata, vaikka P-D ei ole milloinkaan avunannosta kieltäytynyt. Hän on ystävistä parhaimpia L:n ja A:n lailla. Nytkin menen P-D:n  kanssa rollaattoriasioissa Kontulaan. Sitten syödään ja juodaan, pannaan maailmaa järjestykseen, nauraa kikatetaan. Ehkä viemme kierrätyskeskukseen vanhan espresso- ja lattelaitteeni sekä jotain muutakin. Astioita. En enää semmoisia määriä tarvitse. Turhaa tämmöinen maallinen mammona. Joskus ovat kaikki olleet hyvinkin tarpeeseen.

AIKAAN SAATU YHTÄ JA TOISTA

Vihdoinkin! Silmälääkäriaika varattu. Olen oikein ylpeä itsestäni. Rollaattoriaikakin Kontulassa. Jippii. Olin niin onnellinen, että marssin suoraa päätä kirjakauppaan. Pertti Niemisen runokirja Vihreän läpi ei enää näe  ja kaksi taidekirjaa. Caravaggio (1571-1610) on jäänyt minulle vieraaksi, enkä ainakaan huomannut Kansallismuseon renessanssinäyttelyssäkään.  Toulouse-Lautrec (1864-1901)  huomattavasti tutumpi taiteilija, jonka töistä tykkään. Ostin senkin. Kumpikin taidekirja painettu Kiinassa. No, ovat englannin kielisiä. Nieminen Viisas Elämä Oy:n. Kustantaja, josta en ole kuullutkaan. Tilasin Shelleyn runoja näköispainoksena. Kaksi viikkoa toimitusaika. Ilmoittavat. Kyllä nyt taas on kyltyyriä! Niin oli Eino Leinollakin "kyltyyriä, kyltyyriä".

Pertti Niemiseltä näyte:

Jokaisen maailmanlopun edellä
aika alkaa kiitää.
Kyllä minä sen nyt tajuan:
kello näyttää käyvän nopeammin,
minä vain en pysy mukana.


M:n kanssa sovittu taidenäyttelyyn menosta ensi kuussa. En olekaan ollut sitten Modiglianin. Nyt voin tutustua Caravaggioon ja Toulouse-Lautreciin kirjoissa. Jälkimmäisestä minulla onkin joku pieni teos. Elokuvankin olen nähnyt Moulin Rouge vuodelta 1952, ohjaaja John Huston. Toulouse-Lautrec oli loistava julistemaalari. Minulla ja puolisolla oli onni olla kerran hänen julistenäyttelyssään, mutta kaupunkia en enää muista. München? Muistaakseni Ateneumissakin on ollut joitain hänen julisteitaan joskus 2000-luvun alussa. Eniten kuitenkin pidän hänen kuvistaan Pariisin boheemielämästä kaikkine vivahteineen, realismeineen, kaunistelemattomina kuvauksina kahviloiden asiakkaista 1800-luvulla, kurtisaaneista, prostituoiduista ja tanssijattarista. Hän ei kuvannut kohteitaan epäkunnioittavasti eikä halveksuen, vaan sellaisina kuin he olivat, elämää ja iloa täynnä. Hän kuvasi heidät  ihmisinä ja  ystävinä. Henri de Toulouse-Lautrec on ehdottomasti yksi mielitaiteilijoistani.

Tänään kotona. Alan kirjoittaa kirjettä Italiaan ja E:lle Yayoi Kusaman kurpitsakorttia. Myöhemmin viikolla postilaatikolle. Asfaltti on märkää, vesi lentää lätäköistä auton pyörien alla. Minne talvi hävisi?

IHMISTEN ILMOILLE

Olen lähdössä ulos. Eikä se tarkoita roskiskeikkaa. Menen oikein ihmisten ilmoille ja laitan julkisivuni siihen malliin, että voin mennä. Istuksin kauppakeskuksen huilipaikoilla ja katselen ihmisiä, etupäässä ulkomaalaisia. Kuuntelen kieliä, joita en ymmärrä ja yritän kovasti olla suvaitsevainen tässä muuttuneessa ilmapiirissä. Suunnittelen jossain välissä Helsinki-matkaa ja jo siinä vaiheessa olen onnellinen. Ehkä menen vanhaan pankkiini, jossa ei kysellä. Siellä uskotaan, että rollaattoria käyttävälläkin on järki päässä, että hän on yhteiskuntakelpoinen itsestään takuuvarmasti vastaava henkilö. Tiedän senkin, että 2+2=4.

Jos olisin oikein viitseliäs, voisin ajaa ratikalla Bulevardia pitkin ja astua ulos Ekbergin pysäkillä. Mennä ostamaan teeleipiä ja pakastimeen muutaman juorupullan. Jos kahvilan puolella olisi tilaa, voisin nauttia kupposen ja katsella julkkiksia. Heitä on aina siellä.

Suunnitelmissa on myös saada uudempi rollaattori. Tämän olen teippaillut pahimmista paikoista. Oli jo tietysti vahvasti käytetty, kun  Oulunkylän kuntoutussairaalassa fysioterapeutti sen minulle antoi muutama vuosi takaperin. Kontulassakin on apuvälinelainaamo. Laakson tiedänkin ja siellä kävin puolison kanssa pyörätuoliasioissa usein. Soitan Kontulaan. Pyysin jo ihanan P-D:n seurakseni. Kontulakin on minulle tuntematonta seutua, että on mukava tutustua. Jos ylipäätään apuvälinelainaamo suostuu minut vastaan ottamaan. Jos ei, niin otan yhteyttä Laaksoon. Jos ei vieläkään onnaa, saatan miettiä ostamista. Katselin jo netistä. Rollaattori on minulle välttämätön. Tasapainoilussa jotain vikaa. Ehkä korvissa. Joskus lonkka vaivaa niin paljon, että on välillä rollaattorin päällä levättävä. Joskus on todella hankalaa. Ja minunhan on päästävä hoitamaan asioita. Yksineläjä ja piiaton.

"ETEENPÄIN, SANOI MUMMO LUMESSA"

Aikamoinen koettelemus eilen rullautua rollaattorilla kauppaan. Lunta maassa ja lisää tuli taivaalta. Onneksi takanani on kahdentoista vuoden kokemus työntää kesät talvet pyörätuolia, että vanhoilla konsteilla pääsin paksussa lumessa auraamattomilla jalkakäytävillä eteenpäin. Vastaantulijamies kysäisi hymyillen "onks sulla nastat?" Vastasin minäkin hymyn kera "ei ole". Eikä ne nastat auttaisi paksussa hangessa. Tämän tiedän vuosikymmenten autoiluajoiltani. No, pääsin kuin pääsinkin kauppaan ja vielä poiskin. Taitavuuteni hurmiossa vein vielä roskatkin. Siinä oli vähän hommaa enemmänkin. Piha oli neitseellisen koskematon, vain lunta tulvillaan.

Tämän kaiken rehkimisen jälkeen ilmoitti lonkka, että nyt muori pitkälleen. Makasin puoli tuntia ja katselin kattoon. Mietin, otanko kipupillerin. En ottanut.

Ystäväni L. ja A. karkaavat taas kuukaudeksi Etelä-Afrikkaan. Ovat asuneet siellä ja käyneet monen monituista kertaa ja aina vaan veri vetää sinnepäin. Ei ainakaan lumi haittaa, mutta voivat kompastella Boulders Beachin pingviineihin.

Ensi viikolla on kömmittävä kauppakeskukseen. Vihdoinkin varattava aika silmälääkäriltä. On käytävä Stockmannilla  sekä toimitettava muitakin asioita. On toivon mukaan aurattu jo siihen mennessä. Ja vaikka ei olisikaan...

Minulla on hieno taidekalenteri tätä vuotta varten. Kuva joka kuukausi. Tammikuussa lähtee Kullervo sotaan Akseli Gallen-Kallelan tapaan. On Albert Edelfeltiä, Werner Holmbergia, Venny Soldan-Brofeldtia, Magnus von Wrightia jne. Kalenteri juhlistaa Suomen 100-vuotista taivalta itsenäisenä maana. Näitä on katseltu Ateneumissa, mutta ihan kivaa, kun ovat omalla pöydälläkin.

Olin lotonnut. Ei onnannut. Asun siis edelleen täällä. Mutta onhan ensi viikko! Unelmoida saa. Siinä olenkin aika mato. Ymppään huolettomasti uniinikin kaikenlaista, joka tekee minut onnelliseksi. Eikä aamu tunnu yhtään karulta, vaikka kaikki onkin ennallaan.

WILLIAM BUTLER YEATS

Tämä on Yeatsin runokirjasta Torni ja kierreportaat (Basam Books 2015, suom. Jyrki Vainonen) lainattu.

INNISFREEN JÄRVISAARI

Nousen nyt ja lähden, menen saareen Innisfreen,
oksista ja savesta teen sinne pienen majan,
mehiläiset pesän saavat, pavut penkin sarkoineen,
surisevaa aukiota yksinäni asustan.

Siellä nauttia saan rauhaa, se verkkaan putoaa,
aamu kietoo laskoksiinsa heinäsirkan soiton,
hämärä on hetki öinen, keskipäivä purppuraa,
taivaan täyttää illansuussa ääni hempon siipien.

Nousen nyt ja lähden, sillä päivin sekä öin
kuulen miten kumeasti järvi rantoihinsa lyö,
kun seison kadulla tai kivetystä kävelen,
sielussani kuulen aallot, kätkössä sydämen.



Yeatsin isä John Butler Yeats luki Henry Thoreaun (1817-1862)  Walden -elämää metsässä (1854) ääneen tulevalle runoilijapojalleen tämän ollessa lapsi. Thoreau kertoo kirjassaan elämästä Walden-lammen rannalla metsässä pienessä mökissä.

Innisfreen saari on Lough Gill-järvessä (Loch Gile)  Sligon kreivikunnassa Irlannin länsiosassa ja siellä William Butler Yeats haaveili joskus asuvansa Thoreaun kirjan innoittamana. Monen vuoden jälkeen vuonna 1893 Yeats kirjoitti yllä olevan viehättävän runon.

William Butler Yeats (1865-1939) oli irlantilainen Dublinissa syntynyt runoilija. Hän kannusti voimakkaasti iirin kieltä ja sen tulemista Irlannin kirjakieleksi. Yeats sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1923. Hän oli perustamassa Dublinin kansallisteatteria. Hänet nimitettiin 1922 Irlannin vapaavaltion (Saorstat Eireann) senaattoriksi. Yeats käsitteli mielellään omassa tuotannossaan, tosin englannin kielellä, muinaisiiriläisiä taruaiheita.

Olin kerran hyvin kauan sitten puolison kanssa Irlannissa kuukauden ja kuulin leprechaun-olennoista. Tämä pienen haltijan oloinen tonttumainen merkillinen olento kerää kolikoita ja panee ne sateenkaaren päässä olevaan aarrearkkuun. Jos ihminen saa leprikonin (leprekaun) kiinni, ostaa pieni veitikka itsensä vapaaksi toteuttamalla ihmisen kolme toivomusta. Minä en koskaan nähnyt yhtäkään leprekaunia, josta olen vieläkin surullinen.

LISÄÄ MUSEOKORTTELISTA

Tämä on oikeastaan suunnattu Marjatalle, joka kyseli Helsingin museokortteleista, mutta sopii muillekin asiasta kiinnostuneille.

Uusi kaupunginmuseo koostuu viidestä vanhasta rakennuksesta, jotka sijaitsevat kolmen pihan ympärillä. Siellä on myös Falkmanin pihaksi nimetty paikka korttelin sisällä. Perällä ikkuna, joka kuuluu taiteilija Severin Falkmanin ateljeekotiin. Ikää ateljeella on lähes 150 vuotta. Onhan sitä tietysti restauroitu, mutta suurin piirtein kuin Falkman olisi vain lähtenyt käymään ystävänsä Ramsayn luona. Museokortteli  on Senaatintorin kulmalla ja siihen kuuluu muun muassa kauppias Sederholmin talo, jossa parastaikaa hajunäyttely, miltä Helsinki haisee. Hajut vaihtuvat. On paljon muutakin. Museokortteleissa nähtävää 1700-luvulta melkein nykypäivään.

Ikävä kyllä, kuten aikaisemmin Marjatalle kerroin, Falkmanin koti avoinna vain erikoisaikoina ja siihen saattaa minun käsittääkseni kuulua Helsinki-päivä 12.6. En ole varma. Kortteleita on entisöity, uuttakin rakennettu. Ennen iso osa oli yleisöltä pääsemättömissä. Nyt on kahvilaa, museokauppaa, jossa Helsinki-aiheista tavaraa kirjoista lähtien. Nettikin tietää yhtä sun toista näistä paikoista. Sederholmin talo on kaupungin vanhin kivitalo. Valmistunut 1757.

Kerroin eläinnimisistä kortteleista Helsingissä. Stockmann kuuluu  Gaselli-kortteliin ja Yliopiston kirjasto taas Seepraan. Kuuluisa Kämppi Antiloopissa. Esplanadin varren Jugend-sali, jossa nykyisin kahvila kuuluu Dromedaariin, Majava pitää sisällään Säätytalon. Puhuin puppua, että presidentti työskentelisi Leijonassa. No, kissa kuitenkin, mutta Leopardi. Onhan näitä. Nimet kerrottu kortteleiden päissä metallilaatoissa. Kysyin kerran taksinkuljettajalta, osaisiko viedä minut Dromedaarin kortteliin. Ei osannut, eikä ollut koskaan kuullutkaan. Sekoitti vielä katujen nupu- ja mukulakivet. Sai minulta pitkän esitelmän sekä kortteleista että katujen päällysteistä. Mukulakiviä on vain museokadulla ja se on Sofiankatu Aleksin ja Pohjoisespan välissä. Ne muut hankalat tiettyjen paikkojen päällysteet  kuuluvat kaupungin historiaan, eikä niitä saa muuttaa, ovat nupukiviä. Autoilijoiden riesa ja vihan kohteet. Mutta museoviraston visusti varjelemia.

Tämä on nyt vaatimatonta tietoani Helsingin Museokortteleista. Aikaisemmin iso osa oli virastokäytössä. Vähitellen kaupunki heräsi vaalimaan kaupungin nuorta menneisyyttä, joka saa lisää ikää jokikinen päivä. Kunnioittakaamme ja pitäkäämme siitä hyvää huolta. Samalla tavalla kuin Senaatintorin ympäristön empire-miljööstä. Kiitos erään saksalaisen arkkitehdin, joka tituleerasi itseään vaatimattomasti rakennusmestariksi. Jukka Viikilä sai Finlandia-palkinnon Engel-kirjallaan, jonka varmasti, Marjatta, tiesitkin. Akvarelleja Engelin kaupungista. Jos et, Marjatta, ole lukenut, lue. Se on viehättävä tarina Engelin päiväkirjan muotoon kirjoitettu ajasta, jolloin tätä kaupunkia alettiin rakentaa. Engel noitui Helsingin kallioisuutta ja kallioita on näkyvissä yhä monissa paikoissa. "Kalliolle, kukkulalle rakennan minä majani..."

PAKKASPÄIVÄ ALKAA YEATSILLA

Lueskelin taas Yeatsia. Löysin seuraavan runon:

VANHAT MIEHET IHAILEVAT KUVAJAISTAAN VEDESTÄ

Kuulin vanhojen, vanhojen miesten sanovan:
"Kaikki muuttuu,
ja yksi kerrallaan me katoamme."
Heidän kätensä olivat kuin pihdit ja polvensa
vääntyneet kuin rantamaiden
risuiset orapihlajat.
Kuulin vanhojen, vanhojen miesten sanovan:
"Kaikki kaunis lipuu pois
Niin kuin pois lipuvat vedet."


Mitä sanovat naiset katsellessaan omaa kuvajaistaan?  "En ole muuttunut, mutta ystäväni ovat."

Nukuin huonosti viime yön. Kukkelehdin hereillä vielä kolmen maissa ja silloin minä Yeatsia luinkin. Christietä en olisi jaksanut siihen aikaan sulattaa. Olin kuitenkin jossain vaiheessa nukahtanut, koska aamupäivällä heräsin. Eikä herätä voi, jos ei ole nukkunut. Aamukahvi tuli nautittua myöhään, mutta ei haittaa. Luminen katumaisema katseli minua ulkona ja minä sitä. Se huokui pakkasta, vaikka ikkunalasi oli välissä. Patterit lämmittävät. Joku toimittaja oli antanut hansikkaat kädestään palelevalle ja sinertävälle kodittomalle. Koditon oli paljain käsin. Ja ne kädet olivat paleltuneen näköiset.

Vein roskat. En palellut, mutta pakkasen tunsin. On se hyistä! Kiiruhdin rapun lämpimään ja sisällä oli mukavaa ja hyvä olla. Pihatie ei aurattu, mutta pakkaslumen päällä rollaattorin pyörät kulkivat pehmeän joutuisasti. Jätin jäljet. Ne kertoivat, mistä tulin ja minne menin.

Illalla katselin Tom Hooperin vuonna 2012 ohjaaman musikaalin Les Misérables ja tiivistyin sen nauttimiseen. En ole lukenut Victor Hugolta mitään, mutta nähnyt eilisen lisäksi Notre Damen kellonsoittajan. Kummatkin katselemisen arvoisia ja romaanit aivan varmasti lukemisen. Kun Pariisissa nuorena tyttönä olin, ei Quasimodoa näkynyt katedraalin kellotornissa.

Tämä päivä menee visusti sisällä. Opettelen lisää Nespresson  käyttämistä. Laitoin jo pelkän espresson, kunhan ensin olin löytänyt kupin. Niitäkin on jossain, vaan kun ei ole espresson kanssa tullut läträttyä pitkään aikaan.

ROTTASOTAA JA FALKMANIN TAIDETTA

Helsinki herää Aleksis Kiven rottayhdyskunnan suhteen. Myrkkyä! Kaupungissa ihmisten ja kotieläinten lisäksi asuu 100 000 rottaa. Itse en ole rottaa nähnyt vuosikymmeniin. Mutta taatusti jossain lähettyvillä niitä on. Ei muuten sitten millään sovi, että kansalliskirjailijamme jalkojen juuressa on näitä eläimiä ja mummelit vielä kuulemma ruokkivat.

Uuden tulevan kirjaston nimi Oodi ei kelpaa ruotsinkielisille. Pitää saada neutraalimpi ja svenska taalanden suuhun sopivampi. Aina vastustetaan jotain, ihan aina. Helsinki ei ainakaan vielä ole korvaansa lotkauttanut asialle.

Eilen tuli sitten lunta enemmänkin. Tuli tiuhaa sadetta, isompia hiutaleita ja niitä pieniä, joilla oli kiire maahan. Aurat jyräsivät ja ihmiset pomppivat hangessa. Minä katselin ikkunasta. Laskeskelin, että jos hiukan nuukailen hedelmien kanssa, niin riittävät lauantaihin asti, jolloin on luvattu lauhempaa. Nyt sen sijaan kehaistaan paukkupakkasilla. No, mennään kauppaan, jos on pakko. En minä pelkää. Kunhan on edes hiukan aurattu rollaattorin kulkua helpottamaan.

Minulla on uusi Nespresso-laite. Vanha, iso jötikkä, joka jauhaa odottaessa ensin pavut, on makuuhuoneen lattialla odottamassa kierrätyskeskusta. Sinne menee muutakin. Uuden koneen kimpussa häärin jo eilen ja nyt olen toisessa huuhteluasteessa. Kahvia en ole vielä laittanut, mutta halua on jo reippaasti cappuccinon valmistukseen.

Kaupunginmuseon lehti tuli. Museokorttelissa on kuulemma "aarre". Se on taiteilija Severin Falkmanin (1831-1889) koti, jossa asui vanhempineen lapsena ja isä toivoi pojastaan perustamansa viinatehtaan jatkajaa. Ei tullut. Tuli Pariisin ja Rooman opit käynyt taiteilija ja Anders Ramsayn ystävä. Tästä pitkäaikaisesta toveruudesta Ramsay kertoo kirjassaan 1800-luvun Helsingissä. Olisiko vielä Kappelin aulassa Severin Falkmanin Amoriini-maalaus? Hän teki muitakin Amoriineja ravintolaan.

Toisinaan kävi niin, että taiteilijoilla ei ollutkaan rahaa maksaa ateriaansa ja niin isäntä sai maksun kiitosten kera kuvan tapaan. Albert Edelfelt maalasi Gambrinuksen pään erään sunnuntailounaan päätteeksi. Onko näitä enää tallella Kappelin monien korjausten jälkeen ja aikakin tehnyt tehtävänsä, jos ei olla huolella säilytetty? Kappeli oli 1800-luvulla ja vielä seuraavallakin vuosisadalla suosittu paikka taiteilija- ja kirjailijapiireissä. Sinne Eino Leinonkin askeleet usein veivät. Mitä siihen Falkmanin ateljeekotiin tulee, sitä voi vuokrata juhliinsa. On siinä asussa, mihin taiteilija sen jätti kuoltuaan.

OLEN MIETTINYT

Mieltäni on alkanut askarruttaa uudissana nyksä ja vanha tuttu "eksä". Miksikö? Siksi, etten tiedä, mikä sana vastaa henkilöä, joka oli ensin nyksä, sitten eksä ja nyt tilapäinen nyksä. Tapasin Hansasillalla tutun  parin, joka hengailee, vaikka ovat näennäisesti eksiä. Ovatko nyt sitten taas nyksiä? Vai entisiä eksiä?  Ex-eksiä?

Uudenvuoden päivä meni ihan mukavasti. Pesin hiukset ja poltin kynttilöitä. Söin fetajuustoa salaatissa ja nakersin hapankorpun ja nautin egyptiläisiä mansikoita. Pienessä rasian sisäpinnan tiedotteessa sanotaan, että voin olla varma, että marjoja poimiessa on niitä kohdeltu kaikella kunnioituksella ja varovaisuudella. Sööttiä! Ne tuoksuvat mansikalta, mutta maku ei muistuta mansikkaa oikealla tavalla. Mutta on se ihanaa, että voimme näin saada tuntuman edes jonkunlaiseen kesään keskellä kaamosta. Mmm... ehkä niissä on vienohko niilimäinen maku. Ehkä vivahdus papyruskaislaa. Tai pyramidia?

Katselin Poirotin televisiosta. Taas tuli mieleen, että David Suchet tekee aivan erilaisen Poirotin kuin Christie kirjoissaan. Luen parastaikaa Neiti Lemon erehtyy. Ilmestynyt vuonna 1955 Hickory Dickory Dock-nimisenä. Kirsi Kunnas suomentanut kirjan alkulorun:

Hikkori tikkori toikki.
Hiiri kelloon loikki.
Kello meni poikki
ja hiiri pois loikki.
Hikkori tikkori toikki.

Neiti Lemon erehtyy-kirja on Eila Pennasen suomentama. Se on minulla jo tutuksi käyneessä Bon-sarjassa pokkarina. Niin, siitä Christien ja Suchetin Poirot-erosta. Suchet on tehnyt salapoliisista hiukan snobimaisen, jalat yhdessä istuvan harmaiden aivosolujen käyttäjän, joka ei vitsaile ja on aina gentlemanni kiireestä kantapäähän. Christien oma Poirot on särmikkäämpi, avoimempi huumorimies, ehkä himpun verran maskuliinisempi ja vähemmän herrasmies. Pidän Suchetin valinnasta enemmän. En siitä jalat yhdessä istumisesta kuitenkaan. Se on... olkoon.

Lentokoneessa on hankalaa, jos kummallakin puolella on jalat levällään istuva mieshenkilö. Vaikka kuinka pitää omat jalat supussa, ahdasta tekee. Mitäs sitten, jos se keskellä istuja myös levittäisi alaraajansa? En ole kokeillut. Se olisi...olkoon.

VUOSI VAIHTUI JA SUOMELLA IKÄÄ 100 VUOTTA

Nukkuenhan se isoksi osaksi pois meni, vanha vuosi, ja nukkuen isoksi osaksi uusi tuli. Eikä edes hävetä. Yritin kyllä urheasti ja voimia kooten pysyä koko ajan hereillä. En edes avannut ystäviltäni L:ltä ja A:lta saamaani Nicolas Feuillattea. Olin hiukan viluinen ja join samppanjan asemesta teetä. Aamulla ennen juhlintaa luin Hercule Poirotia, imuroin, pesin koneellisen pyykkiä, söin päivällä salaattia, sytytin kynttilöitä palamaan ja vielä tässä vaiheessa olin varma reippaasta valvomisestani. Katit!

Ilotulitteita läheteltiin taivaan tuuliin. Kuulin puoliunessa räiskettä. Olin onnellinen, etten ollut koira, joka pelkää paukuttelua. Tein tavoistani poiketen yhden uudenvuoden lupauksen. Rupean lottoamaan heti vuoden alusta, voitan  ja muutan täältä pois. En välttämättä taas Katajanokalle, mutta ehkä Eiraan, Kaivopuistoon tai Töölööseen. Kunnon stadilainen sanoo "Töölööseen" ja kielitieteilijät sanovat "Töölöön". Floridakin voisi tulla kysymykseen. Siellä on muitakin iäkkäitä suomalaisia, Eino Grönkin. On trooppista ilmastoa, Atlantti ja hurrikaanit ja Evergladesin rämeet. Semmoinen kaupunki kuin Tallahassee vaikuttaa mukavalta. Ja sen verran kieltä osaan, etteivät myymään pääse. Senhän olenkin kai kertonut, että puoliso meinasi minut Marokossa myydä. Olisi saanut 150 kamelia. Joku mies oli kuullut ja kertoi saavansa omasta vaimostaan vain 15. Puolisoni ei kuitenkaan myynyt, kun ajatteli, että mitä hän niillä kameleilla... Suolaakaan kai ei enää siihen tapaan kuljeteta. Eikä minustakaan olisi ollut aavikkoeläjäksi.

Olen ihanasti hämmästynyt. Iloitsin aikaisemmin Jennin tulemisesta lukijakseni ja sitten kuvaluetteloon ilmestyi monesti blogiani kommentoinut Aulikki H-L tai oikeammin hänen jalkansa ja lopuksi Seija kertoo lukevansa tekstejäni. Kiitoksia, arvon naiset ja lämpimästi tervetuloa.

Istanbulissa on taas tapettu ihmisiä. Enää en sinne haluaisi matkustaa. Muinoin oli mielihalujeni alkupäässä. Jo senkin takia, että voisi vaikka pasteeraillen kulkea Euroopasta Aasiaan. On maailma muuttunut melkoisen hurjaksi paikaksi. Ihmiset eivät enää välitä mistään, ihmishenki ei minkään arvoinen, oma etu pääasia, kaikenlaisten aatteiden nimissä tehdään mitä vaan. Helsingissäkin viime yö poliisilla viime vuosia kiireisempi. Tätäkin kotikatua pitkin ulvoivat poliisiautot tuon tuosta. No, ei vikiseminen auta. Porskutellaan mukana niin kauan kuin porskutellaan.

Nyt on sitten vuosi 2017 ja Suomi 100v. Mahdottoman hyvää ja onnellista tätä vuotta meille kaikille suomalaisille!