Iltasanomissa oli Heidi Vaaliston kirjoitus vanhusten hoidosta. Luin sen ja tuttua oli tarina. Katselinhan puolison olemista intervallihoidossa ja sairaalassa silloin tällöin kahdentoista vuoden aikana. Näin, kauhistuin ja purnasin. Aivan kuten Vaalisto kirjoittaa, ihmisten annettiin olla likaisissa vaipoissaan, ei autettu ruokailussa, ei pidetty seuraa, istutettiin pyörätuoliin sidottuna tuntikaupalla, eikä kukaan käynyt edes katsomassa. Olin pitkiä toveja puolison luona, että eivät olleet pieniä hetkiä, kun tarkkailin.
Oli yksi paikka, johon olin tyytyväinen ja se oli intervallihoitopaikka Kivelässä. Sinne pyrinkin mieheni aina saamaan. Siellä oltiin ystävällisiä, empaattisia, eikä näytetty kiirettä ja väsymystä. Hoitaja istui pitkiä aikoja sänkypotilaan vieressä iloisesti jutellen. Syötti kiireettömästi. He suhtautuivat puolisooni ymmärryksellä, joka sairautensa vuoksi käyttäytyi huonosti. Eivätkä hoitajat vain minun vierailuaikoinani ahkeroineet, vaan se oli koko osaston henki.
Oli toisenlaisiakin paikkoja ja ne olivat niitä, joista Heidi Vaalisto kertoo. Ihmettelin minäkin, kun hoitajat pakkautuivat kaikki yhtä aikaa syömään, eikä kukaan päivystänyt. Kellot kilisivät huoneissa, apua kaivattiin, mutta hoitajat olivat aterioimassa. Kova puheensorina ja iloinen nauru kuului käytävään. Välinpitämättömyys oli päivän teema. Syytettiin henkilökunnan vähyyttä. Olin toista mieltä. Asenteissa oli vikaa.
Miksi Kivelä pystyi parempaan, vaikka "henkilökunnan vähyys" koski heitäkin? Miten siellä kaiken kiireen keskellä riitti aikaa potilaille? Miksi siellä oli ystävällisyyttä ja työn iloa? Potilaita kuljetettiin päivähuoneeseen, jos tahtoivat, vaipat vaihdettiin, parrat ajettiin. Omahoitaja tuli aina minun sinne mentyäni raportoimaan tilannetta. Tiesin missä mennään. Kävin joka päivä, paitsi silloin, kun jouduin olemaan poissa runsaan kahden kuukauden ajan leikkaukseni ja kuntouttamiseni takia. Sain puhelimessa tietoja.
Sitten vielä kotihoito. Siinäkin paljon parantamisen varaa. Tarinat, joista kuultu, nostattavat karvat pystyyn. Omakohtaisiakin kokemuksia puolison kohdalla saatu tuta.
No, nyt tämä on ohi minulla ja eilen olikin se päivä, kun ikävöin puolisoa tavallistakin enemmän. Ehkä tavarat ja valokuvat toivat mieleen muistoja. Muistin puolison hymyn, tunsin hänen käsivartensa ympärilläni, suukon poskella. Nyt olen yksin muistoineni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti