Olen elänyt viime ajat Helsingissä muutama sata vuotta sitten. Helsinkiin on vastikään rantautunut ruskea, melkein musta, papu. Keitettynä se tuoksuu ja juomana se viihdyttää. Tukholmassa ja Turussa se on ollut jo tunnettu ja kuulemma Pariisissa näitäkin kaupunkeja pitempään. Anders Byström, porvarismies, avaa kahvilan Viaporissa ja tarvitsee paljon näitä melkein mustia papuja. Pitäähän sikäläistä upseeristoa miellyttää tuolloin 1750-luvulla. Kahvi alkuaikoinaan aiheutti epäluuloja ja arvostelijat pitivät sitä ellottavana juomana.
Vastapainoksi kahvikulta sai myös positiivista vastaanottoa. Sehän auttoi krapulaan, paransi ähkyä ja oli myös lihavuutta poistava. Kahviloita perustettiin moneen paikkaan. Maailmaa paranneltiin kupposen ääressä ja tassilta äänekkäästi ryystettiin. Kahvi oli tullut jäädäkseen.
No, ja totta kai se myös verolle pantiin ja jopa kiellettiin heinäkuussa 1794.. Vasta vuonna 1804 sen vapautti kuningas Kustaa IV Adolf ja kansa sai takaisin kahvinsa. Sai vapaasti ja julkisesti juoda kaikista sen aiheuttamista paheista huolimatta ja sitä juodaan yhä.
Kirjassa Elämän loiste ja hurjuus ( Marjo-Pauliina Paananen ja Vesa Linna, kust. Basam Books 2015) olen kahvin kohdalla ja siirtynen tuota pikaa säädyttömiin rakkauksiin, joita oli tuolloin ja on nykyäänkin, mitä se sitten tarkoittaneekin. Ehkä aatelinen nai piian, ehkä renki rakastui ison talon tyttäreen, ehkä elettiin susiparina kaupungin laidalla. Kuka tietää.
Eilen luin ja peseytin koneessa pyykkiä. Tänäänkin kotona. Kauppakeskuksessa juhlitaan ramadan päättymistä id-al-fitr-juhlana ja kuulemma väkeä piisaa niin kristityistä kuin islamin uskoisista ostovoimaisista ihmisistä. On ohjelmaa niin aikuisille kuin lapsille. Minä lähden liikkeelle joko huomenna tai ylihuomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti