JOKAPÄIVÄINEN LEIPÄMME

Mistä lienen saanutkaan rakkauden ranskanleipään? Ostan silloin tällöin "oikean" ranskanleivän. Ehkä mieltymys juontaa lapsuudesta. Mamman ja papan (äidin vanhemmat) luona syötiin aamukahvilla Elannon polakkaa. Se haettiin talon  nurkalla olleesta Elannosta. Ranskanleipä ei ollut sama asia, ainakaan papan mielestä, joka yleensäkin vannoi rukiisen reikäleivän nimeen. Reikäleipä kovetettiin kotona. Niitä roikkui keittön orrella, jonka pappa oli laittanut tarkoitusta varten. Ne olivat kivikovia siinä vaiheessa, kun papalle kelpasivat. Hän mursi palan, rouskutti terveillä, omilla hampaillaan (olivat hänellä kuolemaansa asti), eikä juurikaan muita leipiä hyväksynyt paitsi joskus Elannon tuoreen polakan.

Meillä taas syötiin ranskanleipää ja se käytiin ostamassa HOKin myymälästä Nordenskiöldin- ja Messeniuksenkadun kulmassa olevasta kaupasta. Oli meillä Elantokin, mutta emme sitä usein käyttäneet. Sihen aikaan ei leipävalikoima ollut samanveroinen kuin nyt. Voikin myytiin irtonaisena, Oivariineja ja Floria ei ollut. Maitoa sai litroittaen omaan kannuun. Lapset pantiin usein ostoksille maitokauppaan. HOKin maitokaupan vieressä oli sekatavarakauppa ja sieltä saimme käydä karamellejä ostamassa vaivan palkaksi.

Tätä kirjoittaessani juon aamukahvia ja, kuinka ollakaan, minulla on myös pari viipaletta ranskanleipää Oivariinia päällä. En tiedä, miksi leipää sanotaan juuri ranskanleiväksi. On alunalkaen Ranskasta ehkä. Maasta, jossa yli kuusi tuntia vanhaa leipää ei enää pidetä leipänä! Kivijalkakaupoissa on aina vastaleivottua leipää patongeista lähtien. Nykyisin ranskalaisten ikenet eivät enää kestä patonkiensa rapeaa kuorta, joka täällä meilläkin on melkein aina suorastaan kovaa, eikä rapeaa. Tapoihin tottuneet ranskalaisleipurit ovat nostaneet äläkän siksi, että kansa on valittanut patonkien "rapeudesta".

Olen ollut vanhempieni kanssa Pariisissa hyvin nuorena, eikä meillä Suomessa noihin aikoihin leivottu patonkeja. Meitä huvitti, kun ranskalaiset kanniskelivat kainalossaan ilman käärettä leipiään. Patonki varsinkin oli kuin pieni halko ja me mietimme kaikkea sitä pölyä ja bakteerimäärää ,joka leipään tarttuu matkan varrella. Suomessa kun leipä kaupoissa paketoitiin visusti paperiin, eikä kenellekään tullut unissaankaan mieleen ottaa sitä ilman käärettä. Nykyisin patongit kaupoissa törröttävät omissa avopäisissä pusseissaan, eikä enää pidetä pahana, vaikka se saakin kuorelleen ilmaa.

Pidän ranskanleivästä, vaikka terveysintoilijat tutkimusten ja tietämysten perusteella pitävät täysin vaaleaa  vehnäleipää terveysriskinä. Usein meikäläisiin leipiin onkin ujutettu milloin mitäkin terveellistä, siemenistä, hedelmistä, kuiduista, viatmiineista lähtien. Vanhanajan kunnon ranskanleipä pitää kuitenkin tässä moninaisessa leipäviidakossa pintansa ja sillä on kannattajansa nyt ja luultavasti aina. Ja minä kuulun heihin.