Jumppaaminen vedessä oli eilen voimia vievää, rajua ja vaihtelevaa. Onneksi ohjaaja sanoi usein, että saamme tehdä liikkeet omassa tahdissa. Minulla välillä ei ollut mitään tahtia kun pitelin lonkkaani. Mennessä korttitarkastajan luukulla ei meinannut mistään tulla mitään. K sanoi "vesivoimisteluun". Mies kysyi "jumppaanko?". Siinä tovi pähkäiltiin ja sitten minäkin sekaannuin "ne ovat yksi ja sama asia". Miehen ilme kirkastui. Tulee aina hyvä mieli toisen ihmisen ilmeen kirkastumisesta.
Oli muuten aikamoista äheltämistä uimahalliin meno. Oikotietä ei pidetä niin tärkeänä, että se aurattaisiin. Menin jalkakäytävää pitkin, jota ei liioin oltu aurattu. Lisää lunta tuprutti taivaalta, jota saatteli mielessäni liuta ärräpäitä. Ihmiset pomppivat kinoksissa, puhkoivat tietään eteenpäin, eikä kukaan näyttänyt iloiselta. Kotiintulo samanlaista taistelua. Päätin poistua kotoani seuraavan kerran huhtikuun puolessa välissä.
A on yhä Saksassa. Huoltaa siellä kaikinpuolisesti itseään, tapaa vanhoja ystäviään ja on huolissaan koirastaan, joka on pantu kenneliin Espanjassa. Toista kuukautta on jo mennyt sukuloimisessa. Frankfurtissa on ollut viileää, vain viitisen astetta plussaa. Espanjan aurinko taas lämmittää, kun pääsee kotiinsa.
Vaikka ei ole huhtikuu vielä, aion tänään ulos ja kauppaan. On kertynyt ostettavaa. Yksineläjäkin tarvitsee yhtä ja toista henkensä pitimiksi. Varsinkin hedelmiä ja paljon jotain vihreää. Puoli kiloa päivässä, niinhän on tavoite? Niiden voimalla on hyvä lukea Mark Twainia. Aikamoinen velikulta se Huck! Onkohan pojilla hauskempaa lapsina kuin tytöillä? Minulla oli ritsa. Opin siinä aika hyväksi. Talkkarin Jusa opetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti