"Suomen koulutusjärjestelmä herättää ihastusta maailmalla... Itsnäisyyden aikana suomalaisten koulutustaso onkin jatkuvasti noussut. Koulutus on ollut varma portti eteen- ja ylöspäin..." Näin ja paljon pitemmästi kirjoitettiin vuonna 2017 Suomenmaa-lehdessä.
Vuonna 1979 Pentti Linkola sanoo: " Koko koulutusyhteiskunta ei inhimillisellä tasolla merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityillä, soudella järvillä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin ja korkeakouluihin tai -mikä tärisyttävintä, kesäyliopiston kursseille- opiskelemaan asioita, joita enimmäkseen ei ole syytä tietää."
Luen ostamaani Tere Vadénin toimittamaa kirjaa Linkolan ajamana (2008). Siitä äskeinen lainaus. Kirja on täynnä Pentti Linkolan sanomisia vuosien varrella. Eikä hän taatustikaan ole vakaumuksiaan muuttanut. Ei koulutusjärjestelmästä, teollistumisesta, materian haalimisesta. Ihmisen pitää hänen murheekseen olla koko ajan tuottelias, dynaaminen, aktiivinen, urallaan ponnisteleva menevä mies tai nainen. Ja näinhän se on, muuten ei mistään tule mitään. Vai? Jos eläisimme Linkolan oppien mukaan, pieleen menisi. Hän kaipaa takaisin 1930-lukua. Ei sitä aikaa saa millään takaisin, kun hevoset tekivät töitä pelloilla, vesi kannettiin tupaan kaivosta, talo lämmitettiin oman metsän puilla, meillä oli "rikas ja monipuolinen luonto", matkat suoritettiin talvisin reellä tai hiihtäen ja ihminen eli työtä varten. Ei nykyajan ihminen edes ehkä tunne puolukkaa luonnossa. Kurjenkin asettaminen omalle paikalleen faunaluokituksessa saattaa tuottaa urbanisoituneelle älypuhelinta näpräävälle ihmiselle vaikeuksia. Toki puolukan ja kurjen löytää googlaamalla siitä älypuhelimesta.
Pentti Linkola taitaa taistella tuulimyllyjä vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti