MURHATTIINKO MOZART ?

Nyt on Mozart haudattu, mutta minne? Ketkä olivat saattamassa? Ei ainakaan rouva Mozart. Säveltäjän kuoleman jälkeen hänen nimensä Wolfgang Amadé vaihtui Wolfgang Amadeukseksi ja sen nimisenä me hänet tunnemme. Kuten Leena Laurila kommentissaan minulle kertoi Amadeus-elokuva vääristeli totuutta, mitä tulee muun muassa erääseen sielunmessun ympärillä pyörivään tarinaan. Salieri se ei ainakaan ollut, joka pyysi Mozartia messun säveltämään, kuten elokuvassa kerrotaan.Oliko kreivi Walsegg?  Koko sopan messusta Vihisen kirjan mukaan oli keittänyt rouva Konstanze Mozart. Ilmeisesti messu sävellettiin, mutta moni asiantuntija ei miellä sitä Mozartin kirjoittamaksi. Väitettiin myös hänen vielä kuolinvuoteellankin olleen messun kimpussa. "Kun Requiemia kuuntelee, tulee vaivautunut olo, teoksen loppuosa kuulostaa kulmikkaalta", Eikä se sovi Mozartin teoksiin. Säveltäjä antaa vielä runsaan kahdenkin sadan vuoden kuluttua aihetta lukemattomiin spekulaatioihin, arvailuihin ja tutkimuksiin, mikä on tarua ja mikä totta. Tarua lienee ainakin se, että Salieri olisi Mozartin murhannut, kuten hän elokuvassa väitti.

On nyt niin taikka näin, on Mozartilla komea patsas Salzburgissa. "Taivaallisen sankarisäveltäjän" patsas paljastettiin 1842. Minäkin olen sitä katsellut. Silloin en tiennyt säveltäjästä juuri muuta kuin koko maailman tunteman nimen. Nyt  Antti Vihinen kertoi enemmän. Vielä on lukematta kirjasta 30 sivua.

Eräänä kesäpäivänä Vihinen oli matkalla Iitin kirkkoon kuulemaan Mozartin g-molli-kvinteton esitystä. Matkan varrelle osui niitty ja niityllä oli lehmiä. Vihinen kertoo lukeneensa jostain, että lehmillä on osuus ilmaston lämpenemiseen. Jokainen kirjailijan näkemä lehmä niityllä päästää ilmoille metaania joka 40. sekunti. Se on paljon metaania. Lehmän monimutkainen vatsa tuottaa ilmaa 1996 kertaa vuorokaudessa. Vatsa tekee tehtävänsä pötsistä verkkomahaan ja märehdittyään suuhunsa pyöräyttämän jo kertaalleen syödyn ruoan panee lehmä sen kulkemaan satakerran kautta juoksutusmahaan ja siitä suolistoon ja sitten kaasuttaa ulos. Vatsoista ei Vihinen puhunut mitään. Katsoin Googlesta. Tämän jälkeen minäkin olen syyttämässä lehmiä maapallon ilman lämpenemisestä.

Kirjailija jatkaa matkaansa Iitin kirkkoon ja valmistautuu herkistymään.

PILLERIVOIMAA

Nukuin yön erinomaisen hyvin. Kiitos unipillerin. En enää jaksanut valvoa. Tein ennen pilleriä kaikki temput unen saamiseksi. Kun pääsin lampaissa 342 asti, lopetin ja olin täysin virkistynyt. Luin, en lukenut, kuuntelin cd-levyjä, luin, söin omenan ja manailin unettomuuttani.Sitten marssin ottamaan pillerin. Nukahdin.

Olen vuosikaudet ollut sitä mieltä, että ilotulitteet pois maallikoilta. Joka ikinen vuosi joku vammautuu, kun amatööri käsittelee raketteja. Eläimet pelkäävät. Vuosien varrella ei meillä ollut yhtäkään koiraa, joka ei olisi uuden vuoden aattona stressaantunut, vavissut, pyrkinyt nurkkiin turvaan, roikottanut kieltään ja katsellut meitä pyytävästi: lopeta tuo melu. Se oli kauheaa katsella. Aina joku ihminen loukkaantuu, jotain osuu silmiin, kun ajatellaan suojalasien käytön olevan muita varten, ei minua. Olen ikuisesti kiitollinen niille päättäjille, jotka lopettavat tuon turhuuden, kymmenien, satojen eurojen syytämisen taivaalle. Kansalaisaloitteen 50 000 ilmoitusten vähimmäismäärä on saavutettu. Asia viedään eduskunnan käsiteltäväksi. Ehkä vuoden kuluttua ei saa muilla leikkiä kuin tähtisadetikuilla ja paukkukaramelleilla.

Kehuin e-meilissä A:lle eilen Mozartia Sibeliuksen kustannuksella. Kerroin senkin, että tulen maaliskuussa menemään konserttiin, jossa kuulen Mozartia. Vihisen kirjassa ei säveltäjällä ole enää elonaikaa paljoakaan. Viimeinen sävellys on jo lähtenyt kynästä. Aavistiko hän?

Kirjan loputtua siirryn lukemaan kesken jääneitä. Voltaire, Dexter, Roy, Hotakainen, Booth... Niitä riittää. Vasta urakasta selvittyäni menen kirjakauppaan.

TANNENBAUM TULI KUVANA SAKSASTA

Koikkelehdin eilen kauppakeskukseen. Ei tarvitse välttämättä enää tänä vuonna. Itäkeskuksen Stockmannilla ilahduttavasti asiakkaita. Alennusmyynti, josta Herkkukin hyötyy. Sielläkin tavallista enemmän väkeä. Selviydyttyäni niistä, istahdin lepopaikan epämukavalle penkille. Niitä on uusittu. Kaikki nojatuolit vaihdettu puisiin osin selkänojattomiin penkkeihin. Ukkoringit eivät enää kokoonnu, eikä kukaan istu tuntikausia. Joku saanut tarpeekseen pelkistä oleskelijoista.

A:lta meili. Lähetti kuvan joulukuusesta. Saksasta kai koko Tannenbaum saanut alkunsa ja aikanaan tännekin rantautunut. A kyseli joulustani ja kerronhan minä, kunhan kerkiän. Vastahan tässä olen joitakin tunteja sitten herännytkin, kun nukahdin puoli neljältä. Ei pillereitä. Mozart-kirja ei vielä lopussa. Säveltäjällä  vuosi elonaikaa, jota hän ei itse tietenkään tiennyt. Isäkin jo kuollut, eikä onni oikein kukoista omassa avioliitossa. Raikuliaviopuoliso häärii milloin missäkin  mitä sävellystyöltään ehtii. Kirjailija Vihinen käyttää hässiä-verbiä.

HS kertoo, ettei poliisilla ole enää resursseja  esimerkiksi pieniin rikoksiin vähäiset omaisuusrikokset mukaan luettuina. Ne on joko "keskeytetty" tai pantu "rajoitukseen". Rivipoliisit kutsuvat toimenpiteitä "juttujen tappamiseksi". Juu, toitotetaan tätä pitkin poikin, niin pikkurikolliset oikein usutetaan tekemään tarpeeksi pieniä rötöksiä tietäen, että ne poliisilla lakaistaan maton alle.  Mitä Suomessa oikein tapahtuu?

Pidän saduista. Vieläkin. Aina. Nyt katselin Kirk Jonesin ohjaaman elokuvan ihmeitä tekevästä lastenhoitajasta Nanny McPhee´stä. Nimiroolissa Emma Thompson. Kyyneleitä pyyhin, onneksi olohuoneessa on varalla aina paperinenäliinoja.

LISÄÄ SINFONIOITA

Helsingin kaupunginorkesterilta ilmoitus: "kympillä konserttiin". Minä olen menossa neljällä eurolla myöhemmin. Katsoin kuitenkin "kympin" ohjelmiston ja kuinka ollakaan tammikuussa on Mozartin sinfonia nro 38 "Praha". Kaivoin sen esille ja kuuntelin. Luin samalla Vihisen jutun siitä Mozart-kirjassa. Luettuani suljin silmäni ja kuuntelin puoli tuntisen sinfonian loppuun.

Eilen katselin elokuvan Gertrude Bellistä. Oikeastaan se oli minusta leffamainen dokumentti, koska Gertrude on ollut elävä oikea ihminen. Näytti naisen paikan aikanaan ja elokuva sopii hyvin tähän #me too-aikaan. Ihailen vahvoja naisia, jotka mennä rymistelevät halki miesten maailman saaden miehet tuntemaan kunnioitusta ja ihailua. Tekisi mieli sanoa, että Gertrude Bell oli "hyvä jätkä", mutta se ei nyt sovi teemaan.

Olen tänään lähdössä ulos ihmisten ilmoille. Monta päivää sisällä. Roskiksella sentään käyty, ja silloinkin pihatie hiljainen. P-D:n antama amaryllis kukoistaa ja nuoremman K:n tuoma kukkalaitos komeilee olohuoneen pöydällä. Pieni kuusipuu valaisee ja kynttilät palavat. Joulu oli jo, mutta pidän koristeet vielä vuoden vaihtumisen ylikin. Sitten puretaan. Hämmästyin huomatessani eilen, että ovessa rappuun on naula! Onko se ollut siinä koko ajan? Kiipesin heti joulutarvikehyllylle ja valitsin ovikranssin. Ilahduin kovasti.

Illalla luin taas Mozartia. Kohta päättyy. Ennen kuin rynnistän kirjakauppaan, luen kaikki kesken jääneet. Tämä olkoon vaikka uuden vuoden lupaukseni. Ei ole järkevää ostaa kirjaa ja sitten jättää kesken. Eikä  kesken jättäminen edes johdu, ettei kirja olisi kiinnostava.

Nyt suihkuun, julkisivu kuntoon ja menoksi.

MOZART VS. SIBELIUS

Alettuani lukea Antti Vihisen kirjaa Mozartista, tulin maininneeksi, että saksalainen lyö kevyesti laudalta Sibeliuksen kirjan tekijän mukaan.Nyt tästä aiheesta lisää teoksen loppupuolella. Keskieurooppalaisessa kulttuuriympäristössä on mielletty "sibeliaaninen raskaus" Mozartin keveyden vastapainoksi. Siellä verrataan myös säveltämiseen menevän ajan pituutta. Kun Mozart säveltää kolme sinfoniaa kuudessa viikossa ja oopperoita muutamassa viikossa, "takoo Sibelius teemojaan" pitkään,esimerkiksi viides sinfonia vei aikaa vuosikausia. Tätä sinfoniaa sanotaan "pastoraaliseksi lintusinfoniaksi" ollen sekin kuitenkin hyvin raskas. "Keskieurooppalaiselle Sibeliuksen musiikki ei tunnu avautuvan millään: se kuulostaa saksalaisen korvissa luolaihmisen älyttömältä jurnutukselta ja karkeilta törähdyksiltä. Se on niin raskasta. Mozartin höyhenkeveyden jälkeen Sibelius tuntuu helposti graniittiselta sävellysmöhkäleeltä..."  Oho, ajattelin minä.

Vihinen hiukan ottaa takapakkia ja jatkaa " Mutta kohtuuden nimissä täytyy sanoa, että Sibeliuksen musiikin viehätys on juuri tässä neanderthalisessa jäyhyydessä, joka keskieurooppalaisen snobin  korvissa soi tyhjänä kaikuna ja avuttomuuden originaliteettina".  Takapakkiako? "Mozart jättää kuulijalleen tulkinnallisia vapauksia, tekee kysymyksiä, kun Sibelius on musiikissaan ehdoton ja saneleva..."

Jätin joululaulut eilen ja koko päivän soi Mozartin "osumatarkka ja henkeäsalpaava musiikki". Soitin YouTubesta oopperoiden alkusoittoja, pieniä pyrähdyksiä sinne ja tänne ja kokonaisia sinfonioita. Luin Vihisen kirjaa ja aina välillä suljin silmät ja annoin musiikin kietoutua ympärilleni. En osaa tietenkään verrata säveltäjien musiikkia keskenään, en tiedä mitään  Sibeliuksen viidennen sinfonian  albatrossista, joka "vaivalloisesti pyrkii lentoon ja sitten lepäämättä liitää ja huomaa keskellä ulappaa olevansakin vanhoja poikia viiksekkäitä ja putoaa norppana keskelle Saimaata". Saako Sibeliuksen musiikille näin nauraa? Me otamme hänet vakavasti ja pyyhimme kyyneleitä Finlandian soidessa. Olemme ylpeitä, kuten kuuluukin olla, Sibeliuksestamme. Minä kyllä olen vahvasti juuri nyt kallellaan Mozartin puoleen ja taatusti kaikessa pidän kevyestä enemmän kuin raskaasta. Minuun vetoaa Mozartin musiikin kaltainen musiikki vuorenvarmasti ja uppoaa syvälle. Kun kuuntelen omia levyjäni ja YouTubea enemmän, pystyn erottamaan ainakin "Turkkilaisen marssin" sävelet. Ja se on jo paljon meikäläiseltä!

YLLÄTYS

Oli vieras eilen. Yllättäen. Toi muassaan upean kukka-asetelman astiassa. On katajan näköinen tuija, muutama hyasintti, joulutähti ja männynkäpyjä sammaleen seassa. Painava laitos. Vieras oli nuorempi K ja meillä sujahti aika melkoisen hilpeissä merkeissä. Pariiisin muistojen kohdalla muistimme senkin, että Eiffel-torni on naimisissa. Juttu oli aikoinaan tv:ssäkin erään ranskalaisnaisen rakastuttua päätäpahkaa torniin. Luultavasti hänellä on kausikortti päästäkseen tapaamaan puolisoaan. Puoliso kun on juuttunut paikoilleen. Sitten vaan rautaiseen syleilyyn.

Boxing day tänään. Näin minäkin virittäydyin heittämään englannin sanan kotimaisten joukkoon. Olen mukana eli in. Ja taas. Kunhan pysyy öbaut tässä kirjoitetussa sanassa. Ja loppuu tähän. Heräsin muuten aivan äskettäin. Neljältä nukahdin ja sekin pillerien voimalla. Tein kaikki unen tuovat temput aikaisemmin, mutta kun ei niin ei. Luin. Mozart ja Constanze saivat lapsen, joka kuoli. Vanhemmat olivat joitakin aikoja Salzburgissa ja vauva Wienissä hoidossa. Parin kuukauden ikäinen! Sitten kävi kuten kävi. Tämän lukeminen ei ainakaan auttanut seestyneeseen oloon, jotta olin suorastaan kiihtynyt ja hyvin kaukana nukahtamisesta. Vietän tässä nyt ihan omaa aamuani, kun muilla on jo keskipäivä.

Tv näytti eilen elokuvan "Florence". Meryl Streepin takia sen katselin ja hyvä oli että katselin. Florence Foster Jenkins luuli osaavansa laulaa. Antoi ehtimiseen konsertteja, joka aina oli loppuun myyty. Kansa kuunteli mielellään hymy huulessa ilman sävelkorvaa ja rytmitajua laulavaa Florencea. Hänen viimeinen esiintymisensä oli täpötäydelle katsomolle Carnegie Hallissa vuonna 1944. Florence kuoli pian tämän jälkeen mutta jäi musiikin historiaan. Elokuvan tekijät kiinnostuivat, teatterit samoin. Tiesikö hän itse, ettei osaa laulaa? Vai uskoiko henkeen ja vereen muuta? Pääasia, että hän ilmeisesti nautti laulamisesta, meni se sitten syteen taikka saveen.

KILISEE, KILISEE KULKUNEN

Otsikon laulu on virolaista alkuperää. "Tiliseb, tiliseb aisakell, lumi hell, lumi hell..."  Joulumusiikki soi nyt taukoamatta taustalla. Pienessä kuusessa palavat kynttilät. Olen jouten ja oikeastaan nautin siitä sekä olemassa olostani. Ruokapuolella palaudun tänään kiireesti ruotuun ahmittuani jopa suklaata. L toi valtavan rasiallisen sekä vielä espanjalaista punaviiniä. Jälkimmäistä en ole vielä maistanut, mutta suklaita kyllä. Enkä vain maistanut. Lukenut olen ahkerasti. Mozart on jo naimisissa Konstanzen kanssa. Leopold-isältä ei herunut heti siunausta avioliitolle.

Tänään on leffapäivä. Varma en ole, jaksanko katsoa ties kuinka monennetta kertaa "Ihmeellinen on elämä" elokuvaa. Lopussa on happy end ja Clarence saa siivet oltuaan siihen asti toisen luokan enkeli. Heti perään enemmän katsomisen arvoinen  "Cherbourgin sateenvarjot", joka niinikään tuttu entuudestaan. Catherine Deneuve loistaa pääosassa. Illalla on "Florencen" vuoro. Meryl Streep ja Hugh Grant aina kiinnostavat. Muuta tv:stä katselen päähän pälkähdysten mukaan. Syön loppuripsun porkkanalaatikosta ja muu osa ateriasta onkin sitten ankeamman kaavan mukaan. Jos vaikka lohdutukseksi avaan L:n tuoman (A istui autossa parkkipaikalla) viinipullon palan painikkeeksi. Tuntuisi juhlalta.

Pakkanen oli ja se meni. En aio ulos. Roskat lojuvat pusseissaan parvekkeella odottamassa viitsimistäni. Kunhan tästä tokenen. Eipä muuta tällä kerralla. HYVÄÄ JOULUA!

YHÄ MOZARTIN LUMOISSA

Luin Kielikellosta pisteiden ja pilkkujen käytöstä teksteissä. En osaa niitä oikein käyttää. Paikka, johon omasta mielestä pilkku kuuluu, ei kuulukaan. Sen olen jo ajat sitten huomannut, että kymmenyspilkku on muuttunut pisteeksi. Itsekin sorrun siihen hyvin usein. Kielikellon tekstin luettuani, alan taas käyttää desimaalipilkkua, kuten koulussa ammoin opetettiin.

Vielä hetki kieliasioissa. Suomen kielen asiantuntija Riitta Suominen neuvoo, että suomalainen kirjoittaa joulu-sanan pienellä alkukirjaimella. Siitäkin huolimatta, että se monissa muissa kielissä kirjoitetaan isolla. Tästä on ennenkin puhuttu, mutta sitkeästi istuu iso kirjain joulussa. Minäkin siihen sorrun, mutta välillä tulee automaattisesti pieni. Kaikki juhlapyhät meillä pienellä. Jään odottamaan, kuka kortinpainaja uskaltaa ensimmäisenä kirjoittaa korttinsa etupuolelle: hyvää joulua. Totta kai jälleen keskusteltaisiin.

Ylenmäärin edes miettimättä otin illalla Tenoxin ja nukuin putkeen kahdeksan ihanaa tuntia. Vain unettomuutta poteva voi tietää, miltä yhtämittainen uni maistuu. Taivaalliselta! Nyt jo olen lipittämässä aamulattea ja keitinpä minä karapuuronkin. Oikein vesihauteessa. Lisänä pensasmustikoita. Tällä terveellisellä aterialla pärjään pitkälle iltapäivään.

Olen tutustunut lisää säveltäjä Mozartiin. Kuuntelen cd-levyjä, joiden musiikki yhteensä yli 3 tuntia ja YouTubesta vaikka viisi tuntia yhtä soittoa. Mozart ei pitänyt huilumusiikista. Syy oli Salzburgin kehnot soittajat. Ollessaan Mannheimissa hän alkoi säveltää huilulle musiikkia ja sitä syntyi paljon. Kiitos mannheimiläisen huiluvirtuoosin  Johann Babtist Wendlingin, joka  muutti Mozartin asenteen huilumusiikkiin.

Antti Vihinen kirjassaan Minä ja Mozart kertoo rinnakkain Mozartin elämän kanssa omasta elämästään. Vihinen on musiikkitieteen tohtori ja toiminut Lahden Sibeliustalon toimitusjohtajana.  Rinnastaminen omiin musiikkikokemuksiin minua hiukan häiritsee. Tosin jo kirjan nimi "Minä ja Mozart" antaa siihen tilaisuuden, jota kirjailija anteliaasti käyttääkin. Kirjan tekijä on joutunut laajasti tutkimaan Mozartin elämää, josta ei suomalainen ole juurikaan aikaisemmin kirjoittanut. Mielelläni aina olen Mozartin sävellyksiä kuunnellut. Oopperoita lavalla nähnyt ja kuullut. Jopa Don Giovannin  Prahan aikuisille tarkoitetussa nukketeatterissa, joka esityksenä ehdottomasti kuuluu elämäni hauskimpiin kokemuksiin. Kiitos siitä Mozartille.

HYVÄ TUOMAS JOULUN TUOPI

Ne vähät nk. jouluruoat, joita ajattelin syödä, on nyt hankittu. Tänään Tuomaan päivänä leikin joulun olevan jo oven sisäpuolella ja  syön mitä moni muu aattona. Samoin minun "joulupäiväkseni"tarkoitetut  ovat myös jääkaapissa. Joulukinkkua (Herkussa väitettiin sen olevan aitoa harmaata kinkkua)  ostin siihen malliin, että pakastinkin. Marssin Anu Pentikin puotiin ja ostin punaisia kynttilöitä. Kotona panin keittiön niin jouluiseksi kuin näissä olosuhteissa haluan. Pöydällä poppana, pronssin väriset kyntilänjalat, kaksi keramiikkatonttua ihan tanskalaisen taiteilijan käsialaa. Kulhossa kaapin päällä kaneliomenalastuja. Hyväksyin aikaan saannokseni.

Kauppakeskuksen lepopaikassa tuli herrahenkilö viereeni kysyttyään ensin luvan. Hän sai sen ja kiitti. Minä ajattelin siinäpä herrasmies ja ihan kirjakieltäkin. Hän soitti jonnekin ja kiitti viimeisestä. Sydämeni hypähti. Tämäkin kiittäminen vuimeisestä on unohdettu kokonaan. "Jouluostoksillako?" hän kysyi minulta. Vastasin, että ei toki ja lisäsin joulujeni muuttuneen puolison kuoleman jälkeen. "Ne ovat sitten menneisyyttä." Kyllä ovat, sanoin minä.  Enempää emme puhuneet. Ehkä hän kunnioitti leskeyttäni. Nousin ja toivotin hyvää joulua ja hän sanoi "kiitoksia, niin myös". Minäkin kiitin.

Olen aloittanut kirjan Minä ja Mozart. Matti Klinge oli ehdottanut, että vuonna 2006 tammikuussa Suomessa olisi liputettu Mozartin 250-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Ajatukselle ei lämmetty. Eihän Mozart ole edes suomalainen! Kirjan kirjoittaja  Antti Vihinen monen muun lailla on sitä mieltä, että Mozart päihittää mennen tullen Sibeliuksen.

En tiedä Mozartista juuri mitään. Kirjan luettuani tiedän. No, kaikki ne jutut ihmelapsesta tietysti tiedetään, tiedetään myös Salzburg, Figaron häät ja Mozartin kuulat. Kun olen lukenut lähes 500 sivua Vihisen hehkutusta, tiedän kaikenlaista. Kirja on ihan oikeasti mielenkiintoinen!! Ei tee mitään, eikä harmita, vaikka öisin en nuku. Minulla on nyt Mozart, Wolfgang Amadé Mozart.

MAINE

Aikamoinen ja vähemmän mairitteleva maine on meistä maailmalla. Ainakin jos on uskominen Michael Boothin tutkimuksiin kirjaansa The almost nearly perfect people (2014) varten. Kansa on jöröä, puhumatonta, emme osaa small talkia ja juomme tietysti tolkuttomasti alkoholia. Varmemmaksi vakuudeksi Booth aloittaa luvun 3 vitsillä: " Two Finns meet on the street. Hannu says to Jaakko, "Fancy a drink?" Jaakko nods, and they head off to Hannu´s  house. They drink the first bottle of vodka in silence. As he opens the next, Hannu asks Jaakko, "So, how are you?" Jaakko replies, tetchily, " I thought we were here to have a drink"."

Booth on hiukan samaa mieltä myös muista Skandinavian maista Tanskaa lukuun ottamatta. Hän arvelee vilkkaamman ja sosiaalisemman elämänasenteen johtuvan siellä siitä, kun Tanska on  lähimpänä muuta Eurooppaa ja tottunut kanssakäymisiin iloisten keskieurooppalaisten kanssa. Viinan juontikaan ei ole humalahakuista. Hiukan minua nolottaa lukiessani Boothin analysointia meistä. Hyvänä oppaanahan hänellä on ollut kaiken aikaa  Roman Schatz, joka vuosikymmenten ajan on kriittisesti suomalaisia seuraillut. Jatkan Boothin kirjan lukemista.

Eilen hain konserttiliput, ostin sherryä itselleni jouluksi, ruokaostoksiakin tein.  En taida varsinaista jouluruokaa, tarkoitan laatikoita, ja kinkkua sun muuta, ostaakaan. Olen niitä kaikkia jo maistellut, että pitäydyn tutussa kanassa á la Herkku. Espressokupposen keralla on hyvin ohuita Lindtin appelsiinisuklaaneliöitä. Noooo, tuli hankittua vähän muutakin. Lääkärin lupa. Olen joulun ihan hissukseen sukkasillani kotona, en vastaa puhelimeen, enkä avaa ovea, vaikka ei tänne kukaan tulekaan. Ehkä olen yöpaidassa. Luen. Ostin eilen uuden kirjan. Antti Vihinen Minä ja Mozart, 2018. Taustalle panen soimaan  Cosí Fan Tuttesta tai Figaron häistä jotain tai Don Giovannin Sampanja-aarian ja juon maljan mestarin kunniaksi. Prosit!

Nyt on sitten sitä lunta, jota moni on hinkunut. Parastaikaa satelee lisää. Olihan se aikamoista rämpimistä eilen, kun autot olivat sohjoonnuttaneet kadut, roiskeet lensivät. Mielelläni livahdin kauppakeskuksen uumeniin. Tänään kotona hyvin visusti.

LOPUSSA ON VITSI

Lähden asioille, ulos maailmaan, silmille hyppivään jouluun, valoihin ja vilinään. Menen apteekkiin. Siellä ei ole ihmisistä ruuhkaa. Tosin apteekit nykyisin ovat tavaravalikoimaltaan laajentuneet, niin joku voi saada Vichyn tai Louis Widmerin kauniin ihonhoitopakkauksen joululahjaksi. Lääkärien suosittelemia.

Kynsilakoilla on nimet. Panin kynsiini  Fairy Godmotheria. Jälkimmäinen olen, ensin mainitusta en tiedä. Usein kynsilakan nimi viittaa väriin. Tämä ei. Mutta tykkään, vaikka hiukan säväyttääkin. Lujaa tekoakin, kestää kolhut ja Vimin puhdistusaineen.

Menen kuntelemaan maaliskuussa Griegiä, Stravinskya,  Shostakovitshia,  Bernsteinia, Chiniä, Prokofjevia... Musiikkitalossa. Klassisen merkeissä keväällä. Hieno juttu. Liput jo haettavissa.

Luin loppuun Juha Itkosen Minun Amerikkani. Kirja päättyy sihen, että Amerikan Yhdysvallat on saanut 45. presidenttinsä, Donald Trumpin juhlallisin menoin. Eikä kirjailija tunnu lämpenevän Trumpille edes kirjan lopussakaan, mutta ei sentään sanonut "paska reissu, mutta tulihan tehtyä".

Siirryin vikkelästi Amerikasta Suomeen Michael Boothin mukana. Jatkan Suomi-osiota kirjassa The Almost Nearly Perfect People (behind the myth of the Scandinavian utopia). Booth on haastatellut saksalaissyntyistä Roman  Schatzia, joka asunut Suomessa jo 32 vuotta, ja kuullut tältä totuuksia meistä. Me kuulemma haluamme aina tietää, mitä meistä ajatellaan. Schatz kertoi Boothille seuraavaa: "They call it the elephant joke: A German, a Finn and a French guy are somewhere in Africa and they see an elephant. The German says, "If I kill the animal and sell the ivory, how much money will I make, I wonder?"  The Frenchman says, "What a beautiful animal, a marvellous creature."  And the Finn says, "Oh God, I wonder what the elephant thinks about Finland.""

TERVEISIÄ AGRICOLALLE

HS on kysellyt englannin kielen vaikutuksesta suomen kieleen. Heikki Aittokosken kolumni valaisee asiaa. Mitkä ovat inhokkisanat? Monilla, kuten ehdottomasti minullakin,  saavat sanat "öbaut" ja "pitkässä juoksussa" (the long run of time) ihon kananlihalle ja mieleen suuren ärtymyksen. Niin ikään sinä-passiivi saa minut huokaisemaan. Kun joku teini juttelee, on se usein aivan vierasta kieltä näiden omituisiksi muokattuine englannista tulleiden sanojen kanssa. Kieli muuttuu, sanotaan. Tietysti näin tapahtuu, mutta miksi se muuttuu kummalliseksi englanniksi? Joku voi huudahtaa tähän väliin riemuissaan "jessss". Seuraavan lainaan suoraan Aittokosken kirjoituksesta: "Mikset sä defendaa kunnolla, ku sun taunii vastaan on tulos sairaan mässiv ättäk? Sä faindaat lisää amorii, ku pressaat tota buttonii." Jos joku ei ymmärtänyt, niin nämä lausehirvitykset ovat suomeksi seuraavia:  "Mikset puolusta kunnolla, kun kaupunkiasi vastaan hyökätään ankarasti? Saat lisää suojausta, kun painat tuota nappia." Mitäs tuumitte? Terveisiä herra Agricolalle!

Eilen iski nuha. Yllättäen ja yks kaks. Nukuin koko iltapäivän ja se teki hyvää. Ruoka ei maistunut. Keitin kaurapuuroa ja oikein hauduttamalla  vesihauteessa. Niin tein joskus ohrapuuroa, ellen pannut uuniin, joka on minusta sitä parasta puuroa. Nykyisin puuro on jäänyt taka-alalle, mutta nyt leipomishurmoksessa tuli hankittua kaurahiutaleita ja kun se hurmos katosi niiden poskelleen menneitten muffinien mukana, niin hiutaleita jäi muuhun käyttöön. Ehkä minusta tulee puuroihminen.

Muutama joulukorti jo tullut. Ennen niitä sai niin paljon, että pantuani sinitarralla eteisen oveen, tuli ovi täyteen. Ei taida olla enää sinitarraakaan. Kynttilät sytytän joka päivä. Tuntuu mukavan kodikkaalta. Olen aina kynttilöiden liekeistä pitänyt. En keinotekoisista. Niitähän on erilaisia versioita, vaikka paristolla liekehtiviä.

Vesijumpassa on joululoma. Vasta tammikuun toisella viikolla aloitamme. Joku oli ostanut ohjaajalle joululahjan ja muut kiemurtelivat noloina, kun eivät antaneet. Joskushan kerätään rahaa yhteislahjaa varten. Ohjaaja ei kurkistanut lahjakassiin sisälle, mutta kehui kassin ulkonäköä. Kysyi meiltä, eikös olekin kaunis?  Me myöntelimme auliisti.Tämän jälkeen lämmittelimme, joka aloittaa aina jumpan. Pyöritellään, ojennellaan, venytellään ja köyristämme selän, avaamme rinnan. Tässä vaiheessa olisin jo valmis lähtemään pois. Hommat tuli tehtyä.

Nukuin melko mukavasti taas yön öbaut kuusi tuntia. Pitkässä juoksussa sä et voi sille öbaut mitään, että sä aina välillä valvot yöt. Enkä minäkään voi

TUNNUSLUKULAITTEEN KOMMERVENKIT

Kiva päivä eilen. P-D oli. Pantiin pankin tunnuslukulaite käyntiin. Hiukan suurempi tulitikkurasiaa. Purnaan taas siitä, että pakotetaan ihmiset käyttämään laitetta (pankista annettu) ja se on niin pieni ja pienitekstinen, että sillä keinoin saadaan ostamaan suurempi laite (tätä ei pankki anna). Älypuhelintakin voi käyttää. Kunhan se näihin pankkihommiin soveltuu. Kaikkiin pankkeihin ei voi nykyisin enää käteisellä maksaa laskuja. Maksupalvelu palvelee ja sitä näen vanhempien ihmisten käyttävän istuessani pankissa odottamassa vuoroani. Kirjekuori maksumääräyksineen pudotetaan pankissa olevaan laatikkoon. Ennen muinoin voi laskut maksaa vaikka suoraan laskuttavaan firmaan. Eikä missään tunnettu nykyajan käsittelymaksuja, ei liioin veloitettu paperilaskusta kuten nyt.  Näilläkin pyritään asiakkaat siirtymään nettiin hoitamaan maksunsa. Netti, netti, netti...

Nukuin oikein hyvin viime yön, jota ei ole pitkiin aikoihin tapahtunut. Lonkaa särki illalla vietävästi, otin vahvan särkypillerin, mutta en unipilleriä. Katselin tovin P-D:n lähdettyä tv:tä lämpötyynyn päällä. Kömmin vuoteeseen ja nyt olo on ihanan hyvä.

Loppu häämöttää Juha Itkosen kirjassa. Tunnenko nyt Amerikan paremmin? Tuskin. Mutta joitakin asioita tiedän enemmän. Itkonen kertoo avoimesti ajatuksiaan Donald Trumpista, eivätkä ne mairittele. Onko kukaan USAn presidenteistä saanut vastakkaisia mielipiteitä niin paljon kuin nykyinen? Onko ketään näin paljon mollattu? Sketsejä ympäri maailmaa. Usein jopa valokuvat hänestä ovat epäedullisesta kulmasta huulet törröllään. No, mahtimies on joka tapauksessa, eivätkä pilkat saa hetkauttaa.

Siirryn seuraavaksi Voltairen (1694-1778)  filosofisiin tarinoihin. Takakannen mukaan hän pohtii ainakin onnellisuutta, panee pannaan niin suvaitsemattomuuden kuin turhamaisuudenkin. Mielenkiintoista tutustua tähän ranskalaiseen kirjan myötä. Kustantaja Basam Books, 2018. Lauantai kuluu mukavasti lukien.

EI KUIN KENRAALEIHIN

Sain kuin sainkin tilattua neljään HKO:n kenraaliin liput kevätkaudella. Tietysti voisin opetella tilaamaan netin kautta. Puhelinjono Ticketmasteriin oli 20 min. Tietysti voisin kipitellä Ticketmasteriin paikan päälle ja tietysti voisin olla menemättä koko konsertteihin. Tulin pahalle tuulelle ja olin väsynyt. Edellisenä yönä nukuin kokonaista kaksi tuntia. Nukahtamiseen eivät nyt edes pillerit auttaneet. Aamulla kello soi, että pääsin heti soittamaan Ticketmasteriin. Nämä kenraalit ovat erittäin suosittuja. Aina loppuunmyytyjä.

Järjestettyäni lippuasian, aloin imuroida. Enkä saanut imurista pölypussia ulos. Enkä löytänyt ohjekirjaakaan. Juu, olen sen vaihtanut ennenkin, mutta kuinka nyt ollakaan, etten onnistunut. Pidin taukoa ja tein muuta eli menin ärräpäitä laskettelemaan. Uudestaan ja nyt se onnistui. Ihan helppoa.

K tahtoo lunta jouluksi. Mikä hinku ihmisillä on tarpoa nivusiin asti lumessa? "On niin valoisaa". Herttinen, Suomessa ei olekaan muuta kuin valoa monta kuukautta kesäaikaan. Eikö se riitä? Sitä paitsi pian alkaa olla aina vaan valoisampaa, kun pääsemme tästä kaamoksesta eroon. Näin on joka vuosi. Koitetaan nyt kestää ja minä teen sen ihan vanhasta muistista.

Aamullista adrenaliinia riitti pitkälle päivään. Ahkeroitsin kaikenlaista, kiillotin jopa hopeita. Lukemaan en ehtinyt. Olen muuten luullut, että # Metoo on tämän päivän keksintö. No ei ole! Kymmenen vuotta sitten se oli tapetilla ja ilmaisu on peräisin kampanjasta, jolla tuettiin rodullistettuja seksuaalisen hyväksikäytön uhreja. Tieto Magazine-lehdestä  Outi Hakolan kirjoituksesta. Hän työskentelee akatemiatutkijana alue- ja kulttuurintutkimuksen oppiaineissa Helsingin yliopistossa.

Juha Itkonen kertoo kirjassaan kirjailijatalon illanvietoista, kun ollaan koolla eikä kukaan kirjoita. Aletaan kertoa vitsejä. Kilpikonna joutuu etanoiden ryöstämäksi ja menee tekemään rikosilmoituksen poliisille. "Mitä tapahtui", kysyy poliisi. "I don´t know. It happened so fast".

YHÄ ITKOSEN MATKASSA

Nyt lukemassani kirjassa Juha Itkonen käsittelee  orja-aikaa Amerikan etelävaltioissa 1800-luvulla. Olisiko Setä Tuomon tuvan lukemisen paikka jälleen kerran? Itkonen on takaisin tässä ajassa muun muassa Alabamassa ja Mississipissä oltuaan tovin kirjassa kymmenen vuotta aiemmmalla ajalla. Eurooppalainen, minä muitten mukana, ei ehkä voi ymmärtää aikaa, jolloin mustaihoinen ei ollut ihminen vaan vain kimpale lihaa. Ruoskittiin, erotettiin kylmästi perheestään, myytiin markkinoilla, kiellettiin kaikki oppiminen, työtä pelloilla ja keittiöissä painettiin vuorotta arvottomina orjina. Minkälaista se on ollut? Itse kaiken tuon vääryyden kohteena ja sitä katsovana valkoisena? Minua hävetti lukiessani. Häpesin väriäni, joka antoi vallan, oikeuden viedä ihmisyys toiselta ihmiseltä. Tätä hulluutta ei koskaan unohda yksikään etelävaltioiden mustaihoinen, vaikka aikaa onkin kulunut toista sataa vuotta.

Suomi-Amerikka seuran jäsenlehti Magazine tipahti luukusta. Kuinka ollakaan siinä on juttu Tuulen viemästä, juuri orjuuden kiivaimmasta ajasta, vaikka Tarassa kohdeltiin värillisiä kutakuinkin inhimillisesti. Eeva Vänskän kirjoitus käsittelee orjuutta vain sivuten, pikemminkin koko kirjaa ja sen aikaa kartanoineen, joista Taraa ei todellisuudessa ole ollutkaan. Margaret Mitchell pani Taraksi sukunsa "maalaiskodin". Sekin aikojen saatossa murentunut ja kadonnut savupiippua vaille.  Eeva Vänskä vieraili näissä maisemissa ja sai kuulla 1861-65 sisällissodasta kaikkea, mutta "ei sitä, että Etelävaltiot hävisivät". Hän pohtii Scarlett O´Haraa naisena, hänen voimaansa ja kovuuttaan. Eikä näitä ominaisuuksia katsottu hyvällä 1800-luvun Amerikassa. Miksi Mitchellin kirja ja siitä tehty elokuva yhä lumoavat?  Mietimme, kuinka paljon kirjassa on Mitchelliä itseään ja hänen tarinaansa? Kirjailijan elämä katkesi 49-vuotiaana. Hän jäi auton alle ja menehtyi.

Takaisin Juha Itkoseen. On edelleen Amerikassa Timon kanssa. Jotenkin häneen on tarttunut amerikkalaisuus. Miehet pistelevät tottuneesti ja hämmästyttävällä halulla tienvarsiravintoloissa valtavaa annosta Fried Chickeniä palan painikkeena kummallakin kaksi puolen litran kokoista Pepsi-mukillista. Suomessa ei näin koskaan. Ympäristö on jo muovannut. Onhan Itkosella takanaan useampiakin Amerikan matkoja. Tästä Timon kanssa tehdystä seuraava on jo lokakuussa 2016 mediaviisumin turvin. Itkonen on menossa kirjailijataloon kirjoittamaan. "Manhattanille vain pari sataa kilometriä", kertoo itselleen  kurvatessaan vuokraamallaan autolla  49 Letter S Roadilta Residency for Writers´in pihaan. "Hi Juha! You made it. Welcome!" Jatkan lukemista.

JUMPPAAN MENOSSA

Eilen Stadissa. Pelkäsin metron olevan täynnä Oodiin meneviä ihmisiä. Ei ollut. Minäkään en ollut sinne menossa. Odotan väljempiä tiloja kävellä, kuten myös odotan mahtuvani hyvin Amos Rexiin, kunhan pölyt ovat ensin näissä paikoissa laskeutuneet. Menin siis ihan muualle.

Pimeää oli kotiin saapuessani, enkä viitsinyt jaksaa muuta kuin tarttua taas Itkosen kirjaan. Tv ja läppärikin pysyivät suljetuina. Kokeilin myöhemmin nukkumista ilman pilleriä ja joten kuten onnistuinkin. Aamu meni kyllä pitkäksi valvoskeltuani aina välillä. Olin vuorikiipeilemässä, jota unta jaksoin vielä herättyänikin ihmetellä. Mistä se tuli? Pidän vuorista, mutta en suurin surminkaan ole kuuna kullan valkeana ajatellut edes alkaa kavuta niiden kupeita pitkin. Herttinen! Alkavatko unien aiheet jo huveta, että pitää tarttua mahdottomiinkin?

Jaahas, tänään jumppaa vedessä ja minä vielä yöpaidassa. Puhelin pirisi ja herätti. Soitto nimeä vailla. En vastannut. Puhelinmyyjät aktiivisia näin joulun alla.

Itkosen kirjassa olen jo sen toisessa osassa, jossa kirjailija palaa kymmenen vuotta aiempaan USAn matkaansa. Ehkä vertaillakseen tähän nelikymppisenä tekemäänsä. Oli lähtenyt Apu-lehden toimittajana matkaan lehden valokuvaajan kanssa. Tästä ei mitään kerrottavaa vielä. Olen niin alussa. Tuliko ensimmäisen osan myötä Amerikka minulle tutummaksi? Ehkä siellä pitäisi asua muutaman vuoden itse päästäkseen "sisälle". Nyt hipaisin Itkosen myötä pinnan pintaa. Eli aika niukasti. En edelleenkään sinne mitenkään hinkua. Puoliso oli New Yorkissa lyhyen käynnin ajan. Empire State Buildingissa oli ollut. Siinäkö koko Iso Omena?

Nyt suihkuun ja vaatteisiin. Sitten menoksi.

ITKOSEN MUKANA AMERIKASSA

Juha Itkonen kirjoitti kirjan Minun Amerikkani. Hyvä on, että kirjoitti. Pääsin sen ostamaan ja aloittamaan lukemisenkin. Amerikka ei ole koskaan ollut minulle mikään himon kohde. Siis sillä lailla, että sinne hinkuisin lomailemaan. En ole hekumoinut New Yorkin arkkitehtuurista, en Floridan lämmöstä tai Kalifornian auringosta. En oikeastaan tunne koko Amerikkaa. Puhun nyt yksinomaan USAsta, josta Itkonenkin puhuu.

Hän oli matkailemassa siellä Donald Trumpin kiihkeiden vaalihumujen aikaan "Make America Great Again". Itkonen meni johonkin pikkuruiseen kaupunkiin, jossa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Donald Trump oli tulossa kertomaan, miten Amerikkaa pannaan mahtavan erinomaiseksi jälleen. "Tuli kuin messias, yksityiskoneella yläilmoista", kertoo Itkonen. Näyttävä ylilento ihmismeren yllä Boeing 757:llä. Kaarros ja laskeutuminen. Hän on saapunut. Kaveri, joka osaa esiintyä, on rivo suustaan, ökyrikas kyltymättömän egonsa kanssa ja Itkonen pelkäsi katselevansa  USAn tulevaa presidenttiä. Pelko kävi toteen. Tämän tietää koko maailma. Itkonen vertaa Trumpia Hitleriin ja Hitleriä kuuntelevaa ihmisjoukkoa näihin amerikkalaisiin. Itkonen katselee ja kuuntelee loppuun ja lähtee pois. Ehkä hänellä on kylmät väreet selkäpiissään.

Kiinnostun kirjasta.

Itkonen tapaa myöhemmin Washingtonissa asuvan Laura Saarikosken, joka hekumoitsee HS:än sivuilla tänään, miten on hyvä asua USAssa. Hän viihtyy, hänen perheensä viihtyy. USAan mahtuu, ei olla pikkusieluja, ei ihmetellä, ymmärretään, ollaan vapaita ja sanakin on vapaa.

USAssa on paljon siirtolaisia. Jos Trumpin tahto toteutuisi karkottaa kaikki laittomasti tulleet maasta, seuraisi Lauran mukaan taloudellinen  katastrofi. Heitä on miljoonia tekemässä työtä, jota amerikkalainen ei halua tehdä. He tekevät sen pimeästi pienellä palkalla, he pelkäävät, eikä heillä ole minkäänlaisia oikeuksia. Heitä palautuu pettyneenä omiin maihinsa tästä Eldoradosta enemmän kuin tulee. Jokaisena vuoden päivänä.

Itkonen pohtii, jos hän jäisi Amerikkaan, minkälaiset olisivat työmarkkinoilla mahdollisuudet valkoisella laillisesti maahan tulleella kielitaitoisella miehellä?  Ehkä hän saisi työtä, arvelee Laura ja vaikuttaa epävarmalta. Itkosen kaltaisia on muitakin. Hän ei missään tapauksessa halua jäädä kuitenkaan Amerikkaan. Kerää vain koekmuksia ja kirjoittaa kirjan, jota minä nyt luen. Tutustun Amerikkaan, jota en ollenkaan tunne.

JOULUKORTTITALKOOT

Neljä uutta kirjaa. Kahdesta jo kerroinkin. Kaksi ostin eilen: Voltaire Seitsemän filosofista tarinaa ja Juha Itkonen Minun Amerikkani. Hankin myös joulukortit ja postimerkit. Italian kortin panin jo menemän. Jalat ja lonkka vasustivat lujasti kävelemistä kaupasta kauppaan. Itiksessä ja Eastonissa yllättävän pitkät välimatkat. Kolme tuntia tuhraantui. Oli alkanut sataa ja nyt silkkaa vettä tihkumaisesti. Hämäryys myös jo valloillaan.

Purin ostoskierroksen jälkeen kassit, otin särkypillerin, söin ja sitten aloin tutkia kirjasaalistani. Illalla jo tutustuin Kari Hotakaisen Buster Keatoniin. Kivalta vaikuttaa. Toinen kirja, jota luulin Agatha Christieksi, onkin Sophie Hannah´in Hercule Poirot-romaani "uusi Hercule Poirot-mysteeri". Kuinka paljon siinä on ikään kuin Christietä jää nähtäväksi. Ainakin Poirot pitää nostaa kuolleista, koska Christie hänet tappoi.

Tänään kirjoittelen joulukortteja, ensi vikolla postiin. Joka vuosi vähemmän kirjoitettavaa. Rivit harvenneet. Aikaisemmin joskus kortteja rustattiin monta kymmentä, nyt alle 20 ja osalle lähetän tekstiviestin. Minäkin osaltani modernisoitunut ja laiskistunut myös mielikuvitusköyhistynyt.  Vähän kirpaisi mieltä, kun kauppareissulla näin joidenkin ihmisten kantavan joulukäärepaperirullia laukussa. Ennen muinoin minäkin käärin paketteja, rustailin rusetteja. Se oli kivaa. Koiratkin saivat omansa. Ja niillehän riemu repesi. Ja meille kun katselimme sitä touhua. Näitä jouluja ikävöin.

Stadiin viikon alkupuolella, keskiviikkona plutaamaan veteen ja jos vaikka piparkakkuja vielä jostain. Niillä joulu minullekin. Eilen yritin selittää A:lle, mikä ja minkälainen on silakka. Sillin alalaji. Löysin myös saksan kieliset nimet ja panin vielä pisteeksi iin päälle latinaksi. Tänään aamulla kiitti perinpohjaisesta selostuksesta ja nyt tietää meidän silakan.

LIEVÄÄ TYYTYMÄTTÖMYYTTÄ

Piti olemani hyvin, hyvin tyytymätön uimahallin uudistettuun pukuhuoneitten lukkosysteemiin. Kortilla ei päässyt ulos eikä sisään, eikä henkilökunta osannut neuvoa. Tähän kohtaan juuri olen tyytymätön. Sitten kaksi asiakasta neuvoi ja me pääsimme sisään ja vielä uloskin. Korttia ei enää käytetä, vaan pukukopin avaimen mukana, joka roikkuu kuminauhassa, jossa roikkuu muutakin kaikenlaista, saa muovisen rinkulan, joka avaa simsalabim ovia. Tämä oli kuulemma neuvottu muille, vaan ei meille. Tähänkin olen tyytymätön. Mutta koska tyytymättömyyteni syystä on jo monta päivää, en ole tämän enempää tyytymätön.

Olin K:n kanssa ensin Kolmen sepän joulumarkkinoilla, sitten Mantan markkinoilla ja sen jälkeen Tuomaan markkinoilla. Sieltä ostin kaneliässiä, piparkakkuja ja maustekakun. Kakun pakastin osina. Muitten kanssa koetan olla niitä syömättä ennen joulua.

Menimme Ainoon lounaalle. K söi paistettuja silakoita ja minä peuraa. K joi vettä ja minä eteläranskalaista punaviiniä. Alkoi sataa räntää ja päätimme olla menemättä Kansainvälisille joulumarkkinoille ja pyrimme lähestymään metroasemaa Rautatientorilla. Poikkesimme Rosebud-kirjakauppaan. K ei ostanut mitään, mutta minä ostin Agatha Christien ja Kari Hotakaisen kirjan. Viikonloppu on turvattu. Huomenna ruokakauppaan ja ensi viikolla aion Kansainvälisille joulumarkkinoille ja ostan churroja. Viime kerralla unohtui.

Espan puistossa oli jouluvaloisaa yltäkylläisesti. Katukäytävät sankasti ihmisiä. Joulu lähestyy uhkaavasti. Joka paikkaan saa jonottaa ja K:n kanssa on aina ylimääräisiä jonottamisia. Hissit! Häntä huimaa koneportaissa. Minä poden klaustrofobiaa mutta uhraudun. Rautatietorin vinohissiin en mene. Silloin meillä on treffit aina Kaivopihalla, jonne kumpikin tulee eri teitä. Minä paljon nopeammin kuin K.

PAHUKSEN MUFFINIT

Ihmisen pitää epäonnistua saadakseen tietää, että ei osaa. Tein kanelimuffineja ja kaikki 12 kpl menivät piloille. Se hirvittävän pitkä omenoiden pilppuaminen harmitti jo sitä tehdessä ja nyt vielä enemmän, kun kaikki ahkeroiminen niitten  kimpussa oli turhaa. Että ketuttaa! Miksikö epäonnistuivat? En oikein tiedä. Tosin en pannut voideltuihin metallivuokiin, vaan panin paperisiin ja niihin  muffinit tarttuivat kauttaaltaan kiinni. Tämä on kohta A siinä pieleen menemisessä. Kohta B voi olla se, että taikina ei tykännyt kirnupiimästä, jota toki oli taikinaan laitettava tai oikeammin mitä tahansa piimää. Menin kaupassa ihan ymmälleni, kun en ole tajunnut, että piimääkin on tuhatta lajia. Kun en juo, en siis ole piimäihminen. Ostin kirnupiimää ja se oli ehkä virhe. Mitä muuten on kirnupiimä? Onko se kirnuttu kirnussa? En viitsi googlata. Jääköön mysteeriksi, enkä ikinä osta sitä, enkä muutakaan piimää. Enkä tee koskaan enää myöskään muffineja. Ostopullaa se olla pitää!!

Osa tätä päivää meni tärveltymiseen ja kaupassa käyntiin. En edes päässyt kirjakauppaan asti. R:ltä tuli meili ja siinäkin murheellista asiaa. Ja joululauluissa jo lallatetaan täydeltä terältä silkkaa iloa ja riemua.

Olen yrittänyt valikoida HKO:n kappaleita, joiden esityksiin haluaisin mennä. Siis kenraaliharjoituksiin. Tietää tappelua lipuista. Katsomosta vain osa käytössä ja se taas tietää, että on oltava ensimmäisten joukossa varaamassa paikkoja. Shostakovitsh?  Mahler?  Sibelius?  Beethoven? Ennen sopi mikä viikonpäivä tahansa. Nyt pulikoidaan vedessä keskiviikkoisin, jolloin sävelinä loiske ja lotina. En tunne edes soittimia. Mikä ero viululla ja alttoviululla? Tuntisin pajupillin, mutta sitä ei orkesteri yleensä käytä.

Ennen muinoin uuden asukkaan muutettua taloon, tulivat naapurit toivottamaan tervetulleeksi. Tämä ei kai ole tapana?  No, voisinhan, tai olisin voinut, tuikata iloisen tervehdyksen itsekin kaikille ja kertoa olevani uusi asukas. Tämäkään ei ole tapana kuitenkaan. Sitäpaitsi muutostani on jo yli kymmenen kuukautta. En ole enää uusi asukas.

MITÄ KIRJALLA TEHDÄÄN ?

Lastenkirjallisuuteen perehtynyt Päivi Heikkilä-Halttunen on huolissaan lasten lukutottumuksista (joita ei ole). On lapsia, jotka eivät tiedä, mitä kirjalla tehdään. Heikkilä-Halttunen puhuu ääneen lukemisen puolesta. Eikö iltasatuja enää lueta? Tv:ssä ainakin oli aikoinaan ohjelmia, joissa luettiin satuja. Lasse Pöysti, Eila Roine. Nyt lapsen voisi viedä Oodiin ainakin Helsingissä ja on kirjastoja muuallakin. Yksi päivä viikossa ilman puhelinta ja tietokonetta, miltäs se kuulostaa? Istutaan ja katsellaan, luetaan kirjaa. Tiedän olevan koteja, joissa ei kertakaikkiaan lueta. Ei ole kirjan kirjaa missään ja jos on, se on kätketty kaikenlaisten koriste-esineitten taakse hyllyssä. Minun on vaikeaa kuvitella tämmöstä. Olen itse koko elämäni ollut kirjojen keskellä ja isälläni oli tapana lukea minulle satuja jo siihen aikaan, kun en varmastikaan ole edes ymmärtänyt, mikä satu on. Nykyisin viedään osa lapsuutta liian aikaisin pois.

Tästä kutvahtikin mieleen, että on mentävä ostamaan itselle joululahjoiksi muutama kirja.  Kustantajien ystävämyynti-kirjakauppa viipyy vielä tammikuun Itäkeskuksessa. Olen lukemista vailla.

Tänään kuitenkin kotona muista suunnitelmista huolimatta. Valvoin kolmeen asti, otin unipillerin ja heräsin aikaan, kun muut haikailevat jo  lounaansa perään. Hiusten ja pyykin pesua. Huomenna liikkeelle. Jos myyjäisiin ostamaan piparkakkuja. Itse aion vielä tempaista uuniin yhdet kanelimuffinit. Sitten saa olla.

A:lta meili, jossa minua imartelee ihastelemalla "viitseliäisyyttäni" joulun suhteen. Itse on menossa joulun viettoon lastensa luo Saksaan. Espanjassa ei oikein joulutunnelmaa ole. Sen minäkin koin viettäessäni puolison kanssa yhden joulun siellä. Samoin ei ollut Kyproksessakaan, johon pakenimme suomalaista jouluvipinää. Nyt se on hollilla heti, kun pääsee kotiovesta ulos. Ihmiset kiiruhtavat joululahjapakon innoittamina ostoksille. Rahaa palaa ja mahdolliset velat kasvavat. Sitten itkettää.

Mutta nyt ahkeroimaan, muuten on taas ilta, ennenkuin huomaankaan.

KANSAINVÄLISESTI TÄNÄÄN

Tänään sekä lääkärini että omaksi kauhuksi syön pelkkää niin sanottua pullaa. Tosin jalostetummassa muodossa. Toin Kansainvälisiltä joulumarkkinoilta pelkkää kansainvälisyyttä. Mutustan tässä samalla Kürtös Kalács`ia. Ostin kaksi unkarilaista Savupiippukakkua kuorrutettu toinen kanelilla ja toinen kaakaolla. Katselin kun eräs toinen mies niitä leipoi ja kojussa oli pieni paistouunikin. Sitten ne siveltiin ilmeisesti jollain sokeriliuoksella ja sen jälkeen pyöriteltiin erilaisissa mausteissa. Kakku oli kiinni kokoajan vartaassa, josta se pantiin pussiin asiakkaalle. Myyjä toivotti minulle murteellisella suomella hyvää päivänjatkoa ja me hymyilimme kauniisti molemmat.

Olin kysynyt la Maison Pillon´in myyjältä la France Chez Vous- kojussa, missä on Hegedus Mihaly´n myyntipiste, josta saa Chimney cake´ja. Auliisti nuori mies neuvoi. Ei sentään ranskaksi vaan kauniilla englannilla. Olin häneltä ostanut erilaisia tartaletteja. Seuraavaksi ostin saksalaisesta kojusta baijerilaisen bezelin, jonka päällä runsaasti suolarakeita.

Aman Family oli tuonut myyntiin kymmenittäin erilaisia strudeleita. Oli vaikea valita. Ostin kuusi palaa. Itävallan rouva toivotti minut uudelleenkin tervetulleeksi. No, ehkä ensi vuonna. Ihmisiä runsaanpuoleisesti liikkeellä, mutta silti vielä siihen aikaan päivästä hyvää tilaa. Joululta tuntui.Ja sitten kaikkien nyssyköitten ja rasioitten kanssa taas metroon ja kotiin.

K soitti ja kysyi, onko kaikki hyvin? Hänen puhelimensa linja oli sekaisin, ja minun numeroni näkyi hänen puhelimessaan. Joku mies teki väkivaltaa jossain ja K luuli, että tunkeilija oli päässyt kotiini tekemään pahojaan. K oli ihan oikeasti hädissään ja huolestunut, niin että vallan liikutuin. Lohdutin, että ei kotiini noin vaan päästä minua ahdistelemaan. En avaa edes ovea, jos en tiedä, kuka on pyrkimässä. Sekä vielä, pystyn antamaan ainakin jonkun aikaa kampoihin. Eikä minulla liioin ole semmoisia miehiä ystävinä, jotka kävisivät väkivalloin käsiksi. K tuli tänne kahville rauhottumaan ja me nautimme kansainvälisen pullapöydän antimia.