Kiirettä eilen.Olin Stadissa. Metro täynnä, kun ihmiset pyrkivät Rediin. Taas yksi uusi jättimäisen suuri kauppakeskus kaupungissa kaikkine hienouksineen. Minä ajoin pitemmälle Kalasataman asemaa. Pitänee sinne toki jonain päivänä mennä tutustumaan. Kunhan suurin ryntäys laantuu.
Olen kulkenut uimahalliin tietä pitkin, jonka olemassaoloa en ole tiennyt. Tiellä tuoksuu luonto. Ei autoja. Puita ja koivunsiemeniä, varisseita lehtiä, hiljaista. Jo tämän tien takia kannattaa mennä vesivoimistelemaan. Kotimatkalla varsinkin tuntuu hyvältä. Vesi on tehnyt tehtävänsä, olo on seestynyt, syksyn värittämä luonto ympärillä. Kulku hidastuu nautiskeluksi.
A:lta muutama päivä sitten suruviesti. Horstin veli Volker kuollut. Muistan hänet pikku poikana vuonna yksi ja kaksi ollessani Saksassa. Piirsi Horstin kirjeisiin omia kuvia ja lähetti jouluksi muun perheen lahjojen mukana omansa. Nyt häntäkään ei enää ole. Veljekset jälleen yhdessä.
Aleksis Kivi on kirjoittanut sadun. Vuoripeikot. Satu julkaistiin Suomettaressa joskus 1860-luvulla. Satua ennen ei Kivi ollut julkaissut juuri mitään, no, Kullervon, joka valmistui 1860. En ole tiennyt omistavani Kiven sadun. Otavan julkaisema 1947. Kuvituksen sommitellut Erkki Tanttu ja loppusanat ovat Oskari Nousiaisen. Itse satu painettu vanhalla kirjasintyypillä (goottilainen?), jonka lukeminen hidasta ja joku kirjain selviää vain sanan kokonaisuudesta. En jaksanut loppuun asti.
Visusti kotona tänään. Shakespearea en enää viitsi lukea. Romeon ja Julian lopun tiedän, panin takaisin hyllyyn. Taidan olla pitkästynyt. Äitiäkään ei ole, jolta voisi kysyä "mitä mä tekisin?" Äiti usein keksi tekemistä. Puolison kuolemasta näinä päivinä kolme vuotta. Ehkä sekin herättää alakuloa. Pimeä vuodenaika, puut kaljuuntuvat, ihmisillä tummat vaatteet, en odota joulua. Taidan kaivaa Bachia YouTubesta ja menen takaisin peiton alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti