Usein saa lukea lehdistä, miten laitosten henkilökunta joutuu iäkkäiden potilaiden väkivallan kohteeksi.Osa teoista johtuu sairaudesta. Puolison omaishoitajana ollessani jouduin itse sairaan mieheni aggression kohteeksi niin sanallisesti kuin fyysisesti. Myös kotiavustajat pesun yhteydessä myöhempinä vuosina saivat tuta mieheni voimat. Heiltä harvoin sai ymmärrystä. Olin tuohtunut ja hämmästynyt ammatti-ihmisten ymmärtämättömyydestä.
Mieheni oli sairastunut aivoinfarktiin ja hänen psyykensä muuttui. Välillä oli herttainen ja näin sen miehen, jonka kanssa olin mennyt naimisiin. Toisinaan en tuntenut häntä. Olin mustelmilla, verinaarmuilla ja käsivarsissa hampaan jälkiä. Kuitenkin sanalliset loukkaukset koskivat enemmän, vaikka tiesin, mistä kaikki johtui. Hän ei ymmärtänyt itse tilaansa, ei edes sitä, että oli sairas. Kun ei vielä ollut laidallista sairaalavuodetta, hän pääsi kiipeämään vuoteesta pois. Siitäkin huolimatta, että rakentelin barrikadeja esteeksi. Myöhemmin kun ei enää pystynyt liikkumaan, oli rauhallisempaa. Saimme nosturin, jolla häntä liikuttelin. Roikotin vuoteen yläpuolella vaihtaessani vuodevaatteet. Siirsin pyörätuoliin hänen siinä jaksaessa istua. Sitten ei enää jaksanut. Hänestä tuli aivan vuodepotilas. Ja minusta tuli ympärivuorokautinen sairaanhoitaja. Olin hyvä siinä.
Olin oppinut tekemään kaikenlaista ja tein kaikenlaista. Minulla oli nyt täysikasvuinen mies, jota hoidin kuin vauvaa. Oli hieno ihminen sosiaalivirastossa "omana", joka kantoi huolta jaksamisestani. Hän suorastaan vaati joskus, että mies lähetetään viikoksi intervallihoitoon. Harvoin suostuin, koska tiesin, että mies ei näissä paikoissa viihdy. Oli kauheaa jättää hänet sinne. Pois lähtiessäni kuulin vielä käytävässäkin huudon: "Älä jätä mua tänne". En osannut olla "lomalla". Kävin hänen luonaan jokaisena päivänä. Luin ääneen, syötin hedelmiä ja juttelin puita heiniä.
Häntä ei kotona alussa voinut jättää yksin karkaamisen takia. Roskat kuljetin juosten, tilasin ruoat Stockmannilta, organisoin ja joskus pyysin jonkun vahdiksi, jos oli asioille päästävä. Naapurin O tuli mielellään auttamaan. Ei kertaakaan kieltäytynyt. Hän myös tuli nostamaan mieheni takaisin vuoteeseen tämän pudottua lattialle. "Ei voimalaji, vaan tekniikkalaji", sanoi. Minulla sitä tekniikkaa ei ollut.
Joskus olin lopen uupunut ja joskus vihainen. Kaupunki tuli apuun. Ensin sain "tuuraajan" kaksi kertaa kuukaudessa, sitten neljä. Elämästä tuli paljon helpompaa. Tuuraaja oli kolmisen tuntia kerrallaan ja minä silloin tällöin törsäsin sen ajan istumalla ystävien kanssa kahvilassa. Yhdestä tuuraajasta tuli minulle hyvä ystävä.Tapailemme vieläkin, vaikka mieheni kuolemasta on jo kolme vuotta tässä kuussa. Siksi ehkä tämä kirjoitus.
En halua korostaa tällä tekstillä mitenkään itseäni, vaan tuoda esille sen, että kotonakin on sairauden sattuessa kohdalle, väkivaltaisuutta. Siitä eivät omaiset ehkä halua puhua. Häpeää? Minulla omaishoitajuus kesti 12 vuotta ja olen iloinen, että tein sen loppuun asti. Välillä hymyillen ja välillä hampaita kiristellen. Mieheni kuoli eräänä yönä käsivarsilleni rauhallisesti nukkuessaan. Hänen elämänsä päättyi samalla hetkellä kuin minun työni omaishoitajana.
Olen kiitollinen siitä ajasta. Ymmärrän paremmin sairaita ja tiedän, että väkivaltaisuus ei aina ole tahallista. Sairas ei hallitse itseään, ei ymmärrä tekojaan, eikä missään tapauksessa haluaisi loukata läheistään tai hoitajiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti