Mennäkö vai eikö mennä? Kas, siinä aivan oikea ja hankala pulma. Pakkasta. Inhoan lumen narskumista. Inhoan pakkasta ja talvea. Vielä mietin, menenkö. Ruokaa on, hedelmät alkavat loppua, pankkiin ja postilaatikolle pitäisi mennä. Juustoakin on, mutta kaikki alkavat olla vähäisinä paloina jo. Ihminen kyllä tulee toimeen ilman juustoakin. Tämä on selvä asia. Mutta kun olen sille niin kamalan perso.
Perjantaina taas treffit. Tapaan H:n, ennen kuin lähtee Turkkiin. Toukokuussa takaisin. Menemme jonnekin kahville. Mutta minne? Helsingissä on onneksi kahviloita, uusiakin. Jos jaksaisimme hampparoida Aschanille Espalla. En vieläkään ole saanut aikaan sinne mennä. Se on se jugend-sali, jossa olen ennen kahvilaa käynyt monen monituiset kerrat. Jos on kova pakkanen, en kovin pitkälle rautatieasemalta liikahda, eikä liikahda H:kaan. Tarpeeksi lähellä: Cafe Esplanad (totesin kerran hyväksi), Cafe Aalto, Cafe Roasberg, Steam Coffee... Johonkin näistä änkeydymme. Tai aivan muualle. Kyllä näistä viiniäkin saa. Nykyisin Suomessakin ollaan niin mannermaisia!
Elämän ihmeellinen karavaani katoo, raukeaa.
Sa tartu hetkeen! Se on poissa niin kuin jousi laukeaa!
Vain nautinto on päiviemme pelastus, oi juomanlaskija!
Siis maljat täyteen taas! Yön synkkä syli kohta aukeaa.
(Omar Khaijam, teltantekijä, suom. Toivo Lyy)
Taidan lähteä ulos, mutta vasta iltapäivällä. Ei elämä lopu yhteen tai useampaan pakkaseen. Tämä on Suomea ja talvi on tämmöinen. Asiat hoidettava, kun ei ole sitä piikaressuakaan, jonka voisi lähettää palelemaan puolestani.
Kalenterissa aukeni helmikuun kohdalla Edelfeltin Vanha laulu-teoksen harjoitelma Haikon salongissa 1888. Albert Edelfelt vietti yli 20 kesää Haikossa, ensin äitinsä Kartanon mailla vuokraamassa huvilassa ja myöhemmin paikan ostettuaan vuonna 1879 alkoi rakentaa itselleen 1883 ateljeeta. Se on ollut vuodesta 1951 ateljeemuseona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti