Kylmät väreet selkäpiissä eilen. Kaivelin taas muistolaatikossa olevia kirjeitä. Löysin yhden eräältä Arilta, jota tässä ja nyt tunnustan kohdelleeni hyvin huonosti, vaikka tiesin hänen minusta pitävän. Olin nuori ja leikittelin poikien tunteilla. En tullut koskaan ajatelleeksi, että se koski. Nyt luin näin tapahtuneen kirjeestä, jonka olin jo vuosikymmenet sitten unohtanut ja laatikon pohjalle kätkenyt sen kerran luettuani. Eikä se silloinkaan mieltäni hetkauttanut. Mutta nyt hetkautti. Miten ihmeessä teinityttö voi niin julma olla? Muistan pojan erittäin hyvin ja muistan käytöksenikin. Muistan, kun hän usein sanoi minusta pitävänsä ja sen hän kertoi tässä kirjeessäänkin. Kirje alkoi "kielsit minua soittamasta sinulle, mutta et kirjoittamasta... halusin olla sinun ystäväsi..."
Googlasin nimen perusteella netistä ja silmieni eteen ilmestyi ilmoitus hänen kuolemastaan. Kuvassa oli myös hautakivi, jonka tiedot täsmäsivät Ariin. Katselin kauhuissani kuvan hautakiveä ja silmiini kihosivat kyyneleet. Hän oli hyvä poika, kohtelias ja valmis aina noudattamaan toiveitani, sieti oikuttelujani. Olin kurjaakin kurjempi ystävä. Ehkä hän jostain näkee syvän häpeäni ja kuulee anteeksipyyntöni.
Onneksi olen kasvanut aikuiseksi ja ainakin vähän mietin käyttäytymisiäni. Enää en ketään ihmistä kohtelisi kuten Aria. Olin hemmoteltu prinsessa. En ajatellut nyrpeää nenääni pitemmälle. Ja kun hän tuntui kaiken kestävän, jatkoin. Nyt sain nenilleni. Ei ehkä pitäisikään kaivella vanhoja.
Kun kirjeitä nyt lukee, ymmärtää paremmin kuin teini-iässä, rivien välit selkiytyvät, huomaa tehneensä virheitä. Silloin elämä oli helppoa ja huoletonta, leikittelyä kaikella. Oliko mikään vakavaa? Otinko mitään vakavasti? Olen ajatellut Ariakin. Hän ihastui aivan väärään tyttöön. En ansainnut hänen kiintymystään. Horstin otin vakavasti. Olin kuusitoistavuotias ja korviani myöten rakastunut. Hänen kirjeensä päättyivät usein "I am yours now and always, kisses". Näin ei käynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti