Lotossa minulla enin määrä kaksi oikein samalla rivillä. Oikeinhan pitää osata useampia, vai? Siis asun edelleen ainakin viikon täällä. Jouten olin eilen, luin ja katselin Poirotin. Kukaan ei soittanut, enkä minä soittanut kenellekään. Juuri ja juuri viitsin käydä suihkussa ja pukeutua. Salaatin tein ja söin. Pistelin jälkiruuaksi mansikoita. Hiljainen, kovin hiljainen oli Itäkeskuksen kylätie. Tänään taas kaahataan.
Huomenna kun liikuskelen ihmisten parissa, voisin kysäistä kirjakaupasta Thomas Grayn, Alfred Tennysonin, William Blaken, John Miltonin ja Lordi Byronin runokirjoja, jos edes yksi olisi tai saisin tilattua. Rosebudissa ei ollut. Oli Yeatsin runokirja, joka on minullakin.
KALA
Vaikka piileksit kalpean vuoroveden
vuoksessa ja luoteessa kun kuu laskee,
tulevien aikojen ihmiset saavat tietää
sitä miten laskin verkkoni
ja miten olet hypännyt aikojen alusta asti
yli pienten hopeisten punosten
ja ajattelevat että olit kova ja tyly
ja syyttävät sinua monin katkerin sanoin.
(William Butler Yeats, 1899 suom. Jyrki Vainonen)
Tuli runo mieleen katseltuani YleAreenasta luonto-ohjelmaa Yellowstonesta. Ohjelma syytti Yellowstonjärven harmaanieriäkantaa vapitien hävittämisestä. Siis kala vs. hirvieläin ja tässä tapauksessa kala oli voittanut. Ihminen tyhmyyksissään oli harmaanieriän järveen istuttanut ja nyt ne olivat ahmineet kotoperäiset punakurkkulohet, jotka maistuisivat hyvin karhuille. Nieriä ei otsoille kelvannut. Niinpä nallet siirtyivät kokonaan liharuokaan ja mikäpä muu siinä aina nenän edessä tepasteli ateriaksi kuin vapitin vasa. Alettiin nieriäsotaan ja sen voitti ihminen. Punakurkkulohikanta elpyi, vapitien määrä lisääntyi ja karhuilla riitti kalaravintoa. Kaikki elivät onnellisina paitsi ehkä ne punakurkkulohet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti