KIRSIKKAHIMO JA HUOLI YSTÄVÄSTÄ

Minätyttö olin koko perjantaipäivän viileästi yöpaidassa. Ruoka ei maistunut ja vielä vähemmän kirsikat. Olen syönyt niitä kesän mittaan aivan varmasti useamman kymmenen litraa. Viimeksi ostin neljä litraa ja söin heti kaksi plus mansikoita ja vadelmia. Eilen vatsa ilmoitti, että nyt piisaa ja juoksutti minua siellä, minne näissä tapauksissa pruukataan mennä. En yhtään ihmettele sen vastalausetta kirsikoiden ahmimiselle. Koska oikein opin, että liika on liikaa?

Soitin C:lle ja kysyin vointia. Huonoa on. Ensimmäinen hoitokerta takanapäin. Miten ihmeessä tässä nyt näin kävi? Sitten soitin H:lle, josta en ole mitään kuullut. Ei vastannut. Soitin monta kertaa. Mitä, jos hänellekin on jotain sattunut? Illalla myöhemmin hän soitti ja kertoi olevansa sukulaisten luona kaukana Helsingistä ja voivansa kutakuinkin hyvin. Oloni helpottui. Lupasimme palata ensi viikolla asiaan. Mutta C minua huolestuttaa, paha aavistus hiipii mieleen, enkä siitä pidä. Itse hän edelleenkin suhtautuu oudon rauhallisesti tilanteeseen, jota tapaa itseasiassa ihailen. Minä en siihen pystyisi, mutta toisaalta tämä on neljäs tätä laatua hänellä, mutta silti. Ihmisen alkukantainen halu elää on kuitenkin voimakas. Joskus silti häviää taistelun. Luovuttaa ja hyväksyy. Väsyy vastustamaan. Voimat ovat rajalliset. Jaksa vielä, ystäväni, älä anna periksi. Me, ystäväsi ja läheisesi, tarvitsemme sinua.

Lauantaina, eilen, imuroin, mutta piti jättää nurkat, huonekalujen alustat ja koko homma lopulta kesken. Menin pitkälleni, kun oli pakko. Keräsin vuodevaatteet ja panin koneeseen. Menin taas pitkälleni ja sitten laitoin puhtaat lakanat. Vatsa kesti jo syömisen ja otinpa kirsikoitakin. Hörpiskelin lasillisen valkoviiniä, jota yllättäen löytyi pieni pullollinen jääaapista. Ja taas lepäsin. Lonkka kenkkuili. Katselin sekä Areenasta elokuvan että illalla televisiosta. Söin pensasmustikoita, portugalilaisia. Suren marjasesongin päättymistä.

Suunnittelin lähteväni stadiin ensi viikolla. Lähinnä  Ateneumiin. Kesäkuussa avattu amerikkalaisen Alice Neelin (1900-1984) näyttely. Taiteilija eli aikaan, kun koko taidemaailma oli vielä hyvin miehinen. Hän hämmästytti intiimeillä kuvillaan  silloista maailmaa. Pääasiassa kuitenkin tahdon nähdä jo jonkun aikaa olleen Suomen taiteen tarina-näyttelyn. Ateneumiin on minun helppo mennä, kun keksin reitin Keskuskadulle, jossa pullahdan maan pinnalle ja siinähän on tämä taiteen pyhäkkö aivan edessä. Ja jos rahkeet riittävät, piipahdan Stockmannille. Ja miksi ei, kun pumppaan itseni täyteen kipupillereitä.

Tänään olisi äitini syntymäpäivä. Terveisiä pilven reunalle.

VIERAS MIES

Äidilläni on ollut Menneisyys. Korulaatikoita penkoessani tuli käteeni medaljonki. Se aukeni vaivalloisesti, ollut vuosia kiinni. Sisällä oli sekä äidin että isän kuva. Otin ne pois. Äidin kuvan alta putosi aivan vieraan miehen kuva. Sitten muistin hänen joskus kertoneen unkarilaisesta miesystävästä ja vuosia kestäneestä kirjeenvaihdosta. Myöhemmin mies kävi Suomessa ja kumpikin oli tahollaan jo silloin naimisissa. Tarina ei jatku, en ainakaan ole kuullut. Mutta kuva oli medaljongissa äitini nuoruuden kuvan alla. Medaljonki on nyt tyhjä. Meillä kaikilla on menneisyys, pidimme siitä taikka emme.

Tiedemiehet ovat huolestuneet maapallon ilmaston kiihtyvästä lämpenemisestä. Niin minäkin. Tämä on aika hurjaa. Koko ajan hiki. Pidän kirsikat jääkaapissa. Jääkylminä niitä on ihanaa syödä. Tuulettimet liikuttavat huoneilmaa ja se auttaa jonkin verran. Ikkunoita ei kannata pitää auki. Pihalla vielä kukkivat kasvit nuokahtelevat kastelua kaivaten. Aurinko on armoton. No, ei auta itku markkinoilla, vaikka kuinka hyppelisin tasajalkaa.  Eikä Jaakonkaan kiven heitto ole yhtään auttanut.

Tämä väärien rahojen tekeminen alkaa aiheuttaa kuluttajalle harmia. Helsingissä on kahvila, jossa ei oteta vastaan 100€ seteliä, "kun ei ole oikeaksi rahaksi todistavaa konetta". Nykyisin joissakin kaupoissa tarkistetaan jopa 20€ ja 50€ setelit. Tietysti kauppiaan kannalta on hyvä tarkistaa, mutta se hidastuttaa maksamista ja aiheuttaa ikäviä tunteita asiakkaassa. On tapahtunut niinkin, että kone ei suostu kertomaan mitään ja kassa vetelee seteliä kerta kerran jälkeen tunnistimen läpi. Oravannahka-aika oli helpompaa. Sormet tunsivat aitouden ja kauppa hoitui. Tänään on taas käytettävä seteleitä ja toivottava, että ovat yhä käypää valuuttaa. Kyllähän melkein kaikki vannovat muovirahan nimeen, mutta en minä.

VANHUSTEN HOITO SUOMESSA EDELLEEN KEHNOA

Iltasanomissa oli Heidi Vaaliston kirjoitus vanhusten hoidosta. Luin sen ja tuttua oli tarina. Katselinhan puolison olemista intervallihoidossa ja sairaalassa silloin tällöin kahdentoista vuoden aikana. Näin, kauhistuin ja purnasin. Aivan kuten Vaalisto kirjoittaa, ihmisten annettiin olla likaisissa vaipoissaan, ei autettu ruokailussa, ei pidetty seuraa, istutettiin pyörätuoliin sidottuna tuntikaupalla, eikä kukaan käynyt edes katsomassa. Olin pitkiä toveja puolison luona, että eivät olleet pieniä hetkiä, kun tarkkailin.

Oli yksi paikka, johon olin tyytyväinen ja se oli intervallihoitopaikka Kivelässä. Sinne pyrinkin mieheni aina saamaan. Siellä oltiin ystävällisiä, empaattisia, eikä näytetty kiirettä ja väsymystä. Hoitaja istui pitkiä aikoja sänkypotilaan vieressä iloisesti jutellen. Syötti kiireettömästi. He suhtautuivat puolisooni ymmärryksellä, joka sairautensa vuoksi käyttäytyi huonosti. Eivätkä hoitajat vain minun vierailuaikoinani ahkeroineet, vaan se oli koko osaston henki.

Oli toisenlaisiakin paikkoja ja ne olivat niitä, joista Heidi Vaalisto kertoo. Ihmettelin minäkin, kun hoitajat pakkautuivat kaikki yhtä aikaa syömään, eikä kukaan päivystänyt. Kellot kilisivät huoneissa, apua kaivattiin, mutta hoitajat olivat aterioimassa. Kova puheensorina ja iloinen nauru kuului käytävään. Välinpitämättömyys oli päivän teema. Syytettiin henkilökunnan vähyyttä. Olin toista mieltä. Asenteissa oli vikaa.

Miksi Kivelä pystyi parempaan, vaikka "henkilökunnan vähyys" koski heitäkin? Miten siellä kaiken kiireen keskellä riitti aikaa potilaille? Miksi siellä oli ystävällisyyttä ja työn iloa? Potilaita kuljetettiin päivähuoneeseen, jos tahtoivat, vaipat vaihdettiin, parrat ajettiin. Omahoitaja tuli aina minun sinne mentyäni raportoimaan tilannetta. Tiesin missä mennään. Kävin joka päivä, paitsi silloin, kun jouduin olemaan poissa runsaan kahden kuukauden ajan leikkaukseni ja kuntouttamiseni takia. Sain puhelimessa tietoja.

Sitten vielä kotihoito. Siinäkin paljon parantamisen varaa. Tarinat, joista kuultu, nostattavat karvat pystyyn. Omakohtaisiakin kokemuksia puolison kohdalla saatu tuta.

No, nyt tämä on ohi minulla ja eilen olikin se päivä, kun ikävöin puolisoa tavallistakin enemmän. Ehkä tavarat ja valokuvat toivat mieleen muistoja. Muistin puolison hymyn, tunsin hänen käsivartensa ympärilläni, suukon poskella. Nyt olen yksin muistoineni.

YNNÄLASKUN VAIKEUS

Mikä tulee summaksi, kun laskee yhteen 12 ja 18?  Tätä ei marjamyyjä osannut ilman laskukonetta. Kaivoi koneen laatikosta, naputteli ja sai saman summan kuin minä jo ajat sitten päässäni eli 30 euroa. Raha oli kädessäni ja hän vaikutti hämmästyneeltä, kun minulla oli valmiina 10€ ja 20€. Voi hyvät hyssykät näitä nykyajan nuoria kaupan myyjiä. Mikä on Jaakobin poikien isän nimi?

"Koskettelija" oli taas liikkeellä. En ehtinyt vetäistä kättäni pois, vaan pääsi kuin pääsikin kajoamaan. Jälleen sama kohtelu muillekin. Edellisellä kerralla hän kävi tempun tekemässä toistamiseen, nyt ei onnistunut, kun minä häivyin. No, viatontahan se on. Hyvä, ettei ammu tai viiltele. Mutta tuokin on epämiellyttävää.

Hedelmäpuoli pääsi loppumaan viikonlopun aikana, että kiiruhdin kauppaan. Kirsikoita, klementiinejä, vadelmia ja mansikoita. Olen etsiskellyt aamutossuja. Niitä, joihin sujautetaan jalka ja ovat nahkaa. Ei ole. Kauppakeskuksen K-kengän myyjä sanoi, että kesällä ei aamutossuja ole myynnissä, talvella tulee. Eihän aamutossut mitään sesonkitavaraa ole! Tossuja ei ole muuten Aleksinkaan Stockmannilla. Jos jostain löydän, ostan loppuelämäkseni. Miksi ei Suomessa ole aamutossuja??? Tässä maassa  menevät asiat alaspäin kuin lehmän häntä.

James Bond-elokuvia en suurin surminkaan jaksa katoa. Yritystä on aina klo 21, vaikka leffa nähty useaan kertaan aiemminkin. Puolen tunnin kuluttua alan nuokkua, luovutan ja hiivin vuoteeseen. Piristyn. Otan nukahtamispillerin. Nukahdan. Bond on muuttunut, tai en muista, hän lyö naisia. Jos nainen ei suostu kertomaan, mitä Bond, James Bond, haluaa, kajahtaa reipas korvapuusti kaunottaren poskelle. Naisia ei saa lyödä. Muistin Bondin olevan herrasmies. Eikä se lievennä korvapuustia, vaikka nainen saa sen jälkeen samppanjaa ja suudelman.

Eikä ne kaikenlaiset vempaimet rosvojen pään menoksi, joita Q (varustemestari) kehittelee, tee enää vaikutusta. Nuoruuden sävähdys niitä katsellessa on kovasti laimistunut, hämmästys   tekniikan ihmeisiin sammunut. Savuke, joka ampuu ihmiseltä pään irti, mitä toi nyt sitten on? Oikeassa elämässä pyssy tekee saman ja nykyisin melkein päivittäin, kun terroristeja ja mieleltään epävakaita henkilöitä ei saada kuriin. Ties mitä senkin itäkeskuslaisen "koskettelijan" päässä alkaa liikkua, kun sormella tökkiminen rupeaa maistumaan puulta?

VÄHÄN KIRJOISTA JA KIRJAILIJOISTA

Eilen siis vain olin. Mutta roskat vein ja tervehdin rouvaa, joka tuli hissistä ja tahtoi välttämättä pitää minulle ovea auki. Kiitin. Lakkasin kynnet harmaiksi ja pidän väristä. Katselin televisiota, josta ei tullut juurikaan mitään katselemisen arvoista. Luin HS:n otsikot, että tiedän suurin piirtein, miten maailma makaa. Maailman johtajat ovat esittäneet surunvalittelunsa ja ovat järkyttyneitä Münchenin verilöylystä. Voiko sitä enää täysin turvallisin mielin mennä Itäkeskuksen kauppakeskukseen? Tai metroon? Tai ylipäätään mihinkään?

Leppäkerttujen invaasio Helsinkiin. Tulleet kuulemma Venäjältä suotuisten lämpimien tuulten mukana. Kirvan tappajat. Minäkin lauloin pienenä "lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen, siellä sun isäs, äitis keittää sulle puuroo..." Ei tullut mieleen, että viehättävät leppäkertut ovat täysiä petoja. Semmoista piti kämmenellä ja katseli, kun se sormen päästä lähti lentoon. Somaa. "Aitiiii, mä pidin kädessä leppäkerttua!!" Voi olla, että se vei palasen sormestani mennessään.

Ostamastani Antti Tuurin kirjasta Ameriikan raitilla en pitänyt. Mutta aikaisemmasta Matkoilla Euroopassa pidin. Se oli oikea matkakirja. "Ameriikan raitilla" Tuuri kertoo kiitävänsä pitkin mannerta paikasta toiseen tapaamassa suomalaisia, etsimässä sukuaan. Siirtolaisuuden ajan jälkeläisiä niin Floridassa kuin New Yorkissakin. Eikä edes ainakaan  minua kiinnostavasti. Kuka menestynyt enemmän kuka vähemmän, kuka pettynyt tai ollut tyytyväinen.  "Minä menen Ameriikkaan/ sinne menee kaikki./ Kultasannalla päällystetty/ on Ameriikan raitti".  Isänikin suvusta lähdettiin paremman elämän perään ja moni jäi sille tielleen unohtaen tuota pikaa Suomen ja jopa perheen, jonka piti tulla myöhemmin "kultasantaisille raiteille".

Katselin illalla Areenasta kulttuuridokumentin kirjailija Pirkko Saisiosta. Olen ollut vuosia, vuosia sitten kuuntelemassa häntä Studia Litteraria-luentosarjassa Yliopistossa ja tykästyin hänen ulosantiinsa ,kuten nyt tässä jo vuonna 2003 valmistuneessa dokumentissakin. Hän avautui kirjailijan, omasta, ammatistaan, miten kirjat ovat syntyneet, mistä ja miksi. Mikä on faktaa ja mikä fiktiota, ehkä kaikki on fiktiota, vaikka olisi faktaa. Tunnustan, etten ole ainuttakaan hänen kirjaansa lukenut, nähnyt häntä näyttämöllä (televisiossa kyllä). Pitäisi ehdottomasti paikata kirjan kohdalta. Kunhan taas teen metromatkan kaupungille, menen Suomalaiseen tai täällä kauppakeskuksessa. Akateemisen olen hylännyt. Pettivät minut John Keatsin kohdalla.

HIRVIÖSTÄ AAVEISIIN

Parvekkeen tyhjentäminen on kovasti kesken. Mutta kyllä se siitä. Kohta tulee talvi ja silloin on liian kylmää siellä tehdä mitään. Syksykin saattaa tehdä tenää. Niin, ja nyt on luvattu hellettä. Partsille paistaa armottomasti aurinko. Kuka siellä jaksaa rehkiä?

Sähköpostitin Otavaan, annoin puhelinnumeroni,  jos toimitusjohtajan sihteerikkö soittaa ehkä mieluummin kuin meilaa. Soitin Holmastoon ja kyselin yhtä sun toista. Toivottivat minut taas tervetulleeksi. Söin eilistä salaattia ja panin fetaa sekaan. Söin näkkileivän ja join pikkolollisen Nicolas Feuillattea. Luin netistä Loch Nessin hirviöstä ja päätin olla uskomatta siihen. Mitä varten sitä sanotaan muuten "hirviöksi"? Eihän se ole edes purrut ketään. Videolla kaksi ihan järkevän näköistä miestä kertoi otuksen nähneensä joskus 40-50 vuotta sitten. Miksi ei meillä esimerkiksi Päijänteeseen ole keksitty vastaavaa? Edes viisimetristä haukea?

Helsingissä sentään on aaveita ja nähtykin. Kirurgisessa sairaalassa liikuskelee 1928 kuolleen Sophie Mannerheimin haamu. Liitelee ylihoitajan asussaan ja joskus huokailee. Minä en ikinä ole nähnyt yhtään mitään, en ufoja, kummituksia, pikku-ukkoja, E.T:tä tai valoilmiöitä taivaalla, paitsi laillista ilotulitusta ja salamointia. Mutta äitini täti näki Porvoossa, kun hänen nenänsä eteen ilmestyi kuin tyhjästä pikkuruinen tuntematon lentävä esine. Eikä se ollut mehiläinen, vaan oikea ufo, sanoi täti vilpittömässä uskossaan. Nyttemmin täti on kuollut, enkä usko, että hänet siepattiin. Monille on kuulemma näin tapahtunut, mutta se herättää aina epäuskoa. Minussakin.

Tänään lauantaina en liiku kuin korkeintaan roskikselle. Tuulettimet surisevat mukavasti pannen sisäilman heilumaan ja antaen vaikutuksen, että viilentää. Nukuin tavallista pitempään ja se teki hyvää. Panen aivotoimintanikin lepotilaan ja vain olen. Pidän omatoimisen retriitin. Että tämmöistä täällä.

MINÄ MENIN STADIIN

Eilen Gasellin korttelissa Holmaston Raha- ja antiikkiliikkeessä. Talo Helsingin vanhimpia. Rakennettu 1845-47 Jonas Litoniuksen (1810-1864) toimesta ja Litoniuksen suvun jäseniä asuu edelleen talossa. Stockmann vastapäätä Keskuskadun toisella puolella. Menen Holmaston liikkeeseen uudemmankin kerran. Olin tyytyväinen palveluun.

Alan laatia vastausta Otavaan. Sitten odottelen joskus elokuussa toimitusjohtajan sihteerin soittoa, että sovitaan asiaa eteenpäin, jonka takia otin yhteyttä kirjankustantamoon. Asia liittyy 94 vuoden takaiseen juttuun, jolloin Otava oli ollut olemassa 32 vuotta. Nykyisen toimitusjohtajan syntymään oli vielä silloin aikaa 37 vuotta ja minun syntymäni... no, olkoon... Kerron, miksi otin Otavaan yhteyttä, kun asia on hoidettu (ketä se sitten kiinnostaneekaan).

Stockmannilla pasteerailin aivan väsyksiin asti. Piti mennä espressolle First Loungeen huilimaan. Edelleen remontti, osastoja mullin mallin. Lopuksi Herkkuun, kirsikoita, kuhafilee ja Jarlsberg-juustoa. Metrolla Itäkeskukseen ja olin aivan poikki. Lonkkaa särki armottomasti. Kipupilleri ja hetkeksi pitkälleen. Oli pakko jotain syödä, kun lähtiessä nautin vain mukillisen kahvia ja pienen paahtoleivän. Kaikesta huolimatta päivä oli hyvä.

Eräänä päivänä HS:n mielipidesivulla (sain lehtileikkeen L:ltä) puututaan Helsingin siivottomuuteen. No, kirjoittaja ei ole ainoa, joka kiinnittänyt asiaan huomiota. Miksi meillä ei ole kadunlakaisijoita? Heitä on muissa maissa. Synnyinkaupunkini Helsinki oli ennen siisti ja puhdas, kadut pidettiin kunnossa, roskat poistettiin, eivätkä ihmiset heitelleet roskiaan pitkin poikin kuten nyt. Kasvatus? Katselin Citymarketin hedelmäosastolla tummahipiäistä mustiin pukeutunutta äitiä pienen poikansa kanssa. Hän valitsi omenia ja pudotti vahingossa muutaman lattialle. Ei nostanut, ei edes katsonut. Sinne jäivät omenat pyörimään. Poika oppi, että kun ei mamma nosta, en nosta ikinä minäkään.

Yleisiä roskiksia on useissa paikoissa, mutta ihmiset heittävät roskansa sen viereen. Ratikkapysäkit ovat joskus kammottavia paikkoja. Kaikenlaista jätettä tupakantumpeista kaljatölkkeihin. Yleinen välinpitämättömyys rehottaa kaikessa ja se näkyy. Kadunlakaisijat, passipoliisit ja pikkukaupat takaisin!! Kunnioitus sääntöjä kohtaan, hyvät tavat... Mihin ne ovat kadonneet? Vapaa liikkuvuus maasta toiseen Euroopassa edes jonkunlaiseen kontrolliin. Sillä eliminoitaisiin rikollisten pääsy Suomeenkin. Kerrotaan terroristien soluttautumisesta rajaa ylittävien pakolaisten joukkoon. Eikä koira perään hauku.

SUUNNITELMIA

Tänään taas asiointia ja nyt ihan vääntäydyttävä keskustaan asti. Menen Holmaston liikkeeseen. Möin sinne joskus isäni rahakokoelman ja nyt taas olisi pieni pussillinen vanhoja lantteja. Luulen niitä olevan paljonkin liikenteessä, vaikka ovat ajalta ennen itsenäistymistä. Yrittänyttä ei laiteta. Metromatka edessä. Rautatieasemalta huojahtelen maan alla Keskuskadulle, siitä Aleksin yli ja olen kutakuinkin perillä. Aion Stockmannillekin.

Parveketta olen purkanut, mutta vähitellen, vähitellen ja lonkan tahdissa. Eilinen päivä piti huilia työn raskaan raadannasta. Pitäisi koko alue tyhjentää ensin ja sitten laittaa uudestaan. Kylmään kellariin raahattava tyhjät laatikot ja muutakin roinaa. Jos vaikka loppukesällä saisin partsilla istahtaa. Voi mitenkä kaipaan aikaa, kun lonkka oli terve. Huitaisisin koko homman muutamassa tunnissa. Alkaa harmittaa. Kipupillerinkään voimalla ei yhtä kyytiä suju. Ei edes kahdella.

Eilen ei salaattikaan maistunut. Pureskelin paria lehteä ja muutaman viipaleen avomaan kurkkua. Mozzarella liioin ei houkuttanut, eikä paistamani kananpalat inkiväärinjuuren kanssa. Katselin jääkaapissa vihreitä papuja, mutta en viitsinyt alkaa niitä siistiä, vaikka napsahtavat päistään mukavasti. Jälkiruuaksi muutama mansikka ja luumu. Ananasviipaleesta haukkasin palasen. Yöllä näin unta röykkiöllisestä ranskalaisia perunoita.

Kerroin ottaneeni yhteyttä Kustannusosakeyhtiö Otavan toimitusjohtajaan erään asian tiimoilta. Olen saanut häneltä vastauksen ja hän on kiinnostunut. Ilmoitan, että hänen sihteerinsä voi ottaa minuun yhteyttä lomansa jälkeen elokuussa, niin sovin hänen kanssaan asiasta tarkemmin.

Nyt aamukahvin kimppuun, suihkuun ja stadiin.

HUIJAUSTA KAIKKI TYYNI

Taas mahdollinen huijaustarina maailmalla. Suomenkin tv:ssä pyörinyt psykologi  Dr. Philin ohjelma on saanut kohua aikaan, että Dr. Phil ei olisikaan dr, kun ei lisenssit ole voimassa. Muutakin maineessa on jotain vikana kuulemma. Philip McCraw´in tohtorius on nyt vaakalaudalla. Kysymys siis kuuluu: ollako vai eikö olla? Voi, voi, mihin enää voi uskoa? Ja kun Phil on antanut niin hyviä neuvoja ahdistuneille ihmisille.

Niin, ja USAn presidenttiehdokkaan puoliso palopuheessaan on siteerannut paheksuttavalla tavalla istuvan presidentin puolison vuosien takaista puhetta. Plagiointia, huudahtaa kansa ja uutiset ovat täälläkin näyttäneet toteen, että näin on.

Hellettä pukkaa, tämä on luvattu. Minulle riittäisi ilma ilman hellettä eli vähempikin, mutta minkäs teet. Toisaalta on kyllä hauskaa katsella miesten sortseja pukeutumisilmiönä. Talvella ollaan enemmän tiptop, mutta annas olla, kun on suviaika. Sortsit raitaa, paita kukkaa, ruutua ja raitaa, värit vinksinvonksin, vähän ahdistaakin tai vastapainona tilaa on hyvästi vyötärön alapuolella. On suuri ja aito rento tunnelma auringon paisteessa. Mikäs siinä! Kesä ei ole kuin kerran vuodessa.

C soitti ja sai minut alakuloiseksi. Itse on reipas ja toiveikas. Hoidot aloitetaan ja ne voivat tuoda pari vuotta lisää elinaikaa. Kertoi kaiken kuin jostain muusta ihmisestä eikä itsestään. En osaa sanoa, miten minä suhtautuisin omalla kohdallani tämän kaltaisiin tietoihin ja koko tappavaan tautiin. Tunteet tulisivat periodeittain shokista masentuneisuuden kautta ehkä lopulta totuuden hyväksymiseen. Ystäväni tarvitsee nyt tukea ja sitä saa.

AIKOJEN TAKAA

Selailin lisää äitini muistokirjaa ja löysin tämän:
"Uhraa intos Isänmaalle, uhraa voimas viimeiseen, pian sitten kuoltuasi seppelöityy hautasi". Lyylin värssy 23.1.1919.

Jäin miettimään näitä värssyjä, joissa monissa puhutaan haudoista ja kuolemista. Vuotta aiemmin oli päättynyt Suomen sisällissota, että olisiko tämä Lyyli-tyttöstä inspiroinut?

Entäs tämä, jossa laitettu vaatimattomasti allekirjoitukseksi vain H.V 19.3.1919:
"Ole jalo nainen, se tiesi kaunistaa. Ole suomalainen, sen vaatii isänmaa."

Ei kai nykyisin tyttöset enää muistovärssyjä toisilleen kirjoittele, tai mikäs minä olen tietämään. Tuntuu vain niin vanhanaikaiselta tänä tietokoneitten ja älypuhelimien aikakautena.

Soitin ja kiitin viimeisestä sunnuntaista isäntäväkeäni. Panin saamani lavendelipussin liinavaatekaappiin, Pöytävuori-magneetin jääkaapin oveen  ja aloin purkaa parveketta. Tuli kuuma ja tuli väsymys lonkkaan. Jatkuu  jonain toisena päivänä. Otin myös sähköpostitse yhteyttä Otavan toimitusjohtajaan kysyäkseni erästä asiaa.

Lipittelen aamukahviani, kirjoitan tätä ja katselen auringonpaisteista katua ikkunasta. Suihkun jälkeen pukeudun ja lähden ulos.

YSTÄVINÄ AINA OLLAAN

Elisestä päivästä jäi hyvä muisto. Viihdyin ehkä hiukan liiankin kauan L:n ja A:n kauniissa kodissa maittavien tarjoilujen keskellä, että vähän hävetti. Salaattitarjotin koottu värit ja maut huomioon ottaen, pilputtu sopiviksi suuhun pantaviksi, kaunis astiasto ja juomana samppanja. Minäkin vein pullollisen, mutta niin oli tarjolla talossakin. Jälkiruoaksi kahvia ja jäätelöä. Hylkäsin dieettini toviksi. Minua kuljetettiin mennen tullen, eikä tuntunut isäntäväkeä haittaavan, vaikka matkaa kertyi   ainakin 40 km. Sekin hävetti, kun minusta oli vaivaa. Kiitoksia L ja A.

Ystävyyttä ei voita mikään. Kirjoitin taannoin tänne omasta muistokirjastani ja sen värssyistä. Nyt kirjoitan äitini muistokirjasta pienen säkeen, joka tähän kohtaan sopii.

"Ystävinä aina ollaan
Ystävinä eletään.
Ystävinä sinne tullaan,
jossa ilo peritään"

Tämän on äitini ystävä Liisi kirjoittanut 30.4.1920.

Eilispäivä piristi niin, että aloin katsella tätä asuntoani vähän siihen malliin, että josko saisin sen lopultakin kuntoon. Parveke tyhjäksi, taulut seinille ja siinä se sitten melkein olisikin. Kun nyt kerran täällä asun ja olisi lystimpää tehdä se järjestyneessä ympäristössä. On se vaan niin ihanaa istuskella kauniissa kodissa kuten eilen, nähdä vanhoja arvokkaita huonekaluja ja vähän uudempiakin. Kaikki tip top. Juttua ja naurua piisasi, paremmin ei olisi voinut olla.

Sain lehtileikkeen, jossa kotkalainen Olavi Kaisla kirjoittaa hiukan närkästyneeseen sävyyn mielipiteensä 11.7.16 HS:n kirjoituksesta koskien Eliel Saarisen huonekaluja VR:n hallintorakennuksessa, josta VR on poistunut. Kaisla olisi ollut halukas niitä ostamaan, mutta ne kuulemma vietiin kaikki kaatopaikalle kirjanpidollisista syistä. Kuulin oikein, mitenkä arkkitehti Saarinen katkaisi lyijykynänsä pilven reunalla niin että napsahti. Kirjanpidolliset syyt!!

AAMU, JOLLOIN MUUT NUKKUVAT

Heräsin äsken, kello käy aamuseitsemää. Kohta kahvin tiputtelua ja sitten aikanaan valmistautumista vierailua varten. Talo ja näköjään koko kaupunginosa vielä nukkuu. Onhan heinäkuinen sunnuntaiaamu. Mökkiaikana seisoisin ehkä tähän aikaan rappusilla venyttelemässä. Järveltä kuuluisi loiskahdus ja kuovi huutaisi jossakin. Puoliso vielä unten mailla, mutta koirat jo asioillaan pihalla. Ilma tuoksuisi kesältä ja valkoiset pilvet soutaisivat taivaalla. Itäkeskuksessa vain tästä kuvitelmasta ne pilvet, vaikka nyt taivaan peittääkin täyspilvisyys.

Söin eilen vadelmia vatsani täyteen. On ne niin hyviä. Varsinkin nyt, kun ovat saaneet kypsyä avomaalla hillittömässä paisteessa, imeneet itseensä kaiken kesästä, antautuneet poimijan käsiin ja lopulta antaneet kaikkensa, itsensä, nautittavaksemme. Olen myös nautiskellut Paraguyos-persikoita, niitä litteitä. Se täytyy kaikesta melkein antipatiastani huolimatta todeta, että hedelmäanti on täkäläisessä Citymarketissa erittäin hyvä ja laaja. Eikä se todellakaan ole kauppiaan vika, että persikat (ne täyspyöreät) ovat kovia kuin kivet ja kotona oltuaan päivänkin, sisältä mustia. Harvoin, ylen harvoin, sattuu saamaan mehukkaan ja makean persikan. Persikka ei ole matkustusystävällinen. Puutarha, varasto, laivamatka, varasto, tukku, kauppias ja sitten myyntipöytä. Miltä maistuisikaan kypsä persikka, jonka on itse ottanut puusta?

Akateemisesta tuli ilmoitus, että tilaamani John Keatsin teoksen saaminen viivästyy. Syytä ei kerrottu. Tulee mieleen, että Keats ei ole Suomessa ainakaan yhtä suosittu kuin Shakespeare. Viimeksi mainittua siteerataan kuten Aleksis Kiveä, mutta kenenkään en ole kuullut laskettelevan Keatsia. Alkaisinko seuraavaksi kiusata kirjakauppaa Lord (George) Byronin teoksella? Kun/jos saan Keatsin kirjan, kerron mistä intohimoni runoilijaa kohtaan sai alkunsa.

Nyt on jo säällinen kahvin tiputteluaika. Kirjoittamisiin ja hyvää suvisunnuntaita.

HIENOT KENGÄT

Ei sateen häivääkään, vaan iloisesti paistaa aurinko. Vääntäydyin Citymarketiin. Sain kehuja (en siitä vääntäytymisestä kuitenkaan) tai oikeammin kenkäni saivat. Olin maksanut kassalla ja tunkemassa ostoksia kasseihin, kun viereeni tupsahti naisihminen "rouvalla on sitten hienot kengät, tuommoiset minäkin haluan". En langennut siihen, että "voi, nämä ovat jo vanhat resut", vaan kiitin kenkieni puolesta ja kerroin niiden olevan vielä mukavatkin jaloissa. Ne olivat ne espanjalaiset, jotka äskettäin Stockmannilta ostin. Siltä oikealta Stockmannilta. No, ne ovat kivan näköiset ja mukavat, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Ostin hallaimia oikein paljon, Riitan herajuustoa, porkkanoita ja kukkakaalia ym salaattiin. Kävelin kotiin ja yhytin yläkerran herraihmisen, joka ajelee semmoisella liikuntarajoitteisen skootterilla. Tai onko se pyörätuoli? Olemme alkaneet jutella. Hän putosi joskus vuosikymmeniä sitten rakennuksella ja jäi liikuntarajoitteiseksi. On iloinen ja ulospäin suuntautunut hyvänoloinen mies. Ei ole ajanut kulkuneuvollaan kilpaa eikä kolaria. Apuväline mahtuu hissiin, kun kaataa selkänojan ja hän itse seisoo. Pystyy sen tekemään ja kävelemäänkin muutaman askeleen. Tapaamme usein ja aina jäämme juttelemaan.

Huomenna minut haetaan visiittiin ja saan salaattilounaan. L ja A toimivat isäntäväkenä. En ole vielä heidän uudessa kodissaan käynytkään. Siis kivaa tiedossa.

SALAATTIA, MUTTA EI KEATSIA

Hiippailin eilen taas kauppakeskukseen. Oli oikein asiaa ja sitten ostin mansikoita ja hallaimia. Aurinko paistoi niin somasti, mutta tunteeni tätä kaupunginosaa kohtaan eivät muuttuneet. Istuin Citymarketin penkillä kokoamassa voimia kotimatkaa varten. Vieressä oli kaksi mammaraista ja ainakin toinen vaikutti paljasjalkaiselta helsinkiläiseltä. Toinen olikin hiljaa melkein koko ajan. Syntyisin helsinkiläinen kertoi, mitenkä Brahiksen kentällä oli hänen lapsuudessaan jonkunlainen vesimonttu, jossa Kallion lapset kävivät "uimassa". Uimapuvut puettiin päälle ja sitten veteen. Oikeastaan hänen tarinointiaan oli kivaa kuunnella, mutta pakkohan oli minun lähteä kotiin.

Tein salaatin, johon heittelin loput katkaravut ja keitetyn kananmunan. Muuten ne tavanomaiset, Lollo Rossoa, Friseetä, Rucolaa roimasti, kirsikkatomaatteja, avomaan kurkkua, mangoa (josta pidän hullun lailla) ja päälle muutama tippa valmista salaattikastiketta. Söin ja katselin keittiön ikkunasta ulos.

Soitin S:lle Tampereelle ja totesin, ettei meillä ole mitään yhteistä. Joskus olimme parhaat ystävykset, mutta S sairastui vakavasti Manseen muutettuaan. Oli taas ollut sairaalassa. Nyt en ollut edes varma, muistiko, tunsiko enää minut. Kun kerroin puolison kuolemasta, hän sanoi lakonisesti "aha". Ei liiku ulkona, kotiapua kolme kertaa päivässä, ruoka tuodaan. Hän väitti tyttärensä olleen jo kaksi vuotta naimisissa, vaikka ollut paljon kauemmin. On jo kouluikäisiä lapsiakin. Minun tuli niin paha olla ja ikävä vanhaa ystävää, jonka kanssa tein  matkoja ulkomaillekin. Me istuimme yhdessä pitkiä iltoja, nauroimme ja joskus itkimme. Ystäväni on mennyt jonnekin, jonne minä en yletä enää. Monta kuukautta oli edellisestä soitostani ja taitaa taas kulua pitkä aika seuraavaan.

Soitin Akateemiseen ja ihmettelin, missä viipyy Keatsin runoni?  Pian kaksi viikkoa tilauksestani. Lupasivat selvitellä asiaa. Ehkä en saakaan kirjaa. Miksi se sitten oli liikkeen tietokoneella ja vapaasti tilattavissa? Runokirjoja Itiksen Akateemisessa oli hämmästyttävän pieni valikoima. Eikö Bonnier´illa tykätä runoista? Käynkin seuraavaksi Suomalaisessa Kirjakaupassa.

HELSINGIN KOLERA

Iltaisin tunkeudun 1800-luvun Helsinkiin Elämän loisteen ja hurjuuden mukana. Kolera jylläsi kaupungissa, koleravaunut  kolisivat kaduilla keräten ruumiita. Ihmiset sulkeutuivat koteihinsa peläten sairastuvansa ja joutuvansa karanteenisaarille tai suoraan hautaan. Ruttoon kuolleet 1700-luvulla haudattiin Vanhan kirkon hautausmaalle ja sata vuotta myöhemmin koleran uhrit Lapinniemen kalmistoon ja myöhemmin Hietaniemeen. Tästä 1700-luvun ruttoepidemiasta on Vanhan kirkon hautausmaa saanut epävirallisen nimensä "Ruttopuisto".

Elias Lönnrot oli runonkeruumatkallaan Kuusamossa, kun sana hänet tavoitti: Helsinki tarvitsee lääkäriä koleran hoitamisessa. Lönnrot oli edellisenä vuonna valmistunut lääkäriksi ja lähti heti kohti ruhtinaskunnan pääkaupunkia. Jo heti Hietalahden sairaalan ovella hänen sieraimiinsa tuli väkevä taudin haju. Hän aloitti kolerapotilaiden hoidon määräämällä oksetuspulveria ja kylpyjä. Sinappitahnaa levitettiin jalkapohjiin ja vatsaan. Tämä oli nuoren lääkärin oma resepti, jonka Ruotsista tullut kollega teilasi ja oli väkevästi sitä mieltä, että hevosen lanta oli ehdottomasti parempi lääke koleran hoidossa.

Monta kuukautta Helsinkiä pitää pihdeissään koleratauti. Sosiaalinen elämä hiljentynyt, jopa yliopisto sulkenut uksensa. Ihmiset kokoontuivat kirkkoon rukoilemaan. Keisarikin oli näin käskenyt. Elias Lönnrot saa pyynnön lähteä hoitamaan sairaita Sipooseen matkalääkärinä. Sipoolaiset eivät pidä Lönnrotin hoidoista oksetuspulvereineen päivineen ja syyttävät tohtoria myrkyttäjäksi. Lääkäri itsekin sairastuu koleraan, mutta selättää taudin. Tulee talvi ja pakkanen tappaa koleran lopullisesti viimeiseen bakteeriin asti.

Koko maassa on koleraan kuollut seitsemisen sataa ihmistä ja yksistään Helsingissä 200. Viaporin ja varuskunnan kuolleita ei lasketa mukaan tähän lukuun, vaikka heitä "kuoli kuin kärpäsiä".

Elias Lönnrotia hymistellään hyväksi lääkäriksi. Suosionosoitukset kaikuvat kenraalikuvernöörin kansliassa. Hän saa briljanttisormuksen sekä sen rahallisesta arvosta paperisen todistuksen.

Helsingissä alkaa jälleen normaali elämä. Kolerasta huolimatta olen sitä mieltä, että 1800-luku oli hyvä vuosisata. Kaupunki sai luvan alkaa rakentaa monikerroksisia kivitaloja, Kaivopuiston kylpylä avattiin, Nikolainkirkko valmistui, pääsimme ensimmäiselle junamatkalle (Helsinki-Hämeenlinna 1862), kunnallinen vesilaitos aloitti toimintansa , Stockmann perustettiin, Karl Fazer aloitti konditoria-alalla., Helsinkiin tuli sähkö jne. Se oli mahdollisuuksien vuosisata kaikista koettelemuksistaan huolimatta. Se oli "minun" vuosisatani.

VR:N PÄÄKONTTORI LÄHTEE RAUTATIEASEMALTA

Pari päivää pientä hiljaiseloa kirjoittamisessa. Ei ollut mitä sanoa. Vaikka liikkeelläkin olen ollut. Postia tuli maisemakorttien muodossa Kroatiasta ja Montenegrosta. Aikaisemmin ei noista maista. Erään montenegrolaisen olen tuntenut, säveltäjä Jovanka Trbojevic´in. On pari hänen levyäänkin. Kortit tulivat L:ltä ja A:lta, jotka ovat jo Suomeen palautuneetkin. Juttelin eilen L:n kanssa puhelimessa. Ensi sunnuntaina teen visiitin heille. Tulevat vaivaisen ystävällisesti hakemaan. Kumpikin maa sai suuret kehut sekä ihmisten että maisemien kannalta. Lämmintä oli, reilusti yli +30.

Kampaajalla kävin ja Hakaniemen torilla. Hallaimia ja kirsikoita. Nupukivet tärittivät rollaattoria ja minua. Kauppahalli seisoi entisenlaisena paikoillaan. Remontti alkaa kaiketi joskus ensi vuonna ja sitä ennen pitää saada kauppiaille väliaikaismajoitus ja se taitanee pitkällisten keskustelujen jälkeen olla lasinen rakennus torilla.

HS näyttää hienon videon Helsingin rautatieaseman VR:n pääkonttorin sisustuksesta suunnittelijana Eliel Saarinen vuonna 1909. Nyt VR luopuu hallintorakennuksesta, pääkonttorinsa tiloista, mutta säilyttää ainakin toistaiseksi omistajuuden. No, junat jäävät kulkemaan aseman puolelle ja muu siihen liittyvä, mutta hallintorakennukselle keksitään muuta käyttöä. Minäkin siellä kerran käynyt aikoja sitten. Vanhemmat tunsivat VR:n juristin ja kävin isän kanssa lakimiehen työpaikalla. Olin lapsi ja ikävä kyllä, en osannut ihailla arkkitehtuuria. Nyt video näytti vilauksen. Upeaa sisustusta ja  huoli kasvaa, mitä tapahtuu Saarisen hienoille huonekaluille ja Paavo Tynellin kattovalaisimille? Vaikka rakennus suojellaan, irtaimiston kanssa on toisin.

Matkalla metroon sain kimppuuni päissään olevan miehen. Käppäili vierellä kysellen puita heiniä. Episodia en kutsu värikkyydeksi vaan sanalliseksi päälle käymiseksi. No, olimmehan Itäkeskuksessa. Taas yksi uusi miinus alueelle. Tänään on kauppakeskukseen jälleen mentävä. Joutunenko häirinnän kohteeksi? Silmälääkäriin aika varattu.

MADE IN ITÄKESKUS

Yön aikana kylpyhuoneen laatat taas falskanneet. Vettä pieni lätäkkö siinä kohdin, missä laatoissa matala kuoppa. En enää viitsi kuoppaa kuivata. Kuivuu itsestään päivän mittaan. Vältän astumista siihen. Ehkä tämä vesijuttu ei ole vaarallista niin kauan, kun alakerta ei siitä joudu kärsimään. Outoa kuitenkin. No, olen kaiken voitavani tehnyt: ilmoittanut asunnon omistajalle, huoltoyhtiöön ja sieltä tultiin katsomaan ja hommasivat putkimiehen, joka sanoi, ettei mitään tee, ennen kuin näkee veden tulon laattojen välistä. Kävi sen kerran, vettä ei tullut  juuri silloin. Se siitä sitten. Minä syön mansikoita ja kirsikoita ja olen onnellinen.

Nyt kyllä juon aamuista maitokahvia. Päivä ei oikein lähde käyntiin ilman tätä jaloa juomaa. Onneksi sen papu aikoinaan Helsinginkin saavutti. Aurinko paistaa ja katu lauantaihiljainen. Ostin eilen kaksi uutta sohvatyynyä ja heitän kahdella vanhalla vesilintua. Uusien ostaminen ei ole mikään merkki, että alkaisin täällä viihtyä. Muhkurat vain alkoivat ärsyttää, kun pidän päätä niiden päällä. Muut tyynyt vielä kelpaavia. Ovatkin uudempia. Ennen oli tavaroissa valmistusmaa merkittynä. Nyt niissä lukee usein "made in Europe". Näihin tyynyihin kuitenkin oli urheasti merkitty valmistajaksi Ruotsi.

HS:ssä oli eräänä päivänä jonkunlainen kilpailu, onko  Lenita Airistolla hiuslisäke vai ei. En ottanut osaa, mutta huvituin, että kaikesta sitä testataan lukijoiden tietämystä. Minulla on ollut sama kampaaja kuin Airistolla, mutta en ole koskaan kiinnittänyt lisäke- tai ei-lisäkeasiaan huomiota. Otan lukijatesteihin mieluiten osaa, jos kysytään historiasta, maantieteestä, taiteesta yms. Ja jos kysytään urheilusta, että jääkö Kimi Räikkönen Ferrarille, tietäisin senkin.

Ensi viikolla on silmälääkäri ja kampaaja. Varmastikin tarvitsen lasit, kun joskus tv- ruudun kaikkein pienin präntti (käännöstekstit näen kyllä mainiosti) jää kirjaimellisesti hiukan hämäräksi. Minunhan on ehdottomasti nähtävä, jos ohjelma on ravintolasta, mitä seinällä oleva menu kertoo ja se on usein aika pientä tekstiä ja kamerasta kaukana. Hiukset taas tarvitsevat pientä pätkimistä. Että eivät niin kovin raivoisasti hulmahtele kesätuulessa. Tässä iässä ei enää minkään sovi hulmahdella.

ITIKSESSÄ

Vettä nousee laattojen välistä kylpyhuoneen lattialla, mutta kun en pysty putkimiehelle todistamaan. Hän ei näe koskaan veden tuloa, vaikka sitä lattialla on. Minulle on sanottu, ja taas todella tyhmänä  pidetty, että olen ollut suihkussa. No, niin kauan, kun en tarvitse kumisaappaita, olkoon. Lattiahan on kuitenkin suurimman osan vuorokautta kuiva.

C on kotona ja kotiavun kanssa kävi, kuten uumoilin. Ei halua kotiinsa, eikä saa sitä apua, mitä haluaisi. Nyt sitten sukulaiset ovat luvanneet auttaa kauppa-asioissa ainakin. Ja C tahtoo valmiin ruuan kotiin kolme kertaa viikossa, eikä se ole kaupungin, vaan yksityisen. Odottelen kommenttia. Tuotava ruoka on kuulemma aina kylmää, jotta tarvitsee itse lämmittää. Helsingin kaupungilla oli aikoinaan kunnallinen ruuanlämmittäjä. Hän tuli lämmittämään sen ruuan, jonka kaupunki oli tuonut. Meillekin pyrki, mutta ei ollut lämmitettävää. Eikä ruuanlämmittäjä meinannut millään uskoa, että meille ei kaupunki ruokaa kuljeta, vaan omaishoitaja valmistaa itse ja tarpeen vaatiessa sen lämmittääkin. Siitä nousi muuten aikamoinen haloo taholtani.

Tänään seikkailin taas Itiksessä, siis itse kauppakeskuksessa. Apteekki, pankki, Stockmann, Alko, Herkku ja lopuksi K-Citymarket. Neljä litraa kirsikoitakin. Mansikoita samppanjan kanssa. Kuhafilee ja Riitan Herkun herajuustoa. Ja muuta. Olin niin varhain liikkeellä, että väkeä vähemmän, paitsi pankissa. Tietää lisää asiakkaita, kun kuulin, onko se nyt Myllypuro, jossa Nordea lopetetaan. Eräs mammarainen pärmänttäsi asiasta kuuluvasti. "Ja jos Itäkeskuksessa  käy asiakaskato, lopetetaan sekin", sanoi virkailija saaden mammaraisen syvästi kauhistumaan. Seinistä vain rahaa ja ostosten maksut muovilla.

KAHVINPAPU TULI HELSINKIIN

Olen elänyt viime ajat Helsingissä muutama sata vuotta sitten. Helsinkiin on vastikään rantautunut ruskea, melkein musta, papu. Keitettynä se tuoksuu ja juomana se viihdyttää. Tukholmassa ja Turussa se on ollut jo tunnettu ja kuulemma Pariisissa näitäkin kaupunkeja pitempään. Anders Byström, porvarismies, avaa kahvilan Viaporissa ja tarvitsee paljon näitä melkein mustia papuja. Pitäähän sikäläistä upseeristoa miellyttää tuolloin 1750-luvulla. Kahvi alkuaikoinaan aiheutti epäluuloja ja arvostelijat pitivät sitä ellottavana juomana.

Vastapainoksi kahvikulta sai myös positiivista vastaanottoa. Sehän auttoi krapulaan, paransi ähkyä ja oli myös lihavuutta poistava.  Kahviloita perustettiin moneen paikkaan. Maailmaa paranneltiin kupposen ääressä ja tassilta äänekkäästi ryystettiin. Kahvi oli tullut jäädäkseen.

No, ja totta kai se myös verolle pantiin ja jopa kiellettiin heinäkuussa 1794.. Vasta vuonna 1804 sen vapautti kuningas Kustaa IV Adolf ja kansa sai takaisin kahvinsa. Sai vapaasti ja julkisesti juoda kaikista sen aiheuttamista paheista huolimatta ja sitä juodaan yhä.

Kirjassa  Elämän loiste ja hurjuus ( Marjo-Pauliina Paananen ja Vesa Linna, kust. Basam Books 2015) olen kahvin kohdalla ja siirtynen tuota pikaa säädyttömiin rakkauksiin, joita oli tuolloin ja on nykyäänkin, mitä se sitten tarkoittaneekin. Ehkä aatelinen nai piian, ehkä renki rakastui ison talon tyttäreen, ehkä elettiin susiparina kaupungin laidalla. Kuka tietää.

Eilen luin ja peseytin koneessa pyykkiä. Tänäänkin kotona. Kauppakeskuksessa juhlitaan ramadan päättymistä id-al-fitr-juhlana ja kuulemma väkeä piisaa niin kristityistä kuin islamin uskoisista ostovoimaisista ihmisistä. On ohjelmaa niin aikuisille kuin lapsille. Minä lähden liikkeelle joko huomenna tai ylihuomenna.

KAUPPAKESKUKSESSA ON TUNNELMAA

Olen jo pitkään himoinnut saada lukea John Keats´in (1795-1821) runoja suomeksi ja viikon kuluttua saan. Tilasin hänen runokirjansa ja toivon siinä olevan kaikki  hänen julkaisemansa 54 runoa. Lähdin kauppakeskukseen ja ostin Stockmannilta yhtä sun toista sekä kaksi muutakin kirjaa Akateemisesta, Antti Tuuria ja kirjan Helsingin menneisyydestä 1700-1800-luvuilla. Katselin ihmisiä, istuin penkeillä kauppakeskuksessa ja jostain kummallisesta syystä päätin mennä sinne jonain päivänä uudestaan tällä viikolla. Enkä edes tuntenut oloani niin tukalaksi kuin yleensä. Paitsi silloin, kun viereeni änkesi maistissa oleva mieshenkilö, joka tivasi "mitä sä olet ostanut meille?" Lähdin pois, kun ajattelin "meille" tarkoittavan lähempääkin kanssakäymistä ja päätin välttää moista.

Ilma oli melkein viileää, taivas pilvessä ja jostain puhalsi kylmähkö tuuli. Urheasti tallustelin ja menomatkalla istuin rollaattorin päällä vain kaksi kertaa. Tipautin Italian kirjeen postilaatikkoon ja muistin, että pitää panna korttikin, koska siellä on syntymäpäivä vielä tässä kuussa.

Ramadan kaiketi päättyy ylihuomenna ja muslimihenkilöitä oli K-marketissa ruokaa hankkimassa, kun taas saa alkaa syödä silloin kun on nälkä auringon kulusta huolimatta. Jotkut musliminaiset ovat erittäin tietoisia pukeutumisestaan. Ovat tyylikkäitä puvussaan ja liinassaan. Ilo katsella. Kun taas joillakuilla suomalaismiehillä on kirjavat sortsit ja eri kuosia kirjava paita. Ehkä loma ja rento meininki. Ja hälläväliä, mikäs siinä.

VUOTOA ON

HS kertoi ulkona olevan +18 astetta. Siis viilentynyt ja märkä asfaltti kertoo sateesta. Märkää on kylpyhuoneessakin ajoittain, kuten ennenkin. Mutta kun en pystynyt, enkä näemmä pysty, putkimiehelle ongelmaa toteen näyttämään, annan olla siitäkin huolimatta, että huoltomies pyysi ilmoittamaan. Hehän taas näkivät veden tulon laattojen alta. Ovat erimiehiä kuin putkimiehet ja tämä homma kuuluu kuulemma putkimiehille. Katselen ja odottelen. Ehkä vuoto on ollut jo vuosia, eikä ole huomiota kiinnitetty, kun kylpyhuoneessa on muutenkin vettä. Tänään esimerkiksi oli aivan kuivaa, eilen ei. Mitä kohtapuoliin on, en tiedä.

Aamukahviani tässä lipittelen. Söin oikein paahtoleipäviipaleenkin ohuen appelsiinimarmeladikerroksen kanssa. Lehdestä luin lihavia kohdeltavan huonosti. Jopa lääkärit! Minä olen ollut ja olen taas pullea, mutta ulkonäkööni kohdistunutta epämiellyttävää kohtelua en ole havainnut. Rollaattori on toista, tai kuvittelen olevan. Ei Katajanokalla eikä ylipäätään Helsingin kantakaupunkialueella, jossa olen ikäni tähän asti asunut, mutta tänne itään muutettuani kyllä. Minuahan kohdellaan kuin pientä lasta tai ajatuksella, että kun näkyy olevan alapäässä liikkumisvaikeuksia ja mammarainen tarvitsee apuvälineen, täytyy olla vajavaisuutta myös yläpäässä. "Oletko nyt varmasti oikeassa pankissa?" Kysyttiin odottaessani vuoronumeron kanssa pääsyä virkailijan luo, joka taas vuorostaan huikkasi matkan päästä "onko sulla oikea numero?" Tein valituksen, sekä kirjallisen että hiukan myöhemmin suullisen. Ensi viikolla olen menossa samaiseen pankkiin!

Lääkäreissäkään en ole kohdallani huomannut mitään poikkeavaa koskien ylipainoani, joka kyllä aiheutti nykyisessä lääkärissäni ehkä mielihyvääkin. Hän kun on juuri liikalihavuuteen erikoistunut ja luullakseni ilahtui nähdessään näin hyvää materiaalia jota alkaa työstää. Pääsimmekin tähän asiaan hyvin nopeasti ja nyt olen laikkarilla ollut jo jonkun aikaa. Alentuvaa hänen käytöksensä ei ole ollut, vaan asiallista ja ystävällistä, hymyäkin joskus. Ehkä nämä kohtelut ylipainoisiin ihmisiin ovat osin johtuneet heidän omasta käytöksestään. Sanotaan niin metsän vastaavan kuin sinne huudetaan.

KAKKIKO KISSA?

Jokaisessa talossa asuu näemmä ajattelemattomia ja vastuuttomia ihmisiä. Vein roskat ennen kauppaan menoa ja kissaa ulkoilutettiin kaikessa rauhassa lasten leikkialueella, jossa hiekkalaatikko. Jos oli käynyt tarpeillaan hiekkalaatikossa, oli se tapahtunut ennen minun tuloani ulos. Säännöt kieltävät ehdottomasti eläinten ulkoiluttamisen leikkialueilla ja niiden välittömässä läheisyydessä. Kakkivat tai ei.

Kömmin kauppaan, vaan en kauppakeskukseen asti. Hellettä. Aurinkoa. Minulle liikaa. Panin tuulettimen pyörimään keittiöönkin. Ikkunoiden auki pitäminen on yhtä tyhjän kanssa. Ulkona enemmän asteita kuin sisällä. Läpivetokaan ei ole hyväksi. No, huomenna kuulemma taas viilenee. Talvella moititaan kylmyyttä, kesällä on liian lämmintä. Milloinkaan ei hyvä. Suomen hellelukemat eivät kuitenkaan yllä semmoisten maitten lukemiin, joissa mittarit näyttävät lähellä 40-50 plusastetta. Olin aina lämpimällä huolissani puolison kestävyydestä. Tuuletin, viileät lakanat, usein tapahtuvaa tyynyn kääntämistä, juomista. Menehtyi sitten muuhun viime syksynä. Itsestäni en välitä, jos kuukahdan niin kuukahdan. Mutta yritän kuitenkin tehdä oloni itselleni mahdollisimman mukavaksi helteelläkin.

Presidentti Putin tuli ja meni ja nyt spekuloidaan sanomisiaan: mitä sillä ja sillä tarkoitti? Mutta kaiketi noin yleisesti ottaen välit Venäjän ja Suomen kanssa ovat normaalin hyvät. Kunhan pidämme vain näppimme erossa NATOsta. Pidämmekö?

Nyt salaattia laittamaan. Joukkoon ujutan avokadoa ja katkaravun pyrstöjä. Njam. Jälkiruuaksi espanjalaisia kirsikoita ja kotimaisia Polka-mansikoita. Kyllä taas kelpaa.

FLOKSIT JA MUISTOT

Perjantai. Ennen se oli viikonlopun odotusta täynnä. Nyt ihan tavallinen päivä, joka seuraa torstaita ennen lauantaita. Tuumailen lähtemistä huomenna kauppakeskukseen. Niin paljon tavoistani poiketen, että suorastaan huimaa. Aina olen inhonnut lauantairuuhkaa kaupoissa. Ihmisiä suvuittain liikkeellä, ei kiire mihinkään. En tiedä Itäkeskuksen meininkiä. Aionpa siis tutustua siihenkin.

Täällä pihalla kukkivat floksit. Muistan ne mamman mökin mailta. Sydän hypähti nähdessäni. Floksi! Kaikki eivät edes kasvia tunne. Tässä pihassa niitä on ja minä oikein pysähdyin katselemaan. Katosin myös jonnekin aikojen taakse pikkutyttöajoilleni. Pappa sahaa puita liiteriin, mamman keittiöstä leijuu hyvät ruuan tuoksut. Seison Friherrsin pihalla edessäni floksirivistö, mehiläiset surisevat, aurinko paistaa ja Ruokosen tytöt huutavat "tule hiekkakuopalle". Minä lähden.

Venäjän presidentti on parastaikaa Suomessa. Herrat presidentit tapasivat Kultarannassa ja toimittajien piti kertoa, hymyiltiinkö kun tavattiin? Sitten arvailtiin puheenaiheita ja sitä, jatkuukohan hymyily. No, uutiset kertovat aikanaan. Jännittää aina, kun itäinen naapuri vierailee.

Tämä päivä on mennyt niin tyystin laiskotellen, etten kehtaa edes kertoa. Eilisestä kyllä. Putkimies kävi. Vaihtoi hajulukon, mikä se sitten lieneekin ja pani uuden putken (joka vuosi pahasti myös) lavuaarista lattiareikään. Silläkin takuulla joku nimi. Hajut ovat hävinneet, eikä kylpyhuoneen lattialle ole ilmestynyt ylimääräistä vettä laattojen alta. Kaikki kuivaa ja raikasta. Pyydettiin kuitenkin tilannetta seuraamaan ja pakkohan se on, kun kylpyhuonetta käytän, näen ja koen. Tällä haavaa vesivahinkoa ei siis ole.