RATIKKAKULTTUURIA

"Miksi en halua istua toisen viereen bussissa?" kysyy Sami Takala kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa ja sosiaalipsykologian professori Johanna Ruusuvuori vastaa. "Olemme nuori kaupunkikulttuuri ja maa ollut kauan harvaan asuttu". En tiedä, onko syy tämä, että kaihdamme toisen ihmisen läheisyyttä kulkuneuvoissa vai joku muu syy. Tunnustan itsekin istuvani yhden hengen paikalla ratikassa, jos semmoinen on tarjolla. Jos ei, tömähdän muitta mutkitta jonkun viereen. Mutta jutella en ala. Matka pisteestä A pisteeseen B ei ole minusta mikään sosiaalinen tapahtuma, että pitäisi aloittaa keskustelu  edes säätilasta. Totta kai vastaan, jos joku jotain sanoo, mutta harvemmin tätä tapahtuu Helsingin lyhyillä raitiovaunumatkoilla.

Sain kerran satikutia eräältä rouvalta matkustaessani puolison kanssa inva-auton kimppakyydissä. Matka oli lyhyt, eikä minulle tullut mieleenkään aloittaa keskustelu. Vertaan näitä kaupunkikyytejä pikaisiin ratikka- tai bussimatkoihin. Jos rouva oli juttutuulella, miksi kummassa hän ei sitten itse avannut suutaan? Myöhemmin tuli mieleen, että ehkä hän oli yksinäinen yksin asuva ihminen, joka kaipasi seuraa edes tämän lyhyen matkan verran. Ehkä hän on niitä rouvia, joka pidättelee kassajonossa muita ihmisiä rupattelemalla puitaheiniä kassaneidin kanssa saadakseen jonkun juttukaveriksi ja päiväänsä kohokohdan.

Myönnän, että joskus en haluaisi keskustella, jos joku istahtaa viereeni puiston penkille ja aloittaa jutustelun. Toki vastaan, mutta en enempää. Ja se yleensä kielii halusta saada olla rauhassa. On omia miettimisiä tai ehkä haluan nauttia puiston näkymistä, katsella ohikulkijoita itsekseni, vain olla. Joskus olen lukenut penkillä kirjaa. "Mikä kirja se on? Onko mielenkiintoinen?"  Jos kysymyksiä satelee mielestäni liikaa, nyökkään hyvästiksi ystävällisesti ja poistun. Tunnen selässäni "olipas se koppava".

Palaan vielä ratikoiden kahden istuttaviin penkkeihin. En voi sietää sitä, kun joillakuilla on tapana pitää kassia viereisellä paikalla, eikä olla huomaavinaankaan jonkun tarvetta saada istuutua. Itse en kuuna kullan valkeana sorru tämmöiseen penkin valtaamiseen, vaan kasaan kassit syliin ja lattialle eteeni. Olen myös röyhkeä ja pyydän saada istuutua, jos kulkuneuvo on täynnä. Paikan saan, mutta ne katseet...  Toisinaan voi sattua myös niin, että vierustoveri on iso kooltaan, harteikas. Silloin on tukalaa ja ahdasta. Yleisten kaupunkikulkuneuvojen paikat on mitoitettu kapeaharteisia ja hoikkia ihmisiä varten. Tämä kaiketi taas siksi, että ratikoiden ja bussien pitää olla standardilevyisiä. Olen joskus joutunut lentokoneessa ahtautumaan todella isokokoisen miehen viereen. Hänellä oli myös kuuma ja lyhythihainen kesäpaita. Se matka oli yhtä tuskaa. Ehkä hän olisi voinut varata kaksi paikkaa.

Olemme jonkun sortin erakkokansaa, joka kummeksuu ja suorastaan vihastuu, kuten Juhani Aho on  kertonut, kun yläjuoksulta joessa ajelehtii jonkun puusta veistämä lastu ja on saatava tietää, kuka  häiritsee ja rikkoo luonnon rauhaa. Mutta me muutumme, kunhan olemme kauemmin eläneet kaupungeissa liki toisia ihmisiä.