No, ja eihän se puolison kotiintulo aivan jetsulleen mennyt. Ikkunasta näin ambulanssin ja kun olin silmää räpäyttänyt, autoa ei missään enää. Ei kun kyynärsauva käteen ja mekkosillaan pihalle. Tyhjää oli. Liikuin niin nopeasti kuin lonkka ja sauva myöten antoivat. Näin ambulanssin ja huidoin. Pysähtyi. Kuljettajat ihmettelemään, miksi emme asukaan siellä, mihin osoite sairaalassa oli annettu. Katu oikein, mutta porras väärä. Puoliso makasi paareilla ja minä kysyin, miten luulevat saavansa miehen kolmanteen kerrokseen, kun hissiin ei taatusti tämmöinen viritelmä mahdu. Sairaalassa oli sanottu, ettei mies istu, pitää olla makuulla (???). Puolison pyysin panemaan ambulanssin omaan pyörätuoliin, sitten hissiin ja kotiin. Näin tehtiin ja puoliso istui kuten ennenkin. On nyt kotona.
Soitin sairaalaan,enkä ollut tyytyväinen sairaalan toimintaan kotiin kuljetuksessa. Hoitaja tiuskaisi, että on kuitenkin pääasia, kun on nyt kotona ja onko minulla muuta asiaa. Jaa,jaa tytteli! Jälleen näimme, mitenkä nykyisin kaikki työ tehdään sinne päin, ollaan huolimattomia jopa yhden vaivaisen osoitteen kanssa. Odottaisin tarkkuutta, kun on kysymyksessä kuitenkin kotiuttaminen. Jos en olisi nähnyt ambulanssia ikkunasta, en tiedä, minne olisivat miehen vieneet. Ehkä jossain välissä olisivat sairaalaan soittaneet. Piittaamattomuutta, leväperäisyyttä, välinpitämättömyyttä, kunhan on vähän sinnepäin. Jostain luin aivan hiljattain, että nykyisin ei edes anneta arvoa huolellisuudelle ja osaamiselle työnteossa. Nopeasti kaikki välittämättä tuloksesta, kunhan on siihen suuntaan kutakuinkin. Päälaellaan ovat asiat. Arvot heittäneet kuperkeikkaa ja siihen ollaan tyytyväisiä.
Tämmöisen tämän ajan piittaamattomuuteen törmäsin eilen muutenkin. Käväisin parvekkeella ja kuinka ollakaan, naapuritalon lasten leikkialueella ulkoilutettiin koiraa. Hiekkalaatikon reunalla istuksi aikuisia katsellen lastensa hiekkakakkujen tekoa. Kukaan ei eväänsä heilauttanut saati sanonut koiran ulkoiluttajalle, että sekä kaupungin että taloyhtiöiden säännöt kieltävät koirien oleskelun leikkialueilla ja jopa niiden välittömässä läheisyydessä. No, uroskoira nosti jalkaansa hiekkalaatikon kylkeen, tepasteli kävelyttäjänsä kanssa ympäriinsä leikkialueella. Minä en voinut mitään muuta kuin närkästyneenä katsella ja ihmetellä ihmisten välinpitämättömyyttä. Kaipasin taas kerran vanhan ajan talonmiestä, joka piti jöötä ja olisi tässäkin tapauksessa puuttunut asiaan.
No, pyörii se maailma näilläkin eväillä joten kuten. Ja me pyörimme mukana, kun emme muutakaan voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti