Rahtasin ruokaa kotiin olan takaa. Lonkka ei tykännyt. Vapuksi toin, ajaksi sitä ennen ja jälkeen. Jääkaappi natisee liitoksissaan, mutta kummallisen paljon sinne mahtuu. Sitten otin ison kassin täyteen puolison vaatteita ja vein ne sairaalaan. Painoi sekin kassi. Lonkka ei taaskaan tykännyt. Sain lääkelistan ja yhden uuden lääkkeen reseptin. Painelin sairaalasta suoraan apteekkiin. Kotona olin iltapäivän viideltä ja nyt tykkäsi lonkkakin. Panin ostamani kukat maljakoihin, kellahdin sohvalle syötyäni. Puhelin soi ja siihen rupatteluun meni sitten tunti.
Yks kiva juttu tässä kyynärsauvan kanssa laahustamisessa on. Nimittäin se, että minulle annetaan paikka ratikassa. Ensin se tuntui oudolta, mutta nopeasti totuin. Eilen antoi paikkansa musta mies, joka oli vaimonsa (hunnut ja kaikki) ja pikkupoikansa kanssa raitiovaunussa. Oli vielä lastenvaunut, jossa pieni ihmisen alku uinaili. Mies nousi heti paikaltaan astuttuani keppeineni vaunuun ja näytti kädellään minulle istuinta. Poikakin nousi.Poika katseli minua ja minä katselin poikaa. Meistä tuli äänettömät ystävät. Perhe poistui, poika vinkutti ja sanoi "bye-bye". Minä vinkutin myös ja vastasin samoin sanoin. Ja minun sydämeni suli siihen paikkaan.Nuo suuret ruskeat silmät pikkumiehen kasvoissa hellyttivät kokonaan. Pojan isänkin katse minua hipaisi ja huulilla karehti hymy. Äidin ilmettä hunnun takana en nähnyt. Ehkä sieltäkin huokui ystävällisyys. Vauvaa en nähnyt. Hänet oli hyvin peitelty. Kun olen joskus luopunut apuvälineestäni, tulen ikävöimään ihmisten ystävällisyyttä ja saan takuulla huojahdella ihan rauhassa pysytellen pystyssä milloin mitenkin ratikan nytkähdellessä kiskoja eteen päin. Mutta nyt nautitaan vielä.
Kiittelin hoitajia hyvästä hoidosta. Eilen keskustelin puhelimessa ensin hoitajan ja sitten lääkärin kanssa. Eikä enää tarjoiltu Laakson paikkaa, josta en voinut olla kuin iloinen. Puoliso hymyili leveästi, kun sanoin lähtiessäni "huomiseen kotona,kulta". Viereisen potilaan puoliso sanoessaan hyvästi, kertoi pelkäävänsä miehensä kotiin tuloa, miten hän pärjää. Painotin ottamista yhteyttä sosiaalitomistoon, josta aivan varmasti neuvotaan, mitä pitää tehdä, kenen puoleen kääntyä ja mitä tarvitaan, jos rouva aikoo omaishoitajaksi. Samanlainen tietämätön pelokas ummikko olin minäkin vuonna 2003. Siitä se lähti, kun kyselee, kuuntelee ja ottaa asioista selvää avoimin mielin rohkeasti, ei anna oikeuksistaan periksi ja taistelee niistä. "Oppiiko sen", kysyi rouva. Takuulla oppii, vastasin. Ja minä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti