Puoliso ainakin eilen sairaalassa ollessani tolkuissaan ja tässä maailmassa. Tosin hyvin väsynyt, mutta ei järin kiukkuinen ollut ollut hoitajillekaan. Söi hyvällä halulla viemäni hedelmä- ja marjasalaatin ja päiväkahvikin meni pullan kanssa. Tarjottiin minullekin, mutta en tahtonut. Keskustelin hoitajien kanssa ja taas ihmeteltiin, miten minä jaksan. On se vaan omituinen ihmetyksen asia. Pyysin, että aloittaisivat ainakin päivittäisen pyörätuolissa istumisen. Vaihdoin haavapainauman siteen, kun hoitaja toi tarpeet. Olivat iloisia omaisen avusta, kun "henkilökuntaakin vähän pyhien aikaan". Vedettiin yhdessä mies vuoteessa parempaan asentoon apulakanan kanssa. Kehuivat puolison olevan kohteliaan herrasmiehen ja kaksikin hoitajaa on riittänyt hoitotoimenpiteisiin. Enkä mihinkään Laaksoon anna viedä, jos tokeneminen menee tätä rataa. Kotiin vaan!
Söin kotona lihamakaroonilaatikkoa ja avasin palan painikkeeksi pienehkön kuohuviinipullon. Olin mielestäni ansainnut sen. Taksinkuljettaja kävi Venetsiassa, eikä kaupunki kuulemma säväyttänyt. Neljä tuntia riitti! Ei edes kondoolikyytiä. Oli siinä kummallinen Venetsian kävijä. Kanavatkin haisivat. Tämä on totta. Oli jo silloin, kun minä siellä olin. Kaksi kertaa olen käynyt ja kummallakin kerralla haisi. Olimme tietysti kondooliajelulla ja silloin haisi vieläkin enemmän. Rotan raatoja ja muuta roskaa kellui vedessä ja vihreät levät tarttuneet talojen kivijalkoihin. No, taksimiehen oli hyvä nyt käydä Venetsiassa, ennenkuin se vajoaa näkymättömiin.
Tänään otan, keksin tämän vasta eilen, mukaani sairaalaan kannettavan paristoilla käyvän cd-soittimen ja kuuntelen kirjaa, jos puoliso taas nukkuu. Joskus on aikaisemmin ollut käsissä pideltävä kirja, mutta tämä ratkaisu voi olla hauskempi.
Katselin illalla Inhimillisen tekijän. Asialla kolme omaishoitajaa, Nina Mikkonen, Ilkka Pirhonen ja Minna Tuurna. Heistä kaksi hoitaa aikuista puolisoa ja Minna Tuurna lasta. Samoja ajatuksia kuin minulla, samoja mietteitä omaishoitajien oikeuksista, samoja sanoja, että kaveria ei jätetä. Koti paras paikka, ei laitos. Puhuttiin sairauden tuomista muutoksista perheessä. Puhuttiin luopumisista. Mutta elämä jatkuu, ei voivotella eikä hyväksytä voivotteluja eikä voivottelijoita (minäkään en tykkää).Me elämme niillä ehdoilla, mitä nyt on, eväillä, mitä on annettu. Onhan puoliso sama ihminen kuin ennen, vaikkakaan ei yhtä ehyenä. Me rakastamme kaikkea sitä, mitä hänestä on jäljellä.
Toivottavasti puolisosi paranee pian ja pääsee kotiin. Koti on kuitenkin se paras paikka, jos siellä kerran on tarjolla hyvää hoitoa kuten teillä. Ystäväni tuli juuri Venetsiasta ja kovasti kehui. Oli ollut nähtävää ja koettavaa ja kolme päivää kuulemma ihan liian vähän aikaa. Hajukaan ei ollut ollut kuulemma paha. Itse olen kerran aikoinaan reilatessa käynyt yhden päivän olemassa Venetsiassa, mutta elokuu ei todellakaan ole hyvä aika sinne.
VastaaPoistaPuolison kotiin tuloa toivon minäkin,CurryKaneli ja kotiin hän tulee.
VastaaPoistaVenetsia todellakin näkemisen arvoinen. On Canal Grande, Huokausten silta, dogien palatsit, Pyhän Markuksen tori jne. Entäs sitten historia? Kaunis kaupunki, vaikka joskus hajahtaakin.