TUHOTAANKO KAARTIN LASARETTI?

Kaivoin hyllystä Kaija Ollilan ja Kirsti Topparin Puhvelista Punatulkkuun-kirjan, kustantanut Helsingin Sanomat ja ryhdyin lukemaan Kaartin lasaretista. Näitä 1800- luvun arvokkaita puutaloja uhataan nyt purkaa pois kahden hotellin tieltä. Kiinteistöt omistaa  Senaatti-kiinteistöt ja rakennuttajaksi on kaavailtu  Lujatalo Oy. Myös Kaisa Kyläkoski paneutui asiaan ja joukko helsinkiläisiä, jotka henkeen ja vereen vastustavat moista ajatusta ja sen toimeenpanoa. Minä myös.

Puhvelista Punatulkkuun kertoo Kaartin lasaretin historian. Tässä joitakin otteita omin sanoin. Venäjän otettua vallan Suomessa oli meillä vain yksi sairaala Helsingissä, Töölön lasaretti.Viaporissa lisäksi kaksi sotilassairaalaa. Tarve kasvoi ja Hietalahden torin reunaan rakennettiin uusi sotilassairaala, joka paloi 1826. Sen tilalle tuli muutama vuosi myöhemmin uusi. Puhveli-Punatulkku kertoo talon olevan ehkä itsensä Engelin suunnittelema. Kortteli on nimeltään Kaartin lasaretti ja sitä aiotaan nyt hävittää.

Miksi ihmeessä Helsingissä näin ajatellaan? Päästetään talot, niin kuin Kaartin lasaretinkin kohdalla, huonoon kuntoon ja sitten hävitetään ajattelematta historiallista arvoa ja sitä, että korjattaisiin ja saneerattaisiin rakennukset vaikka uuteen käyttöön. Ehei, ei meillä. Näin on tuhottu niin monet arvorakennukset tästä kaupungista ja jälleen ollaan samoilla linjoilla.Kaupunkilaiset vastustavat hanketta, mutta kuunnellaanko heitä? Nuija lyödään pöytään ja puskutraktorit paikalle.

Joissakin muissa maissa pidetään vanhoista taloista kynsin ja hampain kiinni. Niitä huolletaan, niitä käytetään ja niistä ollaan ylpeitä. Ovat turistinähtävyytenä kertoen kaupungin menneisyydestä. Miltä Helsinki näyttäisikään, jos kaikki ne vanhat kauniit arvotalot, joita 1960-70- luvuilla huolettomasti ja vimmalla raivattiin betonisten ja lasisten rakennusten tieltä? Pantiin nuoret ehkä muualta tulleet arkkitehdit töihin ja annettiin heidän piirustuslaudoillaan temmeltää mielin määrin. Eivät tunteneet Helsingin historiaa, eivät ymmärtäneet tämän kaupungin menneisyydestä mitään. Mielikuvitus lensi, unelmat kävivät toteen ja kahden kauniin jugendtalon väliin pykättiin talohirvitys, joka nyt irvistelee paikoillaan kuin ruma torahammas.

Jos uusia hotelleja kaivataan, eikö niitä voisi rakennuttaa jonnekin muualle kuin juuri Kaartin lasaretin paikalle? Onhan tässä kaupungissa aivan tyhjääkin tilaa. Vaikka juuri Helsingin rannoilla, joihin kaupungin päättäjät ovat jo silmänsä iskeneet. Saariakin riittää muutaman kilometrin päässä ydinkeskustasta.

No, olen jälleen kerran pessimisti ja luulen saavani lukea lehdestä jonain päivänä, että 1800-luvun entistä puista Kaartin lasaretti-talokompleksia kokonaisuudessaan ei enää ole. Mutta meillä on pari hotellia lisää. Ehkä betonista ja lasista.

TUUMAILUJEN SEKAMELSKAA

Istahdin eilen sohvannurkan sijasta nojatuoliin. Käsi osui istuintyynyn ja tuolin väliin. Sain käteeni viittomakielen oppaan. Suppean. Meillä oli kerran postinjakajana nuori mies, joka oli kuuro. Hän oli aina ystävällinen ja hymyilevä, antoi usein postin käteen portaassa. Yritin kerran kysyä häneltä, miten viitotaan "kiitos". Hän ravisti päätään ehkä ymmärtämättä kysymystäni. Sanasta on kuva löytämässäni pikkuoppaassa. Joitakin yleisessä käytössäkin olevia sanoja huomasin. "Nukkua" on meille kaikille tuttu. Pää kallelleen ja kämmenpuoli korvalle. Myös minää tarkoittava ele on puhuvilla käytössä. Etusormella osoitetaan omaa rintaa. Ja sinua takoittava viittoma tietysti, kun pannaan etusormi osoittamaan toista henkilöä.Televisiossa on jo nykyisin viitottua puhetta joidenkin ohjelmien yhteydessä, esimerkiksi eduskunnan istunnot. Tässä pienessä Kuurojen Liiton viittomakielen oppaassa, jonka ilmestymistä nojatuoliini en ymmärrä, on 50  ehkä tavallisinta viittomaa. Oppisinkohan?

Jokunen vuosi sitten kehuttiin vanhempien ihmisten satsaavan eläkerahojaan palveluihin eikä maalliseen mammonaan. Nyt on lehtitietojen mukaan toisin. Nyt eletään nuorten lailla ja pannaan rahat menemään ostoksiin sun muuhun.Sitten velkaannutaan. Pikavippejä ja muita helppoja lainoja ja ollaan liemessä. No, yli  varojen eläminen on meille ihmisille tuttuakin tutumpaa. Joillekin se koituu turmioksi ja nimi joutuu "mustaan kirjaan" ja siitä taas koituu vaikeuksia elämään. Itse kullekin voi näin käydä eikä aina oman tuhlaamisen ansiosta.Velkaa on ja on työtön. Milläs maksat? Jos on nuorempi henkilö, ei ole vielä säästöjäkään. Eläkerahatkaan eivät riitä aina laskujen maksamiseen, jos niitä on kertynyt yllättävän paljon. Muovirahan piinaa.

On toinenkin huolen aihe. Grönlanti sulaa nopeammin kuin räknättiin. Metri merenpinnan nousua jo 90 vuoden kuluttua. Niin, ja kuusi astetta meillä lämpimämpää. Siitä vaan silloiset ihmiset Suomessa riisiä viljelemään rukiin sijaan. Tämä maa kun kuulemma lämpiää muita enemmän. Ei tarvitse lähteä etelän maille aurinkoon. Palmujen lehvästöä löytyy Uudellamaallakin. Tämän ajan kukkakauppakukat kukkivat villisti teitten varsilla. Niin ja eläimistö sitten. Tulee eksotiikkaa metsiin ja vainioille. Jos ei nyt aivan "yksi pieni elefantti marssi näin aurinkoista tietä eteenpäin..." mutta jotain siihen suuntaan kuitenkin. Tulen asioita tutkimaan, kun pääsen kummitusikään.

Seuraavat itsenäisyyspäiväpippalot Tampereella ovatkin mielenkiintoiset. Pikkumekkoa vain kehiin, ei välttämätä suurta glamouria. Jalallakaan ei panna näissä kemuissa koreasti. Mitäs Mansessa tämmöisestä tykätään?  Juhlahuoneen puitteetko rajaavat? Vai onko tämä tyyli tullut jäädäkseen? Enteilikö tämmöistä arkisempaa muotia jo vuosia sitten Jörn Donner, joka saapasteli kotoaan Pohjoisrannasta presidentin linnaan tavallisessa puvussa ja läskipohjissa? Jos näin on, ei kannata enää vastustaa eliitin juhlimista mielenosoituksin.

SYKSYÄ MENNÄÄN, EI MAHA MITTÄÄ

Puoliso kotona. Kaikki hyvin tähän asti. Aamupala nautittu, ulkona holotna, lehtipuut kellastuvat kilpaa. Eilen käväisin kaupungilla täydentämässä ruokavarastoa ja samalla ostin itselleni matalakorkoiset talvisaappaat. Nivelrikon kanssa en kykene käyttämään korkeilla koroilla varustettuja ja niin haikein mielin heitin ainakin joksikin aikaa näille ihanuuksille hyvästit. Jos lunta tulee yllättäen, niin pääsen lämpimin jaloin ulos.

H lähtee sunnuntaina Turkkiin. Alanyassa kuulemma lämpöasteet hipovat +25. Sillä lailla. No, tulee sinnekin jonkinmoinen talvi. Tietää enempiä vesisateita ja viilenevää. Semmoista säätä kuin meillä on joskus kesällä. Silti asun mieluummin täällä. Ei tulivuoren purkauksia, ei maanjäristyksiä, ei isompia mellakoita, eikä hitonmoista hellettä kesäaikaan, kun lämpömittari näyttää melkein +40 ja ylikin. Hyvä täällä on, vaikka purnaajia riittääkin milloin mistäkin asiasta.

Enkä itsekään ole aina suu supussa. Viimeksi kimmastuin niinkin vähäpätöisestä asiasta kuin taksinkuljettajan hölmöilystä. Olin auton tilannut ja lähdin heti alas. Kun asuinkerros on kolmas, en silmänräpäyksessä ole ulko-ovella. Mutta kohtuullisessa ajassa kyllä. Päästyäni ulos, näin taksin perävalot, kun kaveri oli poistumassa. Näki minut ja alkoi peruuttaa. Minne aioitte ja miksi, kysyin minä. Vastaus oli outo "kun ette ollut paikalla". Miksi asiakkaan pitää olla odottamassa? Soitin Taksiliittoon vamistuakseni asiasta. Kerrottiin, että kuljettajan tulee odottaa asiakasta 10min (mittari päällä). Eikä kuljettaja voi vaatia, että asiakas seisoo passissa odottamassa, ei ole asiakkaan velvollisuus. Olosuhteiden pakosta asiakkaan tulo joskus kestää ja tämä tapahtuu aina minulle. Rollaattori,hissi,pihan ylitys. Menee pari minuuttia. Pidin mykkäkoulua takapenkillä, enkä lämmennyt koko matkalla. En edes kiittänyt. Jos olisin ollut hitaampi, olisin jäänyt tätä kuljetusta paitsi.

Saas nähdä, saako Helsinki sittenkin Guggenheimin museon? Kuulemma osin venäläisturistien takia. Sitten kuitenkin räknättiin, että kävijämäärä ei yhtäkaikki ehkä katakaan odotuksia. Kiinnostaako Helsingin Guggenheim ylipäätään turisteja, jotka piipahtavat risteilyvieraisilla muutaman tunnin ja iso osa siitä menee Senaatintorilla ja Kauppatorilla, Stockmannilla? Venäläisetkin tuhlaavat rahojaan mahdollisesti muuhun kuin tämmöiseen hengenravintoon. Jos sittenkin haukataan liian suuri pala? No, asia vielä kovasti kesken, mutta Guggenheim-säätiö painaa päälle väellä ja voimalla. Paikkakin on jo valittu, Vanhan kauppahallin ja hotelli Palacen lähelle rantaan. Siinä kun on vielä pläntti tyhjää. Nähtäväksi jää.

VILUTTAA

Palelin tänään ensimmäistä kertaa putkahtaessani ulos Haartmanin ovesta. Ei kai ihan vielä ala villahousuaika? Tätä en kauaa tässä mieti, sillä puoliso tuodaan huomenna kotiin. On pirteä, kun olosuhteet ottaa huomioon. Hymyilee, kuulee,vastaa ja jopa kysyy. Olin haljeta ilosta. Oli istunut pyörätuolissa lounaasta lähtien. Tahtoi vuoteeseen. Kyöräsin huoneeseen,autoin sänkyyn ja peittelin. Syötin hedelmät, juotin talon kahvin kakunpalan kanssa, ajoin parran, leikkasin kynnet, luin ääneen Seppälää. Loppuun asti en päässyt, koska puoliso sai naapurin. Lupasin jatkaa kotona. Parinkin hoitajan kanssa keskustelin kuten kai tapoihin kuuluu potilaan kotiutusajan koittaessa. Olin vienyt lämpimiä vaatteita, sillä hänethän kyörättiin heppoisesti vaatetettuna, olihan viime viikolla vielä kesä. Huomenaamulla käyn kaupungilla ja sitten alan odotella...

Partsilta otin istuinpehmusteet pois tänään, vaihdoin vuodevaatteet, söin porsaanpotkaa, mutta imuroimiseen en ryhtynyt. Eihän tämä tänne tulija mikään vieras ole, eikä taatustikaan katsele pölyjen määrää. Pienen ylpeyden vallassa kerroin hoitajalle, että mainitsee Kela-kyydin kuljettajalle, ettei meillä ole portaita, vaan on luiska ja hissi. Kuulosti hienolta.

Juttelin L:n kanssa eilisiltana puhelimessa ja L kertoi muistavansa useita syys-lokakuita, kun asteita on ollut reilusti toista kymmentä plussan puolella. Minä en muistanut ja ehdotinkin, että sekoittaa nyt Afrikan, jossa on asunut vuosia, ja pohjoisen Euroopan keskenään. Äidin isä (pappa) merkitsi säntillisesti Yliopiston kansanalmanakkaan säätilat ja niitä almanakkoja oli iso pino vuosien ja vuosikymmenten ajalta. Papan kanssa ei kannattanut olla toista mieltä, jos hän sanoi vuonna 1946 olleen lämpimän syksyn tai kolean kesän. Tämä almanakka oli tärkeä kapistus monessa taloudessa. Siinä oli kuunkierrot sun muut tähtitieteelliset asiat, markkinat ja toripäivät ja se oli tehty makulatuuripaperin tapaisesta ja oli niihin aikoihin taatusti tämän maan myydyin kalenteri. En tiedä, ilmestyykö enää nykyisin. Siinä oli tyhjääkin tilaa, että almanakan käyttäjä voi panna omia muistiinpanojaan. Tätä oikeutta pappa pienellä käsialallaan käytti. Papalla oli myös hämmästyttävän pienet hampaat suussa. Kovan reikäleivän syömisen ansiosta pappa ei rikastuttanut hammaslääkäreitä ja ne hampaat hän vei mukanaan suussaan hautaankin. Minä en ole perinyt äidin isän hyvää hammaslaatua, eikä kyllä äitikään, papan tytär. Mutta me emme liioin jyystäneet kivikovaa reikäleipää.

Nyt taidan istahtaa toviksi sohvanurkkaan odottelemaan tv:stä uutisia ja sitten menen nukkumaan ollakseni pirtsakkana huomenna vastaanottamaan omaa puolisoa. Elämä taas hymyilee.

HUOVIS-HUUMORIA

Ehdin ehkä lukea loppuun puolisolle ääneen Arto Seppälän kirjan, joka kertoo Veikko Huovisesta, ennen kuin hänet kotiutetaan, joka tapahtunee tällä viikolla. Lääkäri ei aikonutkaan lähettää häntä Laaksoon, jota pahoin pelkäsin. Tänään rynnistin aamutuimissa Herkkuun ja sitten vielä kerran ennen kotiin tuloa. Haartmanissakin minua tentataan, jaksanko, onko valmiuksia, osaanko ja miksi ei ole enempää kotiapua? Näytänkö tosiaankin niin loppuun kuluneelta, raihmaiselta ja taitamattomalta, että harkitsevat kelpoisuuttani puolison hoidossa? Loppukaneettina on vielä "kun teillä on tuo rollaattorikin". Ehkä ajatuksena on potilaan paras, mutta kuitenkin herttinen sentään... Lääkäri kyllä julkitoi melkein suorastaan ihastuksensa "te olette erittäin pirteä".

Palaan taas hetkeksi Veikko Huoviseen ja hänen huumoriinsa. Nyt Veikko on jo aikuinen, valmis metsänhoitaja ja hänellä alkaa olla varmaa kirjailijaksi ryhtyminen. Havukka-ahon ajattelija työn alla. Vielä opiskellessaan hän oli 1949 kesän palovartijana Vuokatilla lähellä kotiaan. Palovartijan mökki oli tiettömän taipaleen päässä ja kun ei ollut tulipaloja, kävi aika nuorelle vartijalle pitkäksi. Turistitkaan eivät maisemia usein  taivaltaneet ihailemaan. Niinpä Huovisen kynä piirsi eräänä päivänä majan vieraskirjaan: Schön ist du Vokatti.26.7.1949 Adolf Hitler Reichskanzler evp. Argentinae. Oivallus herätti huomiota, sillä vielä oli ihmisiä, jotka uskoivat Hitlerin yhä elävän. Joku kieltä taitava lukija oli korjannut ist-sanan bistiksi. Levitettiin sanaa Hitlerin vierailusta "Tulkaa katsomaan, Hitlerkin on täällä käynyt".  Tulevaa Konsta Pylkkäsen luojaa nauratti. Havukka-ahon ajattelija ilmestyi 1952.

Lähtiessäni Haartmaniin, joku otti takaapäin minusta kiinni pihalla.Käännyin. Viidennen kerroksen O.V. jota en ole koko kesänä, perheen poikaa paitsi nähnyt. Nytkin oli meillä kummallakin tulenpalava kiire. Hänellä fillarinsa luo ja minulla taksiin. Sytyttämätön savuke roikkui filmien käsikirjoittajan suupielessä ja kasvoja valaisi iloinen hymy ystävällisten silmien tuikkiessa silmälasien takaa. Kiipesin taksiin ja kuljettaja alkoi kaartaa kohti Haartmania. Katajanokan kaijassa oli kaksi sotalaivaa. Harmaita ja vähän pelottavan näköisiä. Onneksi olivat rantautuneet ystävällismielisesti.

Nyt ajattelin mennä Emmerdaleen ja sen jälkeen soitan L:lle. Miellyttävä rupattelutuokio tiedossa.

SOTKAMON PIKKUPOIKA JA STADIN FRIIDUN SAKE

Kun kirjailija Veikko Huovinen oli pikkupoika Akkoniemellä Sotkamossa eikä läheskään vielä kirjailija, niin häntä ja ikäisiään aikuiset tuppasivat huijaamaan sen kuin kerkisivät. Veikko Huovisen isällä Juho Huovisella oli Oulussa asuva veli Antti Huovinen, joka oli humoristinen ja hauska, lasten kanssa hyvin toimeentuleva mies. Tämä Oulun setä uskotteli Veikolle, että karamellit kasvavat siemenistä. Veikko oli 7v. Antti otti joskus Veikon ja hänen veljensä Pentin mukaan Ouluun. Erään kerran hän lähetti pojat ostamaan karamellin siemeniä. Antti-setä oli sopinut pilasta kauppiaan kanssa ja pojat palasivat siemenet paperipussissa. Ne ripoteltiin ympäri Antti-sedän asuntoa ja kas, aamulla niistä oli kasvanut karamellejä. Niitä oli lämpöpattereiden päällä, kattolampuissa ja pöydillä. Setä nauroi ja siitä Veikko jo kirjailijaksi tultuaan muistaa saaneensa aina "riemukkaan olon".

Mistäkö minä tämän kaiken tiedän? Otin eilen Haartmaniin mukaan Arto Seppälän vuonna 1975 ilmestyneen Ajatus on hiirihaukka-kirjan. Aloin lukea puolisolle ääneen. Ja minua nauratti välillä hillittömästi, ettei lukemisesta tahtonut tulla mitään. Mitä puolison vointiin tulee, oli ollut levoton ja aggressiivinen, mutta aamulla taas säyseämpi. Hän on yksin huoneessaan, jossa on televisio, puhelin ja ilmastointi. Söi hyvällä halulla viemäni hallaimet ja mustikat, joi talon kahvin ja söi makean piirakan palan. Partakin tuli ajeltua ja toisella vehkeellä ne pitkät karvat leuan alta. Tänään keskustelen lääkärin kanssa ja jos aikovat lähettää "kuntoutukseen" taas Laaksoon, sanon jyrkän vastalauseeni ja puoliso mieluummin kotiin, jos ei välttämättä sairaalahoitoa enää tarvitse. Alustin jo aihetta huoneen hoitajalle, joka kuunteli minua suuren kiinnostuksen vallassa ainakin Laakso-osuuden kohdalla.

Kotiin tultuani Meilahdesta eilen aloin kaivella jääkaappia, josko löytyisi jotain mielekästä juotavaa Herkun liha-makaroonilaatikon kanssa. Ylähyllyltä ketsuppipullon, vanhentuneen parasta ennen päivämäärän tomaattisosepurkin  ja 15% ruokakerman takaa havaitsin pienenpienen sakepullon. Japanin Kobesta oli Alkoon tämä viehättävä pikkupullo tullut, jonka joskus olen Japanin hurmoksessa ostanut, vaikka en suuremmin saken mausta pidäkään.En edes japanilaishenkisen ruuan yhteydessä.En liioin ikäkunnioituksesta.
Sakea juotu jo Jeesuksen syntymän aikoihin Japanissa. Olkoonkin  Hakutsurun Tanrei Junmain perheen valmistamosta ja tehtynä Rokkovuorten vedestä ja puhtaasta riisistä. No, liha-makaroonilaatikko maistui himpun verran paremmalta kun palan painikkeena oli tätä 13,5 % juomaa, mutta yhteenlaskettunakaan sake + mauton laatikkoruoka ei minulta kymmentä pistettä ja papukaijamerkkiä saanut. Asteikolla 1-10 ehkä 3. Ja sekin hyvälaatuisen ketsupin ansiosta.

Ajattelin nyt syödä yhden Fazerin kettukaramellin. Enkä ole sitä itse kasvattanut siemenestä.

ISTUN HILJAA IKÄVÖIDEN

Huokaan ja kerron puolison olevan jälleen sairaalassa. Eilen vietiin. Ykskaks tuli aivan hervottomaksi kesken aamupuuhastelujen kylpyhuoneessa, enkä saanut sijaltaan minnekään. Tolkku oli tallella, mutta muu sitten ei. Soitin ambulanssin. Nyt en mennyt mukaan, vaan lähdin myöhemmin perään. Sallivat minun istuksia rollaattorin päällä tunteja sängyn vieressä, vaikka yleensä omaiset komennetaan muutaman minuutin kuluttua pois. Eräs hoitaja tuli tervehtimään ja muisti minut edelliskerroilta sekä siitäkin, kun itse makasin siellä vatsatulehduksen takia puoliso viereisessä vuoteessa. Hänethän kyörättiin mukaan, kun ei voi yksin kotiin jättää. Istuin ja pitelin puolisoa kädestä. Oli nyt jo virkeämpi, mutta nukuksissa ja väsyneenä. Annoin ystävällisen hoitajan tuomaa marjakeittoa, jonka puoliso joi halukkaasti ja vielä ilman nielemisvaikeuksia. Illalla soittivat ja kertoivat miehen olevan osastolla. Sinne tänään.

J-P tuli pihalla vastaan ja kerroin, miksi olen rollaattorin kahvoissa. Kerroin puolison sairaalassaolosta. J-P katseli ja sanoi "ei oo sullakaan helppoa". Ei oo, mutta joillakuilla on vieläkin hankalampaa. J-P on naapuri viereisestä portaasta ja komea kuin mikä. Hänellä on sievä vaimo ja kolme sievää lasta. Kiva perhe. Muita ei vastaani tullut kiikuttaessani roskapusseja niille kuuluvaan paikkaan. Joku oli jättänyt valot palamaan jätehuoneessa. Sammutin jälkeeni. Vietin sitten lauantaiehtoon itsekseni ja olin nukahtanut sohvalle, josta kömmin vuoteeseen unia jatkamaan. "Uupunut olen, ah, sydänjuurihin sakka! Liikako lienee pantukin paatinen taakka?" kuten Eino Leino kysyy runossaan Elegia.

Tänä aamuna silitin viereisessä vuoteessa surisevaa sähköistä ilmapatjaa ja sanoin huomenta puolisolle, joka siinä ei ollut. Panin kahvin tippumaan ja näin ikkunasta auringon paistavan. Muistin, että on ladattava partakone ja sen tein. Sekin alkoi surista. Soitin sairaalaan ja kysyin vierailuaikaa. Osastoille kun ei voi rynätä kuten päivystyspuolelle. Niin että tässä on aikaa monta tuntia ennen kuin suuntaudun Haartmaniin.Tuttuun paikkaan, isolle sairaala-alueelle, jossa alunalkaen oli Silmä- ja korvaklinikka vuodesta 1951. Vuonna 1965 valmistui, silloin "Hiltoniksi" kutsuttu korkea (54m) sairaalarakennus, sen ajan huipputasoinen kaupungin ylpeys. Nyttemmin alueella toimii useita sairaaloita, joista Haartman aloitti toimintansa vuonna 2009. Koko sairaalakompleksi käsittää myös Naistenklinikan (1934), jossa minä olen syntynyt. Ei ihme, että joku muualta tullut ihminen ei hetikään osaa suunnistaa  tässä sairaalaviidakossa oikeaan sairaalaan. Minultakin joskus kysytty neuvoa. Kyllä,kyllä siellä on opasteita.

KAIKEN MAAILMAN MATKOJA

Jätän hetkeksi Kieli-ikkunan lehtileikkeet muovitaskuun, joita olen viime aikoina käyttänyt kirjoituslähteenä. En tiedä, julkaiseeko Helsingin Sanomat enää tämöistä palstaa. Lehteä ei kotiin tule. Maailman tapahtumat ryöpsähtävät tietoisuuteen muita kautta.

Suomi-USA-lehti tipahti luukusta. Siinä artikkeli kahdesta suomalaisesta tyttöopiskelijasta, jotka ajoivat polkupyörällä Unicef-hyväntekeväisyystempauksena halki USAn. Tuli poljettua 12 osavaltiossa, kolmessa vuoristossa ja rengas puhkesi 26 kertaa sekä vielä muutama kaatuminen. Huima pyöräily alkoi San Franciscosta ja päättyi New Yorkiin.  Pyörän satulassa istuen en matkaa taittaisi, vaikka ajaa osaankin, eikä sitä taitoa unohda. Mutta haaveena oli nuorempana ajaa rannikolta rannikolle autolla. Sitten unelma vaihtui junaksi ja maanosakin oli jo toinen. Toimittaja Matti Rämö on mies, joka myös ajaa pyörällä. On kirjoittanut seikkailuistaan Euroopassa,Afrikassa ja Aasiassa. Minä olen istunut isän pyörän pakkarilla ja mentiin Pakilaan isän äidin ja veljien mökeille. Myöhemmin aloin itse ajaa. Messeniuksenkadun muitten lasten kanssa pyöräilimme Humallahden uimalaan, Seurasaareen, joskus jopa pitemmällekin. Eväitä mukana, mikäs siinä oli polkiessa hyvien kavereitten kanssa.

Vielä on matka, jonka mieluusti olisin halunnut tehdä. Orient Express-juna, luksusta Lontoosta  vaikka Prahaan tai joskus jopa Istanbuliin asti. Televisiossa on ollut dokumetti, kun näyttelijä David Suchet tämmöisen junamatkan teki. Suchet on monen mielestä ainoa oikea Hercule Poirot. Sarja tv:ssä on meilläkin pyörinyt. Niinpä Idän pikajuna on Agatha Christien lukijoille hyvinkin tuttu. Nykyiset junat ovat kopiota 1900-luvun alun kuuluisista junista, ja luksus niissä on yhä tallella. Kiireetöntä matkantekoa, hemmottelua, upeita maisemia, nostalgiaa. Näitä hienoja junamatkoja voi tehdä myös Afrikassa ja Aasiassa, kuten kaikki tiedämme Mikä tahansa oikeastaan kelpaisi minulle, mutta ehkä mieluiten juuri eurooppalainen.

Junalla kulkemisesta olen aina pitänyt. Kun isällä ei ollut vielä autoa, matkasimme junilla ulkomaita myöten. Auton hankinnan jälkeen kiskot muuttuivat teiksi. Rakkauteni juniin jäi ollen yhä tallella. Kirjailija Paul Theroux on myös junamatkailun ystävä ja on kirjoittanut huimista ja pitkistä matkoistaan mielenkiintoisia kirjoja. Hänen mukanaan olen kulkenut junalla USAn Massachusettsista Andeille ja Patagoniaan asti. Olen myös kiertänyt Aasiaa kirjailijan kanssa (Suuri junamatka). Hän on tänä vuonna julkaissut kirjan The Last Train to Zona Verde. Kertoo matkasta Cape Townista Angolaan. Matkan varren kylistä, kaupungeista,ihmisistä ja mitä muuta mahtuukaan yli 2000 km matkaan. Ollapa mukana! No, pääsenhän minä. Kun luen kirjan joskus. Theroux sanoi saatuaan kirjansa valmiiksi "Happy again back in th kingdom of light."  Toivottavasti ei ole viimeinen kirja tältä 1941 syntyneeltä mieheltä. Ehkä viimeinen noin pitkä junamatka Afrikassa.

E-NAPUTTELEMISTA

Jaahas, ensi viikolla meitä ei enää hemmotella tällä kummallisen lämpimällä syysilmalla. Ainakin Lappiin on luvattu lunta ja räntää, eikä eteläinenkään osa maasta säästy kylmyydeltä. Niin että vielä eilen kaupungilla näkemäni sortsit voipi panna pesuun ja odottelemaan ensi kesää.

Blogini seuraajalukijakseni on etsiytynyt Tuulia, joka on ystävällisesti kommentoinutkin tekstejäni. Ilahdun aina suunnattomasti uudesta kirjoituksistani kiinnostuneesta henkilöstä. Melkein paras hetki päivässä, kun tämmöistä tapahtuu. Kiitoksia, Tuulia.

Seuraavaksi Sinuhe-nimiseen, melkein kaikille, tuttuun kirjaan. Siinä "iloittiin" naisten kanssa. Kirjailijahan on, tai siis oikeammin oli, mies. En ole enää mikään eilisen teeren tyttö, jotta ymmärsin heti, mitä "iloitseminen" sen aikaisessa Egyptissä tarkoittaa. Totta kai viettelemistä. Waltarin teksti tuli mieleeni, kun selailin vanhan muovitaskun sisältöä, johon olen vuosien kuluessa kerännyt Kieli-ikkunan leikkeitä, jotkut päivämäärällä merkittynä, toiset ilman, kuten tämäkin, josta nyt aion hetkisen  tarinoida. Se liittyy niinikään tähän "iloitsemiseen". Kielitieteilijä Maija Länsimäki sanoo tekstissään Kalevalasta näin: Lemminkäinen oli saaressa ollessaan "nauranut pyhäiset piiat pyhäisissä vaattehissa". Olisi luullut Lemminkäisen vain olleen hilpeällä tuulella piikojen kanssa (näin minä äkkisältään ajattelin ja olin eilisen teeren tyttö). Mutta ei. Kalevalassa "nauraminen" tarkoittaa samaa kuin Waltarilla ja tämä merkitys sanalle on kotoisin rajan takaa Karjalasta. Karjalan kielellä nauraminen on nagroa ja se todellakin tarkoittaa viettelemistä ja kaikkea siihen liittyvää. Hyvässä ja pahassa. Waltari lienee lukenut hyvin Kalevalansa.

Pysytelläkseni edelleen sanojen maailmassa selasin muovitaskusta Riitta Erosen kirjoituksen pienestä kirjaimesta e, joka nykyisin on monen sanan edessä jokapäiväisesti esimerkiksi e-resepti, e-lasku ja e-mail. Eronen on sitä mieltä (joskus ehkä 1990-luvulla), että Suomessa voitaisiin luopua eestä ja käyttää tilalla ässää, koska kysymyksessän on kuitenkin sähköinen toiminto. No, tänä päivänä ässä on jo enemmän käytössä, paitsi apteekissa ja laskujen yhteydessä. E-mailistakin on tullut luontevasti s-posti. Mutta se ei sovi kaikkeen, jatkaa Eronen. Pieni kirjain s viittaa todellakin sähköön ja sähköiseen. E taas liittyy koko uuteen tekniikkaan, tietoyhteiskuntaan kaikkineen. Mene ja tiedä "helpottaako easiointi", tätä kysyy kirjoituksessaan  Riitta Eronen. Minä ainakin yhä olen aloittelija tämän pienen een kanssa. Apteekissa pärjään jotenkuten, eilenkin.Vaikka osin menikin puihin.

Tuli nimittäin  iso ikävä entisaikoja, kun apteekin tietokone tyssäsi. Oli edellisenäkin päivänä tehnyt saman tempun ja silloinen asiakas ei saanut rohtojaan. Hirmustuin jo pelkästä ajatuksesta, koska en pääse  - en sitten millään  - milloin tahansa apteekkiin. Odoteltiin ja minä loihen lausumaan, että haluan ehdottomasti kynän ja paperin takaisin jokapäiväiseen ihmisen elämään. Farmaseutti katseli säälivästi ja ilmoitti tätimäisellä äänellä sen olevan tyystin mahdotonta. Nyt mennään näillä eväillä, onnistuu tai ei. No, se onnistui jonkun ajan kuluttua, mutta silti tahdon kynän ja paperin takaisin apteekissa,pankissa,lääkärissä sekä vielä niitä käyttää osaavat ihmiset.

VIROKO VAI EESTI?

Mainio valokuvaaja ja kirjoittaja Tuulia Tuulian tarinoista on sitä mieltä, että Suomessa pitäisi sanoa Eesti Virosta eikä Viro. Tämän toiveen on sanonut hänelle hänen virolainen ystävänsä. Minä olen kuitenkin Viro-nimen kannalla, kun kerran puhumme suomea. Emme liioin kutsu Ruotsia Sverigeksi emmekä Norjaa Norgeksi. Mutta jos haluamme olla kohteliaita niitä virolaisia kohtaan, jotka tahtovat olla eestiläisiä, niin me  sanomme tietysti Eesti.

Kari Rydman joskus 1990-luvulla on paneutunut tähän asiaan Helsingin Sanomissa. Rydman selittää Viron ja Eestin eroa näin. "Viro on valtiollisempi,poliittisempi ja jotenkin kovempi ilmaus kuin Eesti, jota taas voisi suositella lämminmielisesti käsitellyn kielen, kansanperinteen ja kulttuurin yhteydessä."

Viro-nimitys Suomeen tuli Koillis-Viron maakunnasta nimeltään Viru. Näitä Viruja on edelleenkin kaksi Virossa. Viro-nimi on kuitenkin suomeksi se virallinen nimi ja suositeltava käytettäväksi. "Eesti" on viron kieltä ja toki kuulostaa pehmeämmältä vokaalialkuisena. Onneksi me saamme kutsua lahden toisella puolella olevaa naapuriamme joko Viroksi tai Eestiksi, vaikka  Rydman kertoo häntä aina korjatun hänen kutsuessaan Viroa Eestiksi "se on Viro".

Milloinkaan en ole muualla Virossa ollut kuin Tallinnassa. Sekin suunnitelma jäi, että ottaisimme auton mukaan ja tutustuisimme maahan, esimerkiksi Tarttoon. Siispä Tallinna on tullut vuosien mittaan tutummaksi muuta maata. Kävin ensimmäisen kerran Neuvostoliitto-aikana ja siitä jäi jokseenkin ikävä kuva.Seuraava kerta oli aika pian itsenäistymisen jälkeen, jolloin jälleenrakentaminen oli alullaan. Kerta kerralta olot paranivat ja nykyisin isolta osin Tallinna on mitä viehättävin kaupunki, jonka Vanha kaupunki on sen paras osa. Meillä kun Helsingissä vastaavaa ei ole. Olen myös yöpynyt Tallinnassa. Aikaa jäänyt tutustumiseen ja siihen asiaan olen sydänjuuriani myöten paneutunut. En ole mikään shoppailija enkä terasseilla istuksija, vaan käynyt museoissa, kujilla, nähnyt hienoja ovia,tutustunut historiaan ja katsellut Tallinnan kattoja Toompean mäeltä.Syvän kunnioituksen vallassa olen Tallinnassa ollut. Jo siksikin, että kun me vielä melkein kiipeilimme Suomessa puissa, oli sivistys Virossa täydellä teholla käynnissä vahvana ja voimakkaana, kaikenmoisista valloituksista, maan isännistä eri aikakausina puhumattakaan. Näitä asioita passaa ajatella, kun juo Sakua hyvän ruuan ääressä jossain Tallinnan mainioista ravintoloista. Viro on paljon muutakin. Vai sanoisinko Eesti?

FOBBA

Jos joku sanoo minulle "fobba", en olisi tiennyt sanan  merkitystä. Kukaan ei ole tämöistä sanaa minulle sanonut ja sen luin ensimmäisen kerran Helsinki-infosta  4/2013 Tiina Kotkan tekstistä, jossa kesällä Stadin kundin tittelin saanut  Heikki Paunonen sanoo olevansa innokas Stadin murteen puolustaja.Hän kyselee pojanpojiltaan uusia slangin sanoja ja "fobba" (=poliisi) on niistä yksi. Ammattinimike juontuu Helsingin nettipoliisi ylikonstaapeli Marko Forssin lempinimestä ja on ajautunut merkitsemään koko poliisien ammattikuntaa. Minun slangiaikanani poliisi oli jepari,koukku,kyttä,skoude ja pollari.

Slangi muuttuu kaiken aikaa kuten kaikki kielet. Eri Stadin kaupunginosissa puhutaan erilailla ja vielä nuorisoryhmillä on omat kielet. Minun isäni puhui vanhaa slangia, minä omaani, uudempaa. Tytöt käyttivät kuitenkin slangia minun nuoruudessani vähemmän kuin pojat, vaikka yhä ymmärrän aikani slangia vaivattomasti.

Heikki Paunosta surettaa "englannin vauhtisokea käyttö". Joskus sanan merkitys suomeksi ei ilmene lauseessa ja asia jää monelle käsittämättömäksi. Paunonen sanoo esimerkin spin doctor, jota eivät kaikki hetikään ymmärrä, ellei se ilmene lauserakenteesta. No, nyt ei ollut lausetta Paunosella, että minun piti kaivaa netistä tämä spin doctor.. Selvisi sen olevan  julkisuuden manipuloija ja poliittinen juonittelija. Nyt tiedän minäkin.

Valmisruokatiskeilläkin ainakin Helsingissä ruokien nimet ovat ulkomaisia, samoin leivonnaisten ja jälkiruokien. Se on aikamoista vieraitten kielten viidakkoa ja tuottaa monelle esimerkiksi ranskaa taitamattomalle vaikeuksia lausua oikein haluamansa tuotteen nimen. No, sormella voi osoittaa, jos ollaan lasivitriinin äärellä. Puhekielessä myös käytetään varsinkin englannin sanoja, joka myös minua hatuttaa tai nyppii,ottaa aivoon ja potuttaa. Tavataanko about tunnin päästä Stockan kellon alla? Sitten sanahirviö kaa saa minut takajaloilleni, vaikka sillä taas ei ole ulkomaisten kielten kanssa mitään tekemistä. Suukin on rumassa asennossa, kun ihminen työntää ulos tämän sanan. Kummityttöni puoltaa näitä "lyhennyksiä". Siihen kuuluu myös sana kiitti. Hänen mukaansa ihmisillä on nykyisin niin kiire,että ei ehditä sanoa kiitos, vaikka kirjainten lukumäärässä ei ole eroa. Kiitti on kuulemma helpompi vokaaliin päättyvänä lausua kuin kirjakielinen sana.Olen joskus kysynytkin  kassaneidiltä, joka sanoo "kiitti", että "kuka kiitti?". Seuraa hölmistynyt ilme. Nämä ovat sanoja muiden lisäksi, joita käytetään ensin puhekielessä ja sitten ajan kuluessa ilmestyvät silloin olemassa olevaan Nykysuomen sanakirjaan hyväksyttäviksi kirjakielen sanoiksi. Näin se muuttuu.

PICA PICA

En tuijota tulehen kauvan Leinon tapaan, vaan kylläkin tuijotan jälleen kerran tyhjää ruutua edessäni. Eilen en tuijottanut, kun en kirjoittanut. Pesijähoitajat tulivat aamupäivällä, eikä heillä ollut mukana veren sokerin mittaukseen kuuluvia liuskoja, vaikka piti. Olin asiasta soittanut ja muistuttanut. Informaatio ei kulje, kuten sitä tapana on sanoa. Tuovat kuulemma tänään. Jos tuovat. Informaatio saattaa edelleen olla huonoa.

Eilen emme liioin ulkoilleet, vaikka luiska kovasti houkuttelee sitä käyttämään. Nautin siitä viedessäni rollaattorilla roskapusseja. Harakkaperhe oli pahan teossa alakerran patiolla. Olivat puhkoneet tyynyn, levitelleet pehmusteet ja osan veivät ehkä pesäänsä naapuripihan puuhun. Vuorasivat luultavasti talvilämpimäksi. Ovat ympärivuotisia lintuja tässä meillä. Käyvät paukkupakkasillakin tarkistamassa, että jättisuuri ja vuosia käytössä ollut pesä, säilyttää kutinsa ja on valmiina vastaanottamaan pariskunnan keväällä. Sitten munitaan, haudotaan ja poikasten kuoriuduttua niitä hoivataan ja opetetaan harakan tavoille. Syksy menee vielä perheen ollessa koossa, mutta keväällä on vain harakkapari suunnittelemassa uutta perhettä. Pesää korjaillaan, risuja ja täytettä lisätään. Minä mietin kuinka kauan puuparka jaksaa tämän todella suuren pesän kantaa. Talvella peittyy lumeen painoa lisäten. Siinä se on sinnitellyt jo kymmenen vuotta.Miksi harakalla on niin pitkä pyrstö? No, siksi, että se pakeni Pirua ja Piru sai pyrstöstä kiinni ja se venyi näin nykyisiin mittoihin.

Minä pidän harakkaa kauniina lintuna huonosta maineestaan ja käytöksestään huolimatta. Meillä pihapiirissä keväisin ja kesäisin on alituinen sota harakoitten ja varisten välillä. Meteli on hirmuinen ja takaa-ajot näyttäviä, kuten perivihollisilla tapana on. Harakka-sanalla on vastineensa monessa meidän sukulaiskielessä. Vepsässä, vatjassa, virossa. Suomen kielessä harakka oli ensimmäisen kerran Ericus Schroderuksen sanakirjassa vuonna 1637. Tiedon lunttasin Suomen kielen professori Kaisa Häkkiseltä. Vuosia sitten ostin hänen julkaisemansa etymologisen sanakirjan. Paksu kuin mikä, ei yhden käden kannettava, sivuja yli 1600. Pidän sanoista ja haluan tietää, mistä ovat tulleet, miksi ja koska. Hyvin mielenkiintoista.

Huomenna on fyssaripäivä ja seuraavana tuuraaja. Ja nyt, jos tämä nyt ketään kiinnostaa, aloitan tämän päivän puolison pesulla ja kahvin tiputtamisella. Aamukin valjennut. On luvattu oikeaa syksyn tuntua, mikä minusta jo tähän vuodenaikaan kuuluukin. 

SYYSPÄIVÄN PAISTEESSA

Puoliso puhdistettu,lääkitty ja ruokittu.Aurinko paistaa puitten jo vahvasti kellastuneiden lehtien lomasta. Aamuviileys hiipii avonaisista tuletusikkunoista sisälle, tuoksu on syksyinen. Istuimme eilen pihalla. Puoliso pyörätuolissa ja minä golfbägin mukana tulleessa kokoontaitettavassa ja näppärässä tuolissa. Siinä on tarkoitus istahtaa ja katsella kun pelikaveri tunaroi kauan hiekkabunkkerissa tai etsiskelee palloa raffissa . Nyt tuoli on toisessa tarkoituksessa. Naapuri pysähtyi juttelemaan ja aiheena oli luiska. "Sä sait sen sitten". Kerroin auliisti koko hakemusprosessin, ettei luulla meidän saaneen sen lahjoituksena taloyhtiöltä. Taloyhtiöltä ei tullut muuta kuin lupa sen asentamiseen. Muusta huolehti kaupunki. Soitin myös päätöksen tehneelle kaupungin virkamiehelle ja kiitin. Vaikutti hämmästyneeltä. Ehkä ei ole yleisesti tapana kiitellä kuntaa. Kun on asiaa, moititaan.

Luin netistä rautatieaseman edessä olleesta "kotimaisesta vaihtoehdosta". Paikkaan, jossa romanialaiset pelimanit pitävät konserttia toivossa saada esityksestä muutama lantti, oli ilmaantunut mukineen suomalaiskaveri. Hänellä oli myös koira mukana, jota jotkut kerjäläisetkin pitivät rekvisiittana saadakseen riutuneen eläimen kautta enemmän tienistiä. Tähän eläinsuojelu puuttui. Ei lapsia eikä kaltoin kohdeltuja eläimiä kerjuuhommiin. Tällä suomalaisella "kerjääjällä" oli edessään lappu, jossa luki juuri "kotimainen vaihtoehto". Minua nauratti. Nauratti niitä romanialaisia musikanttejakin. Olivat poistuneet hyvässä järjestyksessä ilman välikohtausta haitareineen ja muine instrumentteineen paikalta.

Viime yö oli hankala. Puolisolla on nielemisvaikeuksia ja sitä myöten yskää, kun nestettä kertyy keuhkoihin.Ei suostunut puhalluspulloon puhaltamaan, joka auttaa. Istutin hänet pyörätuoliin ja kyöräsin makuuhuoneesta. Istuminen pitää yskimisen kurissa. Kello kävi kolmea. Noiduin miehen itsepäisyyttä ja tyrkytin taas puhalluspulloa. Ei toivottua tulosta. Siinähän kökötettiin, kunnes työnsin hänet takaisin vuoteeseen, jossa yskiminen vähitellen laantui. Nappasin nukahtamispillerin maaruuni. Aamu oli sitten hiukan sitkoinen ja vaikeaylösnousuinen. Mutta kun on pakko, niin on pakko. Minulla onkin vakioajatuksena nykyisin: ylös vain. Se pätee silloinkin, kun mieli tekee lyödä kaiken läskiksi. Itsehän tämän osan olen valinnut. Mitäs sitä marisemaan.

Huomenna pesijähoitajat. Mukana pitäisi olla verensokerin mittauksessa tarvittavia liuskoja, jotka tilasin jo ennen puolison sappikivileikkausta. Soitinkin jo ja varmistin, kun en aina 100% luota kaupungin työntekijöiden tekemisiin ja nytkin voi olla niin, että liuskoja ei tuoda. Minäkö pessimisti? Kyllä. Näissä asioissa. On koettu monenmoista vuosien aikana.

MATKUSTAMISEN KAIPUUTA

Meillä oli eilen vieras. Minä pyysin ja kutsuin. Unohdin tuuraajapäivänä apteekin ja eilen piti päästä. H tuli. Ostin myös Herkusta poropyöryköitä, perunamuusia, porkkana-parmesaanipyrettä ja valmista salaattia ja jälkiruuaksi vadelmapannacottaa leivostiskiltä. H kehui. Niin, ja oli meillä punaviiniä pääruuan kanssa ja iltapäivä vietettiin samppanjan ja leivosten kera. Enempää ei meihin mahtunut. Illalla H lähti ja me halasimme voimallisesti. Puoliso jo nukkui uupuneena päivän epätavallisesta menosta vatsa täynnä kaikenlaista hyvää.

Tänään on ohjelmassa ulkoilua. Vihdoinkin. Ostin puolisolle tätä ajatellen Clarks-nimiset kengät ja kokeillaan, ovatko sopivat. Kokeillaan myös luiskaa, miten sutjakasti saan hänet sitä pitkin. Alas menee hienosti, katsotaan se ylöstulo.

H lähtee parin viikon päästä rakkaaseen Turkkiinsa rakkaan ystävänsä luo. Palaa huhtikuussa. Tuntui niin murheelliselta halata häntä viimeisen kerran, nähdä vasta seitsemän kuukauden kuluttua. Alussa Turkin reissut kestivät pari viikkoa, sitten venyivät pitemmäksi aikaa, kunnes suurimmaksi osaksi vuotta. Ensin asui hotellissa ja myöhemmin vuokra-asunnossa kuten nytkin. Kaksio kaikin mukavuuksin, keittiö koneellistettu viimeisen päälle, suorastaan luksusta. Me soittelemme, totta kai, ja lähettelemme tekstiviestejä. Kuulen kuulumiset tuoreeltaan. Hyvää ja turvallista matkaa.

Turkki minuakin kiinnostanut aikoinaan, mutta enemmänkin vain Istanbul. Nämä turistien kansoittamat kaupungit Välimeren rannalla eivät niinkään. Mikään rantalöhöilijä en ole milloinkaan ollut. Kaihdan suorastaan pistävää paistetta etsiytyen varjon puolelle. Enkä innostu turistipaljoudestakaan. Aina olemme viihtyneet siellä, missä ei matkustavaisia houkutella kaikin keinoin ja missä kuullaan maan omaa kieltä.Hotelli hotellin vieressä ei viehätä, kaupat ja ravintolat  samalla alueella. Ei välttämättä tarvitse poistua koko matkan aikana.

Minä haluan nähdä, kokea,  jättää väliin kansainväliset ruuat ja turisteille tarkoitetut illanvietot. Olemme kokeneet kommelluksia, eksymisiä, tapahtumia, jotka eivät aina ole naurattaneet (myöhemmin kyllä) ja olemme saaneet ystävällistä kohtelua pikkukylien ihmisiltä, jotka evät aina ole tienneet, missä on maa, josta olemme paikalle tupsahtaneet. Ateriat olemme nauttineet ravintoloissa, joissa eivät turistit viihdy. Isäntäväki kantanut ruuat pöytään iloisesti rupatellen. Emmekä aina ole sanaakaan ymmärtäneet.Olemme ajaneet pieniä teitä, nähneet maaseudun elämää, paimenia työssään, tolkuttoman suuria lammaslaumoja, joista koirat ovat huolta pitäneet. Yöpyneet kylissä hotelleissa, joissa ei ole poreallasta eikä baarikaappia. No, myös isot kaupungit ovat suunnitelmiimme kuuluneet, mutta silloinkin olemme turistirysät kiertäneet. Joitakin kohteita on ollut pakko nähdä, muuten jää aukko sivistykseen. Ne ehdottomasti kuuluvat itseään kunnioittavan matkaajan tehtäviin. Joku voi näyttää vilpittömän hämmästyneeltä ,jos Lontoossa ei ole kruununkalleuksia käynyt tuijottamassa tai Eiffeltorniin mennyt Pariisissa, Rijksmuseumiin Amsterdamissa ja kävellyt Kaarlen siltaa pitkin Prahassa. Nämä ja monet muut ovat  niitä pakollisia asioita. Nekin omalta osaltaan nautittavia, vaikka turistit parveilevatkin kylki kyljessä ja kielien sekamelska on melkoinen.

Tämmöistä tänään tässä ja nyt. Pienellä kaihomielellä maailman toreille ja turuille.

JOKAPÄIVÄINEN LEIPÄMME

Mistä lienen saanutkaan rakkauden ranskanleipään? Ostan silloin tällöin "oikean" ranskanleivän. Ehkä mieltymys juontaa lapsuudesta. Mamman ja papan (äidin vanhemmat) luona syötiin aamukahvilla Elannon polakkaa. Se haettiin talon  nurkalla olleesta Elannosta. Ranskanleipä ei ollut sama asia, ainakaan papan mielestä, joka yleensäkin vannoi rukiisen reikäleivän nimeen. Reikäleipä kovetettiin kotona. Niitä roikkui keittön orrella, jonka pappa oli laittanut tarkoitusta varten. Ne olivat kivikovia siinä vaiheessa, kun papalle kelpasivat. Hän mursi palan, rouskutti terveillä, omilla hampaillaan (olivat hänellä kuolemaansa asti), eikä juurikaan muita leipiä hyväksynyt paitsi joskus Elannon tuoreen polakan.

Meillä taas syötiin ranskanleipää ja se käytiin ostamassa HOKin myymälästä Nordenskiöldin- ja Messeniuksenkadun kulmassa olevasta kaupasta. Oli meillä Elantokin, mutta emme sitä usein käyttäneet. Sihen aikaan ei leipävalikoima ollut samanveroinen kuin nyt. Voikin myytiin irtonaisena, Oivariineja ja Floria ei ollut. Maitoa sai litroittaen omaan kannuun. Lapset pantiin usein ostoksille maitokauppaan. HOKin maitokaupan vieressä oli sekatavarakauppa ja sieltä saimme käydä karamellejä ostamassa vaivan palkaksi.

Tätä kirjoittaessani juon aamukahvia ja, kuinka ollakaan, minulla on myös pari viipaletta ranskanleipää Oivariinia päällä. En tiedä, miksi leipää sanotaan juuri ranskanleiväksi. On alunalkaen Ranskasta ehkä. Maasta, jossa yli kuusi tuntia vanhaa leipää ei enää pidetä leipänä! Kivijalkakaupoissa on aina vastaleivottua leipää patongeista lähtien. Nykyisin ranskalaisten ikenet eivät enää kestä patonkiensa rapeaa kuorta, joka täällä meilläkin on melkein aina suorastaan kovaa, eikä rapeaa. Tapoihin tottuneet ranskalaisleipurit ovat nostaneet äläkän siksi, että kansa on valittanut patonkien "rapeudesta".

Olen ollut vanhempieni kanssa Pariisissa hyvin nuorena, eikä meillä Suomessa noihin aikoihin leivottu patonkeja. Meitä huvitti, kun ranskalaiset kanniskelivat kainalossaan ilman käärettä leipiään. Patonki varsinkin oli kuin pieni halko ja me mietimme kaikkea sitä pölyä ja bakteerimäärää ,joka leipään tarttuu matkan varrella. Suomessa kun leipä kaupoissa paketoitiin visusti paperiin, eikä kenellekään tullut unissaankaan mieleen ottaa sitä ilman käärettä. Nykyisin patongit kaupoissa törröttävät omissa avopäisissä pusseissaan, eikä enää pidetä pahana, vaikka se saakin kuorelleen ilmaa.

Pidän ranskanleivästä, vaikka terveysintoilijat tutkimusten ja tietämysten perusteella pitävät täysin vaaleaa  vehnäleipää terveysriskinä. Usein meikäläisiin leipiin onkin ujutettu milloin mitäkin terveellistä, siemenistä, hedelmistä, kuiduista, viatmiineista lähtien. Vanhanajan kunnon ranskanleipä pitää kuitenkin tässä moninaisessa leipäviidakossa pintansa ja sillä on kannattajansa nyt ja luultavasti aina. Ja minä kuulun heihin.

TORSTAI TYYTYVÄISYYTTÄ TÄYNNÄ

vaikka ulkomaiset marjanpoimijat ovat tyytymättömiä.Ovat haastaneet. Kerjäläisiä viime vuotista vähemmän. Ovat hekin alkaneet poimia marjoja. Siis ihan oikeaa työtä sen sijaan, että kykkivät nurkissa muki kourassa lantteja anelemassa.Suomalaiset eivät enää olekaan yhtä anteliaita kuin silloin, kun tämä ihmisjoukko tänne rantautui.Mukikansa on nyt huomannut, että isompi tienisti saadaan työnteolla. Näinhän sen pitäisikin mennä.

Meillä oli kello soimassa, mutta heräsin paljon ennen.Laittelin kahvit ja puurot, leivät paahtumaan, mies ensin pesulle ja sitten syömään. Hyvin meni taas. On tuuraajapäivä ja minä menen ostamaan puolisolle jotkut tossumaiset kengät, jotka on helppo panna jalkaan. Enää ei taida hänestä olla lierihatun ja nauhakenkien pitäjäksi. Ainakaan, jos vain pihalla ollaan. Huoltomies piipahti eilen. Minulla ongelmia partsin lasin kanssa. Ei mennyt kiinni.Nyt menee. Talvi saa tulla ja lumipyry ainakin suurin piirtein pysyy lasien ulkopuolella. Kehuskelin huoltomiehellekin luiskasta, vaikka oli sen itsekin huomannut. Hän on mukava mies ja saan aina huollosta asianmukaisen ja kohteliaan kohtelun. Pyytämäni asiat tullaan nopeasti korjaamaan. Tästä eilen kiittelin, kun kerran itse esimies oli meille tullut. Ystäväni C joutuu aina taistelemaan omassa talossaan. Nyt asuntoon on tehty hyönteishyökkäys sen lisäksi, että alakerrasta tulee tupakan tupruttelun hajua. Näistä oli isännöitsijälle valittanut. No, talvi ja pakkanen tappaa hyönteiset. Siitä tupakoimisesta en ole niinkään varma. Sen sanotaan olevan hidasta itsemurhaa. Eikä C malta odottaa.

Tappelin taas eilen yhden e-laskun kanssa. Luulin jälleen olevani fiksu nainen ja etenin tietokoneen kanssa jonkun matkaa ja sitten piti pankkineuvojalle soittaa. Alkoi harmittaa tämä paperilaskun 2,90€ suuruinen maksu postittamisesta. On vielä iso nippu muitakin siirtymisiä tähän automaattiseen maksamiseen, kunhan taas sille päälle satun ja harmistuminen kasvaa riittävästi.

Tämä loppuu nyt tämän päivän osalta tähän. Menen suihkuun ja pukeudun. Tuuraajakin kohta ovella. Sitten stadiin!

MEILLÄ ON LUISKA

Herkun mies toi eilen tilaamani tavarat ja kertoi, että pihan puolella rakennetaan luiskaa. Herkun mentyä riensin alas pelkän kepin varassa ja totta se oli. Kiinnittivät luiskaa. Tosin se on paljon lyhyempi ja sitä myöten kaltevuuskulmaltaan jyrkempi kuin alunalkaen oli tarkoitus. Tämä taas lumitöitten takia. Lähdin hakemaan kotoa pyörätuolia. Pyysin yhden työmiehen siihen istumaan ja työnsin tuolin miehineen luiskaa pitkin ylös. No, onnistuihan se. Ehkä kuitenkin puolison kanssa tarvitsen hänen apuaan joko pyöristä kelaamalla tai kaiteesta vetäen. Tai ihan itse vauhdilla, kunhan rikko antaa myöten.Hienolta kuitenkin tuntui.

Kotona lähetin sähköpostia sekä isännöitsijälle että kiinteistöassistentille ja kiitin, kiitin kauniisti. Isännöitsijä vastasi ja lupasi viedä kiitokseni myös tekniselle isännötsijälle, joka oli ollut paikan päällä päättämässä luiskan pituutta ja kaltevuutta, ettei haittaa talvella auraajia. Nyt jonain päivänä puolison vielä vahvistuttua me lähdemme vihdoinkin ulos.

Illalla oli minulla vielä roskiskeikka ja ah, mitenkä vaivattomasti rollaattori kulki luiskaa pitkin. Tosin siinä oli naapurirapun ja naapuritalonkin lapsia leikkimässä. Ovi oli auki ja ottivat leikkiautolla rapussa vauhtia ja sitten luiskaa pitkin alas niin että rytisi ja meteli melkoista. Olivat tietysti kulkuni tiellä ja kerroin, mitä varten luiska siihen asennettiin. Olin myös sitä mieltä, että koska luiska on metalliritilää, leikkiautolla muovisine pyörineen ajaminen aiheuttaa liian suurta ääntä, puhumattakaan siitä, että rappukäytävässä ei saa autolla ajaa. Kaikki neljä lasta katselivat minua vakavana, nyökyttelivät päätään ymmärtäväisen tuntuisena. Keräsivät tavaransa ja olihan se jo lasten nukkumaanmeno aikakain. Minä vein roskat ja ajelin rollaattorilla luiskaa pitkin hienosti sisälle. Ei melua, siinä on kumiset pyörät kuten pyörätuolissakin.

KOTI ON PARAS PAIKKA

Jännitin eilen puolison kotiin tuloa. Oli vihainen kuljettaja, ulkomaalaistaustainen, tuomassa. Ei ollut mukamas saanut Laaksosta osoitetta. Soitti. Sitten haukkui meidän hissin. Eikä avittanut puolisoa vuoteeseen auton pyörätuolista ja siinä meinasi käydä hullusti. Mitä varten nämä ulkomaalaiset tänne tulevat, kun eivät tunnu viihtyvän työssään? No, häiskä lähti maksettuani Kela-kuljetuksen omavastuun.  Riisuin puolison ja peittelin vuoteeseen. Nukahti tyytyväisenä, kunnes tuli syömisten,  lääkitysten ja vaippojen vaihtamisten  aika. Illalla saatuani viimeisetkin puuhat suoritettua, olin oudokseltaan aika uupunut. Mutta onnellinen sittenkin.

Tänään tuo Herkku tilaamani ruuat. Huomenna fysioterapeutin vuoro ja torstaina tuuraajan tultua käyn kaupungilla. Tämä viikko alkaakin olla sitten pulkassa, ensi viikko on jo tulevaisuutta.

Sataa pirskahteli, kun vein aamulla roskat. Roskis piripintaan täynnä, potkiskelin suurimpia pois jaloista saadakseni rollaattorin peremmälle. Se on aika hyvä apulainen roskapusseja kuljettaessani. Poisheitettävää kun nyt meille taas alkaa tulla päivittäin moneenkin kertaan. Paras viedä hetimiten, ettei kovasti hajahda. Tulee rikkonaiselle nikamallekin liikettä, jonka ortopedi vakuutti olevan pelkästään hyväksi ja tarpeellista. Hämmästytin itseni eräänä päivänä, kun huomaamattani oli pannut jalan toisen päälle istuessani. Tätä temppua en ole onnistunut kuukausiin tekemään. Vähän otti nivusiin kipeää, mutta päätin kärsiä silkasta onnistumisen ilosta. Jalan pois saaminen toisen päältä oli jo vaikeampi konsti ja siinä piti käyttää käsiä apuna. Koetan jonain päivänä uudestaan.

Sinuhen panin hyllyyn Mikael Karvajalan ( en ole lukenut) viereen ja näkyi siinä pullistelevan Monte Criston kreivikin lähettyvillä. Meillä kun on enimmäkseen tätä menneitten aikojen kirjallisuutta, jopa klassikoiksi luettavia. Joku on joskus sanonut ihmisen olevan sellaisen, mitä kirjahyllyssä on ja mitä luet. Mene ja tiedä tätä. Celiasta olen pyrkinyt äänikirjoina tilaamaan uudempaakin puolisolle. Tänään ei tahtonut kuunnella, vaikka kuulokin pantiin Laaksossa paremmaksi poistamalla vaikku korvista. Pyysin tätä toimenpidettä jo Kivelässä aiemmin, mutta jättivät tekemättä. Nyt onnistui, kun kolme kertaa asiasta puhuin. Oli ollut kuulemma iso operaatio, kun puoliso pani hanttiin sen kuin kerkesi. Tarvittiin väkeä paljon ja onneksi eivät periksi antaneet. Kiittelin. Ennen kiikutin puolison aina Mehiläiseen vaikun poistoon, mutta enäähän se ei käy. Moni asia muuttunut ja yhä muuttuu.

SAIN USKONI TAKAISIN

Kello on kuusi. Heräsin suhtpirteänä, enkä vielä ole kahvia pannut tippumaan. Kunhan kerkiän. Stockmannille aion ja puoliso kirjataan ulos Laaksosta ja tuodaan kotiin sairaalan lounaan jälkeen. Kiittelin eilen henkilökuntaa ja toivotin voimia ja hyvää jatkoa naapurivuoteen potilaan rouvalle. Viimeisen kerran tällä erää avasin osaston oven koodilla, painoin hissin luokseni, tilasin taksin ja sitten ajattelin: nyt se on ohi. Kotona panin ranskalaiset uuniin, lämmitin mikrossa muun ruuan, avasin pikkolokuohuviinipullon, söin ja join. Oikeastaan olo oli hyvä. Sinuhe jäi kesken. Tuskin ainakaan piakkoin sen avaan. Siirryn muihin maisemiin, lähemmäksi nykyaikaa, tätä syksyä ja omaishoitajuutta.

Soitin E:lle Oulunsaloon ja kerroin kuulumiset. Hän oli ollut kesänaapurinsa kanssa sienessä, saanut hienon saaliin. Mutta kotona peratessaan huomasi suurimman osan sienistä olleen sisältä matojen ruokana. Kuuma, lämmin kesäkö aiheuttanut tämmöisen matohyökkäyksen sienten kimppuun? No, saattoi asialla olla etanoitakin. Tulos ei ollut hyvä, mutta metsässä oli raikas syksyinen tuoksu, oli hyvä hengittää. Sienestyskumppanukset olivat vielä menneet mantereen puolella munkkikahville Hailuodon lauttalaiturin lähellä olevaan kahvilaan.

Siitä on vuosia, kun Hailuodossa olen käynyt. Muistan semmoisenkin retken, kun E:n puoliso vielä eli ja me menimme yllätysvisiittiin T:n tuttavataiteilijan kotiin saaressa. Vanha tönö, oviaukot sisällä niin matalat, että kumartua piti, ainakin pitemmän ihmisen. Minä solahdin aivan suorana.Taiteilijan töitä oli seinillä, telineessä keskeneräinen, näyttely tulossa. Ihastuin joihinkin maalauksiin, moneenkin. Hän vietti kesät,  ja myöhemmin ympärivuotisesti asuen, Hailuodossa. Osti Hailuoto-laivan kahvinkeittäjä Maijan matalan mökin, laajensi sen ateljeekodikseen. Hailuoto antoi  inspiraation maalaamiseen, aiheet ympäriltä luonnosta ja merestä kuvaten Pohjois-Pohjanmaan näkymiä, synnyinmaisemiaan. Nyt tätä taiteilijaa ei enää ole. Kuoli muutama vuosi  sitten. Hänen töitään on useitten gallerioitten seinillä, ison osan hän jo eläessään luovutti Kokkolan kaupungille. Taiteilija oli  Teuvo-Pentti Pakkala.

Kello käy jo seitsemää. Menenpä tiputtelemaan itselleni makoisat aamukahvit. Luotan taas huomiseen, itseenikin. Elämäähän tämä vain on, ei sen kummempaa.

HUOMINEN HUOLESTUTTAA

Yöllä lueskelin ulkosuomalaisten blogeja. Tarinaa etelästä pohjoiseen, kaukaisilta mailta, ikuisesta kesästä ja tundran tuntumasta. Meitä on monessa paikassa. Juurikaan kukaan ei blogissa ainakaan kerro ikävöivänsä kotimaataan, mutta saattaa sydänalassa olla pienoinen kaipuu kuitenkin. Käyvät silloin tällöin, tuovat perheensäkin, täällä on mummit ja ukit monella, muut sukulaiset tallella. Hyvä kun eivät unohda maata, jossa syntyivät. Seuraava polvi ja sitä seuraava jo saattaa jättää täällä käymiset. Eivät koe omakseen, ei syytä tulla. Suomalaisuus on kuitenkin veressä vaikka vuosien saatossa haalistuen. Joku joskus kertoo isoisoisoisoisoäidin tai -isän olleen suomalaisen. Tulleen pohjoisesta maasta, sieltä, missä aurinko ei laske kesäisin ja missä on paljon järviä. Ehkä ajattelee, mennäänkö joskus käymään? Sen maan nimi on Suomi.

Blogeissa siteerataan usein Tommy Tabermannia.Häntä, jota sanotaan rakkauden saarnamieheksi.Emme saaneet häntä pitää, vaan sairaus miehen vei. Hänen ajatuksensa jäivät.

"Minä uskon / aamujen valoon /ihmisen syliin / ja rakkauden hitauteen / minä uskon rakkauteen / joka kulkee etanan lailla / ei yhden sydämen poikki / yhdessä elämässä loiki ... "

"...minä uskon rakkauden hitauteen. Minä uskon."

Koivupuut ovat alkaneet kellastua. Tämän huomasin eilen katsellessani puolison huoneesta ulos. Lehtiä putoili maahan piruettia tanssien. Panin Sinuhen syrjään ja näin syksyn. Kuuntelin puolison hengitystä avoimesta suusta. Silitin kättä, joka lepäsi peiton päällä. Jossakin kaukana olivat ne vuodet, jolloin olimme terveitä ja uskoimme huomiseen. Nyt on se "huomenna", enkä siihen enää yhtä raudanlujasti usko. Miten pärjään huomenna ja sen jälkeen? Usko itseesi, ihminen. Usko rakkauteen, joka meillä yhä on.

AAMUKAHVIMUKIN KERTOMAA

Tuijotan taas valkoista ruutua edessäni ja mietin, mitä kirjoitan, kirjoitanko mitään. Tämä viimeksi mainittu vaihtoehto olisi joskus paikallaan, vaan ei kuitenkaan tänään. Edessäni myös Kakkukeisarien pistaasipulla ja Kaisankodista kerran ostamani muki, jossa aamukahvia.

Vein joitakin vuosia sitten puolison lounaalle Espoon kartanohotelli Kaisankotiin. Emme olleet sitä ennen siellä käyneet, emmekä jälkeenkään päin, vaikka suunnitelmissa oli. Tiesin toki jotain Kaisankodista ja sen historiasta ja niin tietää moni muukin. Kerron silti. Presidentinrouva Kaisa Kallio (1878-1954) päätti 60-vuotis kansalaislahjallaan (375 000mk) tehdä jotain pysyvää, josta olisi hyötyä ja miksi ei huviakin. Lahjarahoillaan perusti  työn ja elämän väsyttämille naisille lepokodin vuonna 1950 Kauniaisiin, jossa hoidettaisiin uupuneitten naisten sekä henkistä että fyysistä puolta. Tästä sai alkunsa Kaisankoti. Espoon Backbyn ratsutila, alunalkaen 1500-luvulta, tiluksineen tuli myyntiin 1957 ja Kaisa Kallion säätiö osti maat ja mannut päärakennuksen ollessa jo 1700-luvulta. Vuoden kuluttua ostosta avattiin uusi Kaisankoti Espoossa Backbyn kartanossa. Nykyisin se on avoinna kaikille, huoneita (50) voi vuokrata, käyskennellä raikkaassa ilmassa ja nauttia aterioita "seisovasta" pöydästä, kuten mekin silloisella lounaalla. Talossa ja myöhemmin pykätyissä piharakennuksissa on kokoustiloja, on hemmottelua porealtaissa  sun muuta, mitä ehkä nykyisinkin työstä väsähtäneet, stressin uuvuttamat ihmiset virkistyäkseen tarvitsevat. Vanhat kartanon  puiston puut olisivat voineet meillekin kertoa tarinaansa vuosisatojen takaa, mutta olivat vaiti vain alkukevään tuulen käydessä  niitten oksistoissa.

Sinuhe taitaa jäädä kesken, en millään saa luetuksi loppuun maanantaihin mennessä tätä paksua opusta. Sinuhe on ikääntynyt entisestään, Sinuhen poika Thot, jonka olemassaolon Sinuhe kuuli myöhemmin, Meritin kanssa, kuoli äitinsä mukana kapakka Krokotiilinpyrstön tuhoisassa tulipalossa, uusi farao menehtynyt juotuaan kuolettavaa myrkkyä ja Egyptiä hallitsevat jälleen vanha jumalat. Tässä kohdin suunnilleen kirjassa olen  luettuani yli 600 sivua.Vielä tänään ja huomennakin palaan Egyptinmaahan Sinuhen myötä ja sitten elämäni täyttää puolison hoivaaminen. Eikä hänessä ole tippaakaan kuninkaallista verta kuten Sinuhessa.

Herkkuun tein tilauksen. Tomittavat tiistaina. Maanantaiaamuna käyn itse Stockmannilla ja iltapäivällä mies tuodaan. Olen ilmoitellut jo meidän paluustamme takaisin ruotuun niihin kaupungin elimiin, joilta apua saamme. Fysioterapeutti on ensimmäisenä tulossa. Siitä sitten alkaa. Kaupungin väkeä lappaa kuin hollituvassa ikään ja lisää tuputtivat meille Laaksossa, josta kohteliaasti kieltäydyin luvaten kuitenkin harkita, jos tilanne niin vaatii. Ihmettelevät jälleen kerran, miten jaksan,osaan ja pystyn. No, ikäloppuhan (?) en nyt vielä ole ja ortopedikin kirjoitti saamaani paperiin "pirteä".

TULI SIRKUS PAPUKAIJA MIELEEN

Raahauduin eilen Stockmannille, kun idea oli ensin päähäni pälkähtänyt. Loppujen lopuksi koko seikkailu rollaattoreineen päivineen sujui hyvin, etten sanoisi mallikelpoisesti, ja sanonkin. Tosin en muualla ollut kuin Herkussa ja Alkossa. Ensinmainitusta pullaa ja muuta kevyttä kannettavaa (rollaattorin päällä) ja jälkimmäisestä viiniä. Sitten kotiin ja sen jälkeen Laaksoon. Puoliso kotiutetaan maanantaina ja kun kerroin hänelle, sanoi mies "kiva". Niin minustakin. Loppuvat nämä jokapäiväiset vierailut sairaalassa, jotka totta puhuen, näiden viikkojen ajan ovat työstä käyneet. Hoidan mieluummin kotona ja hoitoa hän tietysti yhä tarvitsee, vaikkakaan ei sairaalahoitoa. Väsynyt on, mutta toivon huomassani olemisen piristävän ainakin henkisesti. Teemme yhdessä työtä.

Posti toi eilen kortin Krakovasta, josta en aikaisemmin ole postia saanutkaan. L ja A lensivät Puolaan, nauttivat ja kävivät muun muassa suolakaivoksessa. Kristallikruunutkin suolasta, samoin seinillä reliefit ja niinikään veistokset samasta aineesta. "Suolaa,suolaa, enemmän suolaa" sanoi 1960-luvulla fakiiri Kronblom alias Nils Hedengren, näyttelijä, lastenohjelma Sirkus Papukaijassa. Nyt se oli taas ajankohtaista tässä kaivoksessa, joka ei enää toimi entisessä varsinaisessa tehtävässään, vaan  turistinähtävyytenä toista sataa metriä syvällä maan uumenissa, jonne vei kolmisen sataa askelmaa. Hissillä saivat tulla ylös. Ihan minua huimasi, kun L kertoi kokemuksestaan niin syvällä maan kuoren alla.

Minusta ei olisi ollut menijäksi. Olen jo voinut kaikkea muuta kuin hyvin lähempänä pintaa tippukiviluolissa, jonne joihinkin olen kunnon turistina kammoakin uhmaten änkeytynyt ikään kuin asiaan kuuluvana toimenpiteenä. Mitä jos jotain kaatuu, putoaa ja tukkii ulospääsyn? Alimmaiset tallaantuu taatusti paniikin iskiessä ja jokaiselle oma  henkikulta on tärkein, muista viis. Hiukan tämän suuntaista ihmiskäyttäytymistä koin joskus muinoin ollessani nykyisen puolisoni, silloisen poikaystävän, kanssa vappuna osakunnassa. Tuli Mantan lakituksen aika, joka noihin aikoihin tapahtui aina keskiyöllä. Kaikki talon eri osakunnista pakkaantuivat Ylioppilastalon rappusiin ja tungos oli melkoinen, kun piti päästä todistamaan Kauppatorin  Havis Amandan pään pukemista. Siinä heikommat ruttaantuivat,naurettiin ja ilakoitiin, joku hukkasi kaverin, joku ylioppilaslakkinsa ja minä kadotin toisen kenkäni.Sillä lailla muitten mukana järjestäydyin torille, kun kaikki siinä iässä oli huoletonta ja iloista vailla toista kenkääkin.

Olen saanut uuden lukijan! Tämä tämmöinen on aina kertomisen väärti. Hän käyttää blogissaan nimimerkkiä Tiuku helisee tuulessa ja se on tavattoman kaunis nimi, runollinen. Jokainen kirjoittaja toivoo jonkun tekstejään lukevan, on hän oikea kirjailija, ammattilainen, tai laillani tämmöinen amatööri. Kiitoksia liittymisestä, luottamuksesta, Tiuku, hän, joka tuulessa helisee.

MINÄ KANNATAN

Minä kannatan! Yhtä innokkaasti kuin aikanaan Guggenheim-museon tulemista Helsinkiin (tulin järkiini) nyt Amos Anderson-museon laajentamista. Olisi kotiin päin ja suomalaisille ehkä tärkeämpi kuin Solomon R. Guggenheim-säätiön omistama modernin taiteen ja nykytaiteen museo. Meillähän on jo Kiasma. Amos Andersonin laajentuminen ei olisi museonjohtaja Kai Kartion mukaan edes Helsingin kaupungin rahoituksen kontolla, vaan kustannukset tulisivat Konstsamfundetilta, joka ylläpitää Amos Anderson-museota. Lyön siis rumpua omassa vaatimattomuudessani tämän enemmän kotimaisen museon puolesta. Ehkä me emme tarvitse kalliiksi tulevaa Guggenheim-museota Helsinkiin. Hyvään saumaan mielestäni tämä Amos Andersonin museon laajentamishanke tuli. Mietintämyssy vain päähän.

Tavallista lämpimämpää, hyrisee sääväki. Minä ainakin eilen palelin seistessäni Laakson sairaalan pihalla odottamassa kyytiä kotiin. Vaikka aurinko paistoi ja seisoin sen säteissä. Puolisoa oli istutettu ja kävellytetty. Mieleni oli siitä hyvä. Oli syönytkin huonetoveriensa kanssa päivähuoneessa ja hoitajan mukaan vielä lautasensa tyhjäksi. Silti hänelle maistui viemiseni, joita yritän salaa hoitajilta syöttää saadakseni puolison riutuneen olemuksen kohentumaan. H:ta eilen nauratti ja väitti sairaanhoitajien kammoksuvan ruokaa kanniskelevia omaisia. H on ex-sairaanhoitaja. Minun motiivini on järkevä, sillä puoliso on menetänyt ison osan painostaan, kasvot huimasti kaventuneet, posket kuopalla ja ranne kuin lapsella. Systemaattisesti yritän saada hänet lihoamaan entiseen kokoonsa, joka ei liiallinen silloinkaan ollut.

Luiska-asia piharappusiin on siinä jamassa, että tiedän rakennusfirman odottelevan taloyhtiön lupaa luiskan rakentamiseen. Taloyhtiön edustajan ja rakennusmestarin pitäisi tavata rakennuskohteessa ja päättää luiskan kaltevuusasteen, ettei se ole haitaksi kulkijoille. Kaltevuus  päätettiin jo silloin, kun rakennusfirman edustaja kävi, mutta viimeinen sana on tietysti taloyhtiöllä. Odotellaan, mutta odottavan aika on pitkä. Olen hoputtanut ja toivon, että pääsisimme ennen talvea ulos, ettei tapahtuisi kuten seuraavassa.

Vedän verhot ikkunani eteen,
ulkona on liian harmaata:
harmaita taloja,harmaa taivas,
harmaassa hämyssä yksinäisiä lumihiutaleita...

(Spleen-runosta ensimmäinen säe, Olavi Paavolainen)

LIIKENNEKULTTUURISTA TUPAKOINTIKULTTUURIIN

Jalankulkijat holtittomia liikennevaloissa, kerrotaan netin Metro-lehdessä. No, minä kans. On todellakin turhauttavaa seistä odottamassa vihreää, kun mailla halmeilla ei ole liikennettä ja on kova kiire päästä eteenpäin. Kyllä siinä meikätyttö kipaisee punaista päin niin että raikaa. En kyllä koko kesänä, kun liikun vaivaisena rollaattorin kanssa enkä keskustassa ole aikoihin ollut kuin taksilla läpi kohti Laaksoa tai kotia. Ennen muinoin autoa ajaessani noudatin tietysti kuuliaisesti lakia. Sekin tuppasi lipsumaan joissakin eteläisemmän Euroopan maissa, kun huomasin tavan olevan sellaisen. Opin tööttäilemäänkin sikäläiseen tyyliin. Suomessahan kovaääninen keskustelu töötin avulla on kiellettyä. Vain hätätilanteessa saa. Se taas on usein silloin, kun edelläoleva nukkuu valoissa, vihreä palaa, eikä mitään tapahdu. Parempi herättää huomiota töötillä kuin kansainvälisellä sormieleellä. Enää en polta proppujani autoa ajaessani, kun en aja. Tosin taksin takapenkiltäkin sanon sanan taikka kaksi, jos matka ei etene jonkun edellä ajavan tunaroijan takia joutuisasti. Kärsivällisyys ei ole kasvanut iän myötä, mutta se onkin luonnekysymys.

Puoliso eilen himpun verran väsyneempi, eikä henkilökunta ollut saanut häntä pyörätuoliin eikä lääkityksi. Kysyin muinanaisina, että mentäisiinkö tuolilla ajelulle ja ottaisitko lääkkeet? Juu,sanoi mies.Kiskoin istuma-asentoon, annoin rohdot ja hoitajat panivat puolison ensin eva-telineellä kävelemään ja sitten tuoliin. Niin me lykkäydyttiin päivähuoneeseen, jossa oli muitakin pyörätuolilaisia. Syötin eväät ja ajoin parran. Alkoi väsyttää ja minä pyytämään apua vuoteeseen panemisessa. Ei tultu, kun olisi pitänyt istua. Mies väsyi enemmän, alkoi nuokkua ja minä lykin huoneeseen. Sitten vaan petiin itseopitulla konstilla. Ensin ylös pyörätuolista, tukea rollaattorin kahvoista,pieni käännös, askel taaksepäin ja takapuoli sängyn laidalle, pää tyynylle,jalat ylös vuoteeseen ja siinä se oli. Ei tarvinnut kolmea hoitajaa. Puoliso nukahti tuotapikaa ja minä olin ylpeä itsestäni. Sitä en tiedä, tykättiinkö tämmöisestä omavaltaisuudesta, mutta se taas on toinen juttu.

Illalla soitti C uhkuen pyhää vihaa. Alapuolisen naapurin tupakansavu kiemurtelee röörejä pitkin hänen kotiinsa. On käynyt huomauttamassa, eikä tupruttelua ole lopetettu, vaikka hän lisäksi hakkaa lattiaan ja kolistelee kovasti vastalauseeksi naapurin välinpitämättömyyteen. Nyt aikoo mennä neuvomaan, että pitää polttaa niin, että ei synny savua tai hajua ja tumpit pitää panna kannelliseen purkkiin, eikä irtonaisina haisemaan roskikseen, josta niidenkin lemu yltää C:n huoneistoon. Ei kannata mennä sanomaan, sanoin. Laskevat vetensä moisille neuvoille ja nauravat takanapäin, eivätkä missään tapauksessa lopeta tupakoimista ja liimaa nikotiinilaastaria itseensä. Mutta se pitää tehdä, että kertoo isännöitsijälle tai huoltoon, että tulevat katsomaan mahdollisia vuotopaikkoja molempien huoneistojen rööreissä. Katsotaan nyt, mitä C tekee.Kerroin senkin, että tupakoiminen on yleinen  naapurivihan synnyttäjä, ikuisuuskysymys, melkein talossa kuin talossa. Toisten tupakoimiset pitää sietää tai muuttaa pois.

ASUISINPA MINÄKIN ASUNTOLAIVASSA

Arja Kivipelto kirjoittaa Helsingin Sanomissa Amsterdamin kanavaturismista. Kanavaristeily on tirkistelyä, sanoo hän. No, olen vähän samaa mieltä, sillä kiinnitin tähän jo huomiota muinoin kanavissa risteillessäni. Amsterdamilaiset eivät pidä verhoja ikkunoittensa edessä, ei asuntolaivoissa eikä taloissaan. Minäkin katsellut sumeilematta monen ihmisen kotiin hyvinkin läheltä, nähnyt kotiolojen puuhastelua, huonekaluja ja huoneita. Suomessa pruukataan vetää verhot intimiteetin suojaksi, vaikka ikkunan edessä olisi pelkkää autiutta. Kanavat ovat aikojen takaa, kertoo Kivipelto, jo 1600-luvulta, jolloin ensimmäiset vesireiät kaivettiin. Joskus talvisin ovat jäätyneet ja silloin amsterdamilaiset kirmaavat jäätä pitkin luistimilla. Nykyisin kai harvemmin saavat jääpeitteen.

Asuntolaivassa minäkin mielisin asua. Verhojen vetämisestä en tiedä. Jos vaikka kuinka olisin jo "hollantilaistunut", että en yksityisyyttä kaipaisikaan verhojen muodossa. Mutta kiva olisi laivassa asua. Toivonkin, että Helsinkiinkin saataisiin moinen alue vedeltä vallattua. Onhan tästä puhuttu ja paikkakin viisattu, Kaisaniemen lahti. Ehkä on jäänyt päättäjien pöydälle koko esitys lojumaan. Meilläpäin kun on niitä jahkaajia ja vastustajia joka asiassa. Maailmanpyöränkin tuleminen Katajanokalle tyssäsi. Nyt sanotaan, että ehkä ensi kesäksi. Vastustajia oli tällekin asialle, että mukamas rikkoo maiseman, tekee alueen levottomaksi, eikä missään tapauksessa sovi muutenkaan. Eikä koko pyörä alunalkaenkaan ole mikään ikuisuusjuttu, pariksi vuodeksi kaavailtiin. Pääsylipun hintakin on jo määrätty, olikohan se 15€? Sillä pääsee pyörimään. Jos Enson "Sokeripala" on rakennettu kauniin ja paikkaansa sopivan Norrménin talon tilalle, niin ei yksi maailmanpyörä sodi Uspenskin katedraalin ja Skattan vanhojen jugend-talojen miljöötä vastaan sen kummemmin.

Minulta katosi eilen kummallisesti näitä blogeja luen-tekstit. Yritin saada CurryKanelin luetteloon ja silloin hävisivät kaikki. Nyt odotan ohjeita ihmiseltä, joka tietää. Ei pitäisi tämmöisen maallikon alkaa näpräillä, kun ei mitään mistään tiedä. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Tykkään kyllä katajista. Niitä oli mökin aitan ympäristö täynnä. Samalla alalla kasvoi ahomansikoitakin. Niitä kerättiin heinään. Joskus vuosia sitten sai ainakin Hakaniemen torilta, maalaisrivistöstä, ostaa villejä ahomansikoita ja samoin vadelmia suoraan luonnosta. Tuskin enää. Mutta Tallinnassa olen venäläismuorilta ahomansikoita rasiallisen joskus ostanut. Hänellä oli marjanpoimijan kädet.

SYYSKUU ALKOI SATEESSA

Sade pieksi äsken talon tiiliseinää. Sadetta oli luvattukin ainakin eteläiseen osaan maata. Helsinki on etelässä. Oikeastaan kaukana kaikesta, jos ajatellaan maan yli 1000km pituutta. En yhtään ihmettele, että jokainen poromies pohjoisesta ei ole täällä käynyt. Kun ei ole asiaa, ajattelevat. Meillä taas saattaa ollakin asiaa pohjoiseen. Minäkin käyneenä muutaman kerran. Mennään ihastelemaan sikäläisiä maisemia, erämaitten elukoita ja maantien laidan poroja. Onhan se kaikki erilaista kuin ruuhka-Suomessa kaikkine kiireineen. Pohjoisessa voi hengittää vapaammin. Moni rakentanut lomamökin vaaran rinteeseen keskelle koskematonta luontoa. Keskelle hiljaisuutta, jonka joskus rikkoo Ultima Thulen lintu, joutsen, matalalla töräyksellään. Lappia on myös raiskattu. Turistireittien varsilla kaupunkien ja hotellien läheisyydessä myyntikojuviidakko. Voi ostaa eksotiikkaa lappiasuiselta Lapin ihmiseltä. Kun näin, teki kipiää mieleen ja sydämeen. Onneksi on myös rihkamatonta paikkaa yllinkyllin kaukana bisneksistä. Naavat puissa, suuri kaiken kattava rauha, vain tuuli ja luonto. Sinne parkkeerasimme asuntovaunun ja vietimme suurta kunnioitusta tuntien  päivän jos kaksikin. Näin teimme matkaa karttaen turismin runtelemia alueita, joskus valoisat yöt valvoen kuin puhdistautuneena kaikesta, mieli avoinna  kauneudelle. Miksipä sieltä Lapin ihminen minnekään lähtisi, hektiseen maailmaan, kauaksi Helsinkiin, jossa voi ahdistua ihmispaljouteen ja ainaiseen meteliin? Ei ole syytä, ei asiaakaan.

Sinuhe on vanhentunut, Kaptah rikastunut ja juo yhä mielellään krokotiilinpyrstöjä, moni asia muuttunut, farao ja jumalatkin vaihtuneet, vanha Teje, kuninkaallinen äiti, kuollut.Kaptah ei enää jaksa onnea tuottavaa kovakuoriastakaan yhtä innokkaasti kiillottaa kuin ennen. Onni on suosinut muutenkin. Sinuhen ympärillä häärii naisia aina kultaisen talon neularasian hoitajasta lähtien, joka kutsuu Sinuhea koiraskyyhkykseen ja jonka "ruumis on täynnä muurahaisia" Sinuhea ajatellessaan. Vielä on matkaa kirjan loppuun, olenhan vasta sivulla 511. Sinuhe tarvitsisi ehdottomasti muualla lukemista kuin sairaalan vuoteen vieressä, jossa häiriötekijät ovat kaiken aikaa läsnä. Otin väärän kirjan lukemisekseni. Jotkut Outi Nyytäjän novellimaiset ja hilpeät tarinoimiset Bretagnesta olisivat olleet passelimpaa luettavaa. No, löytyy huumoria Waltarinkin tekstistä. Mutta Horemhebin tarkat kuvaukset sotaretkiltään  minua pitkästyttivät ja niin sanoakseni hyppäsin reilusti niiden yli. Pitänee pyytää kirjailijalta anteeksi. Ehkä Sinuhe onkin enemmän "miesten kirja".

Puolison lihottaminen jatkuu. Tänään vien kalakeittoa, voileivän ja hedelmiä. En edes kerro henkilökunnalle näistä ylimääräisistä välipaloista, koska tiedän, että syötävää saa viedä. Sitä paitsi on aika pitkä väli, klo 12- 17, lounaasta päivälliseen, kun puoliso ei päiväkahviakaan juo. Onko edes tarjottu? En tiedä. Soitin eilen E:lle ja kerroin viimeaikojen hyvät sairaalakuulumiset. E oli juuri lämmittänyt rantasaunansa ja menossa löylyyn. Ei vihtaa, kertoi. Päivemmällä oli nauttinut auringonlämmöstä saunan nurkalla, johon ei tuulikaan käynyt. Puut jo varistavat lehtiänsä, syksy saapuu Perämeren rannoille.Niin kuin tähän maahan muuallekin. Onhan jo syyskuu.