On sadellut,mutta niin heikosti,että tuuheitten koivujen oksien alla kuivaa.Onhan se nyt outoa,että Esteri loikkaa aina tämän paikan yli.Hellettä on luvattu,mutta ainakin vielä näin aamulla mittarissa alle 20 astetta.Pysyisikin!
Koivuista puheenollen,muistan koulussa opetetun erottamaan koivun koivusta lehtien perusteella.Ilmeisesti en oppinut,sillä minulle koivu on melkein koivu vaan,olkoonkin eroja esimerkiksi raudus- ja hieskoivun välillä.No,vaivaiskoivun erotan.Sitä ei voi tunnistamatta olla.Täyskasvuiseenkin kompastuu,niin on matalaa sorttia pienen pienine lehtineen.Kompastuminen taas olisi aikuisen muun lajin koivun kanssa hieman hankalaa.Törmääminen onnistuisi paremmin.Tästä voi päätellä tämän pihan koivujen olevan muita kuin vaivaiskoivuja.Niiden latvat kun hipovat melkein taivaita näin maan pinnalta katsottuna.Jos taas tutkii lähempää lehtiä,mikä onnistuu parvekkeelta käsin,näyttäisi siltä,että tämä meitä lähinnä oleva on kuin onkin rauduskoivu.On niin herttamainen ja sahalaitainenkin lehdiltään.Tämän lehtien muodon ja reunan kuviot pikipäin lunttasin kyllä kirjasta.Ehkä nyt jää mieleen paremmin kuin Hellin Ahtiluodon tunneilla.
Vaivaiskoivuja olen nähnyt elävänä joitakin jopa täällä etelämpänä Suomessa,mutta kompastuminen on ollut konkreettisempaa Lapissa,jossa olen saanut ilon muutaman kerran käydä.Suunnittelinhan sinne muuttoakin,kun niin vaarojen laet,auringonlaskut ja mustat lammet saivat minut kaipaamaan rauhaa ja ihmisetöntä aikaa.Ehkä en yhtäkaikki olisi kyllä viihtynytkään kuin tovin verran,kun sieraimet olisivat kaivanneet pakokaasun tuoksuja,sydän Aleksanterinkadun ihmisvilinää ja Stockmannin ylellisyyttä.Mutta vaivaiskoivuja muistelen lämmöllä,onhan niiden lehdetkin sentään nyhälaitaisia.Pieninä mutta kaikkea muuta kuin vaivaisina kasvavat ja kukoistavat ollen jo olemassa aika pian jääkauden jälkeen.
Koivu on romanttinen puu.Kansallispukuinen suomalaisnainen kulkee koivikossa puita silloin tällöin halaten.Koivut liitetään juhannukseen,tämän tietää jokainen.Koivuja on ikävä niillä ihmisillä,jotka ovat vaihtaneet Suomen maahan,jossa niitä ei kasva.
Koivuista on kirjoitettu satuja.Topeliuksen kynän jälkenä meillekin periytynyt Koivu ja tähti-satu.Minun sukupolveni muistaa ja vanhemmat polvet ennen minua.Näin se menee.Tyttö ja poika oli isonvihan aikana kaapattu Venäjälle ja mieli paloi lapsilla päästä kotiin.Muuta eivät muista kuin pihalla koivun ja sen oksien välistä pilkottavan tähden.Eikun matkaan näillä opasteilla.Matka oli pitkä ja tuntui toivottomalta,kunnes apuun riensi kaksi pikkulintua matkaoppaiksi.Näin löytyi koti,pihakoivu ja illemmalla tähtikin.Vanhemmat ilahtuivat saatuaan edes kaksi lastaan takaisin elävänä.Kahdesta muusta oli aika jättänyt.Kävi ilmi,että oppaina toimineet linnut olivat ne kaksi kuollutta sisarusta.Ilmeisesti pikkupirtissä elettiin onnellisina elämän loppuun asti.Sen pituinen se.
Minusta tämä kotimainen koti-ikävätarina ei kuitenkaan vedä vertoja Lassien kunnostautumiselle kaikenlaisissa säissä ja maastoissa sen yrittäessä päästä Skotlannista takaisin rakastamiensa ihmisten luo Yorkshireen.Tämä tarina kostuttaa vieläkin silmänurkkani.Olenhan ollut koiraihminen,vaikkakaan en omistanut yhtäkään pitkäkarvaista collieta.Tositarinoitakin on eläinten pitkistäkin vaelluksista takaisin kotiin,josta ne on syystä taikka toisesta viety pois.Meilläkin tämmöinen tapahtui,kun rakas spanielimme Midi oli pieni ja livahtanut rappukäytävään.Tyhmää kyllä,emme huomanneet mitään.Naapurit kertoivat myöhemmin pienen pennun vaeltaneen portaita ylös ja alas lopulta jo epätoivoisen näköisenä,kunnes se pysähtyi kotioven taakse hajuaistinsa opastamana ja päästi melkein ison koiran haukun.Satuin kuulemaan ja pentuparka pääsi seikkailunsa jälkeen kodin lämpöön tosin syvä syyttävä katse ruskeissa silmissään.Niin että sekin teki pitkän ja urhean vaelluksen kokoonsa nähden taistellen sen näkökulmasta nähtynä korkeiden portaiden kanssa kerroksista toisiin.
Tämäkin päättyi onnellisesti ja voin sanoa sen pituinen se,sillä samaa ei meille enää koskaan tapahtunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti