Istuin yöllä parvekkeella.Olin kyllä nukkunut,mutta syystä taikka toisesta niin totaalisesti herännyt,että nousin ylös.Piha oli hiljainen,ei edes yöjalassa kulkijaa.Valoja ikkunoissa ei liioin näkynyt.Hyvä siinä oli viileässä olla ihan itsensä kanssa kahden vain.Pikkutyttönä yö oli joskus pelottava.Ovi piti jättää huoneeseeni raolleen vanhempieni toivotettua suukon kera hyvää yötä.Tämä lienee nykyisinkin tapana.Vieläkin yö joskus antaa ikäviä tuntemuksia,varsinkin silloin,kun jokin asia painaa.Ihmisiä ei näy,hiljaista,turvattomuutta säkkipimeässä.Pelokkaat ajatukset yöllä saavat väärät mittasuhteet.Päivällä osaa panna ne oikeaan kokoonsa.
Aloin kuunnella Panu Rajalan Lasinkirkas,hullunrohkea-kirjaa.En ole juurikaan mitään tiennyt Aila Meriluodosta.Itse ihmisestä vieläkin vähemmän kuin runoistaan.Runoilijoista minulla on aina sellainen käsitys,että ovat meitä muita hauraampia ja haavoittuvaisempia.Kuitenkin joidenkuiden runot ovat mahdottoman voimakkaita ja särmikkäitä.On myös sellainen kuva,että saatuaan runon valmiiksi,on voimat huvenneet ja lyyrikon pitää levätä.Henkinen työskentely voi olla jopa ruumiillista työtä uuvuttavampaa.Meriluodon elämä oli kuitenkin kaiken runouden keskellä aika realistista toisen runoilijan Lauri Viidan vaimona.Siinä eivät aina loppusoinnut lennelleet sopusoinnussa avioelämän kanssa.Vapaus tuli avioeron myötä.Eräs ystäväni väittää Aila Meriluodolla olleen enemmänkin sormensa tai oikeammin ajatuksensa mukana,miten Rajala kirjan kirjoittaa.Onko teksti siis puhtaasti Rajalaa? Oli niin taikka näin,pidän kirjasta! Minulle se avaa tien yhden suomalaisen naislyyrikon elämään ja runoihin.Kun olen päässyt kirjan loppuun,on Aila Meriluoto tullut tutummaksi ihmisenä.
Pikkutytöt minun lapsuudessani haaveilivat lentoemännän urasta aikuisena.Ehkä minäkin jossain vaiheessa.Sitten kuitenkin aloin kallistua kirjailijan ammatin puolelle.Ehkä se johtui siitä,että meidän kotimme oli täynnä kirjoja,vanhemmat lukivat paljon.Meillä oli metrikaupalla runokirjoja.Isäni esittikin runoja pienimuotoisissa tilaisuuksissa.Minäkin olen esiintynyt.Laskettelin Katri Valaa pyynnöstä,kun meillä oli vieraita.Isäni bravuurikappale oli 1800-luvulla eläneen ranskalaisen Paul Févalin "Laulu päärynäpuusta".Se alkaa sanoilla "Kylän laidassa kasvoi iso päärynäpuu.Kun tuli kevät,näytti se uhkealta kukkaiskeolta..." Se on murheellinen tarina myllärin tyttärestä,kadotetusta rakkaudesta ja eturintamassa kaatuneesta 22-vuotiaasta everstistä,joka ei milloinkaan myllärin tytärtä saanut.Hänet haudattiin siihen paikkaan,missä kerran kasvoi iso päärynäpuu. Tämä oli tarina,joka aina itketti.Se itkettää minua vieläkin.Siinä on voimakasta tunnetta.Kuulen isäni äänen aina tarinaa lukiessani.Hänellä oli lausujan ääni.
Sitten kirjailijahaaveet rapistuivat ja minusta piti tulla jotain eläinten kanssa.Kuvittelin itseni joko parantamassa tai riistanvartijana jossain Afrikassa.Afrikka-rakkauteni syntyi varhain.Olihan meillä kirjoja kotona,joissa aina "löydettiin" kartan valkoisilta alueilta Afrikan sydämessä ennen tuntemattomia paikkoja ja niiden ihmisiä.Luin niitä ahmimalla ja tein päätöksiä.Nekin aikeet kuolivat aikanaan.Tässä kaikessa kävi kuin sadussa,jossa hiiri teki kissalle lopulta suuresta nahankappaleesta vain tuluskukkaron,vaikka puhe oli takista.Minun "tuluskukkaroni" oli ja on sitä mitä on ja olen täysin tyytyväinen sekä suurimmaksi osaksi myös onnellinen ihminen ilman lentoemännän vakanssia,kirjailijan palkkioita ja Afrikan savanneja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti