Sen laiskemmaksi ei kukaan ihminen voi vajota kuin minä eilen. Heräsin kymmeneltä ja siitä alkoi jälleen yksi ihana yöpaitapäivä. Odottelin illan tähtiä tanssimaan ja siinä vuotellessa katselin Vanity Fair-elokuvan Turhuuden turuilta. Miten nainen pärjääkään maailmassa älyllään, ja viehättävyydellään köyhyyden ryvettämänäkin. Ei ojasta allikkoon, vaan jälleen kerran onnistuneena huipulle ja seurapiireihin. Ohjaus intialaisen Mira Nairin ja valmistumisvuosi 2004. Nautin!
No, ja sitten hetkeksi pois loistosta ja kristallien kimalluksesta Impivaaran veljeksiin. Kaskimaata, viljapeltoja, navetta pullollaan eläimiä. Mikäs siinä on veljesten ollessa. Olivat jo oppineet lukemaankin. Katkera oli kalkki maistella, kun opettajana hyöri sarjan nuorin, Eero, joka oppi ensimmäisenä ja ryhtyi sitten veljiensä opettajaksi häikäisten älyllään ja taidollaan jurrikkaparvesta muut. Välillä rökitettiin kuuden voimalla ylitettyään opettajan valtuudet. Ja taas jatkui oppi A:sta P:hen.
Lotossa ei mitään. Miten ihmeessä se voi olla noin vaikeaa saada muutama numero oikein? Eikä kenelläkään koko riviä. Eikä kysymyksessä ole kuin seitsemän vaivaista numeroa. No, minua ei ole Fortuna koskaan suosinut. Ei ainakaan tässä pelissä. Jos joskus elämässä muuten.
Lähetin s-postia Espanjaan A:lle ja kerroin kuulumiset vesijumpasta lähtien. En tiedä, ovatko jo Volkerin hautajaiset Saksassa olleet. Haudataan kuulemma Horstin viereen. Joskus mietin, minkälainen olisi elämäni ollut, jos... Isäni ei olisi hyväksynyt. "Ikinä et mene ulkomaalaisen kanssa naimisiin." Tämä ei ollut este kuitenkaan, vaan minun virheeni, jota olen katunut.
Huomenna taas melkein kaulaa myöten veteen. Muuten kivaa, mutta riisuutuminen, suihkuttaminen, uimapuku, suihkuttaminen, pukeutuminen käy työstä. Vedessä läträäminen menettelee. Kunhan opin kunnolla polkemaan. Menee hiukan leikiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti